Kultajyviä haastattelevalle historioitsijalle

Haastattelu on aina vuorovaikutusta Koska historioitsijoille suunnattuja haastattelemista ja haastatteluaineiston analyysiä koskevia suomenkielisiä julkaisuja on vähän, muistitietohistorioitsijat ilahtuvat jokaisesta uudesta alan teoksesta. Yksi tällainen ilon aihe on viime vuonna ilmestynyt Johanna Ruusuvuoren ja Liisa Tiittulan toimittama teos Haastattelu. Kirja ”tarjoaa perustietoa haastattelutilanteen rakentumisesta, erilaisista haastatteluista sekä menetelmän historiasta”. Se avaa ”haastatteluvuorovaikutusta eri tieteenalojen näkökulmista ja hieman erilaisia kysymyksenasetteluja painottaen”.

Ruusuvuori, Johanna & Tiittula, Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus.. Vastapaino, 2005. 310 sivua. ISBN 951-768-169-0.

Haastattelu on aina vuorovaikutusta

Koska historioitsijoille suunnattuja haastattelemista ja haastatteluaineiston analyysiä koskevia suomenkielisiä julkaisuja on vähän, muistitietohistorioitsijat ilahtuvat jokaisesta uudesta alan teoksesta. Yksi tällainen ilon aihe on viime vuonna ilmestynyt Johanna Ruusuvuoren ja Liisa Tiittulan toimittama teos Haastattelu. Kirja ”tarjoaa perustietoa haastattelutilanteen rakentumisesta, erilaisista haastatteluista sekä menetelmän historiasta”. Se avaa ”haastatteluvuorovaikutusta eri tieteenalojen näkökulmista ja hieman erilaisia kysymyksenasetteluja painottaen”.

Johdannon lisäksi kirja sisältää 11 artikkelia, joista seitsemän on yhden kirjoittajan tekemää ja neljä yhteisartikkelia. Kirjoittajat ovat yhtä maisteria lukuun ottamatta eri yliopistojen tohtoreita – professoreita, dosentteja, lehtoreita, tutkijoita, tutkijatohtoreita ja yliassistentteja. Heistä useimmat ovat yhteiskuntatieteilijöitä, mutta on joukossa kauppatieteilijöitä ja kielentutkijoitakin. Kaikki ovat käyttäneet haastattelumenetelmää omissa tutkimuksissaan, joten he tietävät, mistä kirjoittavat. Poimin artikkeleista seikkoja, joita muistitietohistorioitsija voi soveltaa ja hyödyntää tai jotka herättävät luovia ajatuksia.

Haastattelu-kirjan johdannossa sekä artikkelissaan ”Tutkimushaastattelu ja vuorovaikutus” Ruusuvuosi ja Tiittula luovat pohjaa muille artikkeleille. Ruusuvuori (YTT) on sosiaalipsykologian yliassistentti, Tiittula (FT, KTM) puolestaan saksan kielen käännöstieteen professori. (Artikkelien kirjoittajien virkanimikkeet ovat saattaneet muuttua teoksen ilmestymisen jälkeen.) Toimittajien mukaan kirjassa lähestytään haastattelua ”lähinnä etnometodologisesta ja konstruktionistisesta näkökulmasta ja keskitytään nimenomaan haastattelutilanteeseen ja sen merkitykseen tiedon tuottamisessa”. Tällä he tarkoittavat, että kirjoittajat tarkastelevat haastattelutapahtumaa keskusteluna, jossa myös haastattelijan puheella ja vaikutuksella keskustelun kulkuun on merkitystä päätelmiä tehtäessä.

Haastattelu-kirja ei ole haastatteluopas, vaan sen tarkoitus on antaa aloitteleville ja kokeneemmillekin tutkijoille eväitä ”pohtia sitä, mitä haastatteluvuorovaikutus merkitsee haastattelumenetelmällä tuotetun tiedon luonteen, käyttötapojen ja -mahdollisuuksien suhteen”. Toimittajat toteavat, että se antaa ennen muuta ”välineitä haastattelutilanteessa toimimiseen, oman toiminnan reflektointiin ja omien ratkaisujen perustelemiseen”. He myös huomauttavat, etteivät kaikki tutkijat ole huomioineet vuorovaikutuksen merkitystä tiedon tuottamisessa, vaikka haastattelu on aina haastattelijan ja haastateltavan välistä keskustelua ja vuorovaikutusta. Teoksen sivuilta voi kuitenkin löytää monia hyödyllisiä käytännön ohjeita haastattelun toteuttamiseen sekä tallennettujen keskustelujen muuntamiseen kirjoitettuun muotoon. – Kirjoittajat puhuvat litteroinnista ja litteroidusta keskustelusta, itse puhun mieluummin tekstintämisestä ja tekstinnöksestä.

Tutkimuseettiset kysymykset ovat tärkeitä kaikessa historiatutkimuksessa, mutta haastatteleminen ja muistitiedon käyttö heittää haasteita, joihin historioitsija ei ole tottunut arkisto- ja muuta kirjallista aineistoa hyödyntäessään. Asiakirjat eivät pyydä selitystä tutkimuksen tarkoituksesta, eikä tutkijan tarvitse antaa niille yhteystietojaan mahdollisia yhteydenottoja varten. Niiden ääressä tutkija voi vaikka uinahtaa loukkaamatta niitä. Kauan sitten eläneiden ihmisten henkilöllisyyttäkään ei tarvitse peitellä. Mutta eläviin ihmisiin on osattava luoda ja säilyttää luottamuksellinen suhde. Tarvittaessa on turvattava kertojien anonymiteetti, selitettävä heille tutkimuksen tarkoitus ja saatava heiltä yhdessä tuotetun aineiston käyttölupa.

Informanteista ja lomakekyselyistä vapaamuotoisiin haastatteluihin

Yhteiskuntatieteiden tutkimusmenetelmien lehtorina Marja Alastalo (YTT) on perillä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien suosion vaihteluista. Artikkelissaan hän selvittää menetelmien käytön kehitystä suomalaisten menetelmäoppaiden ja vuosina 1947-2000 tarkastettujen sosiologian väitöskirjojen avulla. Olennainen muutos tapahtui, kun tiedonantajien eli informanttien sijasta alettiin kysyä asioita suoraan tutkimuskohteilta. Tärkeää oli myös, että lomakekyselyillä hankittujen tilastollisten aineistojen ohella ryhdyttiin kokoamaan ”suullista aineistoa”. Tietä viitoitti Heikki Wariksen tutkimus Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I (1932). Se on tuttu myös historioitsijoille. Teos ei kuitenkaan pystynyt vakiinnuttamaan vielä ennen sotia vapaamuotoisia eikä edes puolistrukturoituja haastatteluja sosiaalitieteiden aineistonkeruuseen.

Vasta 1950-luvulla haastattelumenetelmä alkoi vakiintua sekä tutkijoiden että tutkittavien keskuudessa, ja sitä mukaa kuin haastattelut yleistyivät, kansalaisten asenteet menetelmää kohtaan muuttuivat myönteisemmiksi. Vain noin puolet vuosina 1947-2000 väitelleistä sosiologeista käyttivät tutkimuksissaan lomake- tai erilaisilla vapaamuotoisemmilla haastatteluilla koottua aineistoa, ja ilman lomakkeita tehdyt haastattelut olivat 1980-luvulle asti väitöskirjoissa harvinaisia. Nauhoitustekniikan kehitys lisäsi ratkaisevasti vapaamuotoisten haastattelujen suosiota, mutta mikään tekniikka ei ole vieläkään poistanut tekstinnös- ja analysointivaiheiden työläyttä.

Historiantutkijan käyttöön soveltuu parhaiten tiettyyn aihepiiriin kohdistuva ”suunnattu haastattelu” (focused interview) eli ”teemahaastattelu” (ks. Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena, Teemahaastattelu 1980). Tämä vuorovaikutustilanne on oma keskustelun lajityyppinsä: ennalta suunniteltu, haastattelijan alulle panema ja luottamuksellinen ja se tähtää luotettavan informaation hankkimiseen. Vaikka hyväksi haastattelijaksi voikin oppia, on Alastalon mukaan etua, jos henkilö on sosiaalisesti sopeutuva, avoin ja velvollisuudentuntoinen sekä havaitsee herkästi käyttäytymisvihjeiltä ja herättää luottamusta mutta ei huomiota.

Kulttuuri-, status-, ikä ja muut erot haastattelussa

Haastattelu-kirjan kirjoittajista vain sosiaaliantropologi Anna Rastas on maisteri (YTM), mutta hänen ei tarvitse hävetä tohtorien joukossa. Hänen artikkelinsa ”Kulttuurit ja erot haastattelutilanteissa” on historiantutkijalle hyvin antoisa, vaikka siinä puhutaankin maahanmuuttajien tutkimisesta. Erot ja vieraus ovat myös historioitsijan arkea; menneisyys on hänelle on aina ”vieras maa”. Mutta erojen ylittäminen on välttämätöntä, jotta tutkija voi tuottaa tietoa vieraasta kulttuurista ja luoda ymmärrystä haastateltavien tavasta hahmottaa maailmaa. Historioitsijan kannattaa lukea huolellisesti myös Rastaan pohdiskelu tutkijan asemoinnista ja refleksiivisyydestä. Hänen on hyvä miettiä, mitä esim. haastattelijan ikä, sukupuoli, koulutus, uskonto ja puoluekanta vaikuttavat tutkimuksen kulkuun, tulkintoihin ja tuloksiin. Artikkelinsa lopussa Rastas muistuttaa rohkaisevasti, että ”jokaiseen kohtaamiseen sisältyy mahdollisuus ymmärtää toista” Mutta erot on tiedostettava ja oltava valmis kyseenalaistamaan oletukset erojen merkityksistä.

Kauppatieteiden tohtorit (KTT) Janne Tienari, Eero Vaara ja Susan Meriläinen ovat organisaatio- ja liikkeenjohtotutkijoita. Artikkelissaan ”Yhteisyyden rakentuminen haastattelussa” he ottavat esimerkkejä hankkeesta, jossa tarkasteltiin finanssikonserni Nordean muodostamista. Vaikka asia ei kiinnostaisi historioitsijaa, hänen on hyvä huomata, että kaikissa tilanteissa aloite ei ole tutkijan käsissä eikä hän ei olekaan sosiaalisesti eikä koulutukseltaan haastateltavien yläpuolella. Jotkut haastateltavat voivat jopa antaa tutkijan tuta, ettei tämä ole edes tasavertainen. Silloin voi yhteisyyden rakentuminen jäädä kaukaiseksi tavoitteeksi. Tutkijan valtti on vain ammattitaito: menetelmien hallinta ja tutkittavaan asiaan perehtyminen niin, ettei hän jää sen vuoksi haastateltavan armoille.

”Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa” on sosiaaligerontologi Kirsi Lumme-Sandtin (FT) artikkelin aihe. Se on tärkeä historioitsijoillekin, sillä heidän haastateltavistaan suuri osa on juuri kauan eläneitä ja paljon kokeneita ihmisiä. Sinänsä vanhuus on suhteellinen ja tilannesidonnainen käsite. Historiantutkijalle ihmiset eivät ole koskaan liian vanhoja, vaan usein on sitä parempi, mitä iäkkäämpi haastateltava henkilö on. Vanhuksilla on yleensä aikaa haastatteluun ja he arvostavat sitä, että heidän kanssaan keskustellaan. Tutkimukseen osallistuminen tuo myös vaihtelua heidän arkeensa. Joissakin tapauksissa fyysiset tai kognitiiviset rajoitteet kuitenkin vaikeuttavat keskustelemista tai estävät sen kokonaan. On selvää, että haastattelijan ja haastateltavan ikäero vaikuttaa haastatteluun; kertoja suhtautuu varmasti eri tavalla nuoreen opiskelijaan kuin varttuneeseen tutkijaan, mutta ikäeron haitallisia vaikutuksia voi hälventää.

Vanhuksia haastatellessaan tutkijan on pidettävä ennakkokäsityksensä kurissa. Kaikki vanhat ihmiset eivät ole puolikuuroja ja -sokeita höppänöitä eivätkä väsy nopeasti, vaan haastattelija saattaa uuvahtaa ensimmäisenä. Vanhuksille ei tarvitse puhua kovalla äänellä eikä yksinkertaisesti eikä heille – kuten ei muillekaan kertojille – pidä tuputtaa valmiita mielipiteitä. Vanhat ihmiset ovat ainutkertaisia yksilöitä ja elämänkokemus on heidän tulkintaresurssinsa.

Harvat historioitsijat ovat haastatelleet lapsia, mutta erityisesti kasvatuksen historian tutkijat voisivat pyytää lapsia kertomaan omista kokemuksistaan ja huomioida niitä seikkoja, jotka psykologian lehtori Maarit Alasuutari (PsT) esittää artikkelissaan ”Mikä rakentaa vuorovaikutusta lapsen haastattelussa?”. lapsitutkijan on tärkeää muistaa, että huoltajan lupa on yhteistyön ehdoton edellytys. Hänen on pidettävä valppaasti silmällä muitakin tutkimuseettisiä seikkoja, esimerkiksi vallankäyttöä.

Kielen ja puhetavan merkitys korostuu lasten kanssa työskenneltäessä mutta myös haastateltaessa muita puhetta vajaasti ymmärtäviä ja/tai tuottavia henkilöitä. Sosiaalipsykologi Tarja Aaltonen (YTT) kirjoittaa aiheesta ”Haastattelun rajoilla: Afaattisen puhujan haastatteleminen”. Artikkeli havahduttaa huomaamaan, ettei kommunikaatio ehkä ole aina selviö niidenkään kanssa, jotka näyttävät hallitsevan kielen ja puheen normaalisti.

Kerronnallisuus

Artikkeli ”Kerronnallinen haastattelu” nostaa esiin käsitteet, joista on keskusteltu paljon myös historian piirissä: narratiivi, narraatio, narratiivisuus, kertomus, kertomuksellisuus ja kerronnallisuus. Tämän antoisan osion on kirjoittanut dosentti Matti Hyvärinen (YTT) yhdessä lääkäri Vappu Löyttyniemen (FT) kanssa, joka on myös väitellyt työnpsykologiasta ja -sosiologiasta. Laadullinen haastattelu sisältää aina kertomuksia, mutta Hyvärinen ja Löyttyniemi viittaavat kerronnallisella haastattelulla nimenomaan siihen, että tutkija pyytää kertomuksia, antaa tilaa kertomiselle ja esittää sellaisia kysymyksiä, joihin olettaa vastattavan kertomuksin. Yleensä tutkijat eivät julkaise tallentamiaan kertomuksia sellaisenaan, vaan he toimittavat niitä rankastikin ja liittävät niihin muista lähteistä saamiaan tietoja sekä omia tulkintojaan.

Historioitsijat tekevät yleensä teemahaastatteluja eli lähtevät tutkimusongelmasta ja kyselevät siihen liittyvistä teemoista, mutta he voisivat kokeilla Hyvärisen ja Löyttyniemen esittelemää elämäkertahaastattelua, jota saksalainen Fritz Schütze alkoi ehkä ensimmäisenä nimittää kerronnalliseksi. Elämäkerrallis-kerronnallinen metodi alkaa yhdellä kysymyksellä, johon haastateltavan oletetaan vastaavan laajalla kertomuksella. Kertomusvaiheessa haastattelija ei keskeytä haastateltavaa, vaan antaa tälle palautetta ilmeillä, eleillä ja pikku äännähdyksillä eli minimipalautteilla.

Kerronnallisessa haastattelussa kertoja saa siis hahmottaa, jäsentää ja painottaa kokonaisuuden haluamallaan tavalla. Vasta kuultuaan laajan kertomuksen tutkija esittää täsmentäviä kysymyksiä, jotka jatkavat kertomusta ottamatta esille uusia asioita. Lopuksi tutkija vielä kysyy tutkimuksen tavoitteisiin liittyviä seikkoja. Menetelmä on haastava. Ensimmäisen, riittävän laajan kysymyksen tekeminen on vaikeaa ja vaikeaa on myös hiljaisuuden ja taukojen sietäminen. On kuitenkin välttämätöntä antaa kertojan edetä omalla tavallaan ja vauhdillaan.

Muistitietotutkijoiden keskuudessa on selviö, että haastattelu on tutkijan ja kertojan ”vuorovaikutuksellinen yhteisprojekti”, että kertomus tuotetaan kertomishetkellä ja että jokainen haastattelukerta tuottaa erilaisen kertomuksen samastakin asiasta. Näitä seikkoja Hyvärinen ja Löyttyniemikin korostavat. He myös muistuttavat, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa kertomuksellista haastattelua. Valaisevin esimerkein kirjoittajat osoittavat, ettei kertomus luonnu kaikilta, vaan kysymys-vastaus-menetelmä sopii paremmin niille haastateltaville, jotka eivät ota kerronnallista vastuuta itselleen. Sitä paitsi ”mikään maailman metodiikka ei lopulta määrää sitä, mihin ja miten haastateltavat lähtevät vastaamaan”. Kertomuksia tuottavissa haastateltavissa on rutinoituneita tarinankertojia ja juuri nyt kokemuksensa kertomukseksi muokkaavia vastaajia. Tutkijan käsitys kertovasta subjektista ohjaa aina haastattelua ja myös tutkimusteknologiat rakentavat minuuksia, mutta tärkeintä on, että kertomisen hetken ja tilanteen sallitaan tuottaa jotakin uutta.

Dynaaminen ryhmäkeskustelu

Artikkelissaan ”Ryhmäkeskustelut – millainen metodi?” markkinoinnin professori Anu Valtonen (KTT) käsittelee aihettaan nimenomaan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ryhmähaastattelu ja -keskustelu eivät suinkaan ole sama asia. Ryhmähaastattelussa vuorovaikutus painottuu vetäjän ja osallistujien välille, kun vetäjä tavallaan haastattelee yksilöitä ryhmätilanteessa esittäen saman kysymyksen vuorotellen kaikille. Ryhmäkeskustelussa vetäjä taas pyrkii luomaan osallistujien välille vuorovaikutusta tarjoilemalla tiettyjä teemoja osallistujien keskenään keskusteltaviksi ja kommentoitaviksi.

Luonnehdittuaan ryhmäkeskustelumenetelmän historiaa ja esiteltyään metodin soveltamista erilaisiin tutkimuksiin Valtonen selostaa tarkemmin ryhmän vuorovaikutuksen erityispiirteitä ja hallintakäytäntöjä, jotka pätevät myös ryhmäkeskusteluihin – erilaiset jännitteet ja valtapelit vaan moninkertaistuvat osallistujien määrän kasvaessa. Ryhmän koostaminen, vetäminen sekä keskustelun aloittaminen, ylläpitäminen ja ohjailu on vaativaa eikä ryhmäkeskustelun ideaalia tavoiteta; tutkija alkaa helposti haastatella yhtä ryhmän jäsentä tai hän ei saa kaikkia mukaan keskusteluun. Ryhmäkeskustelu voi olla hyödyllinen historioitsijalle, joka haluaa saada selville asenteita ja mielipiteitä sekä tutkimuksen alkuvaiheessa niitä seikkoja, joihin hänen pitäisi yksilöhaastatteluissa paneutua.

Ryhmäkeskustelua on suositeltu myös kielentutkimuksen käyttöön, vaikkakaan termiä ei tunnettu vielä vuonna 1915, jolloin Artturi Kannisto totesi, että ”edullisinta on tehdä havaintoja seurassa, missä voi kuunnella useampien tutkittavaa murretta puhuvien henkilöiden keskinäistä sananvaihtoa”. Tämän ”modernin” seikan mainitsee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen professori Pirkko Nuolijärvi (FT), artikkelissaan ”Haastattelu kielentutkijan aineistona”. Hän kuvaa haastattelujen käyttöä murteiden ja paikannimien tallentamisessa sekä sosiolingvististen erojen kartoittamisessa. Kenttätyön perinteet ovat kielitieteessä jo yli sadan vuoden mittaiset – E. A. Ekman (myöh. Tunkelo) julkaisi ensimmäiset sanastonkeruuohjeet jo vuonna 1899. Kielitieteellisissä haastatteluissa on aina ollut tärkeää kuka puhuu, mitä puhuu, miten puhuu, kenelle puhuu ja missä tilanteessa puhuu, vaikka kielellisen aineiston tallentamishaastattelujen tilalle ovatkin tulleet ongelmakeskeiset teemahaastattelut. Muistitietotutkija löytää Nuolijärven artikkelista monia yhtymäkohtia työhönsä.

Uudenlaisia mahdollisuuksia ryhmähaastatteluun luotaa kirjan viimeinen artikkeli ”Kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta tietokonevälitteiseen viestintään: Virtuaalihaastattelun näkymiä”, jonka ovat kirjoittaneet Liisa Tiittula, Anna Rastas ja Johanna Ruusuvuori. He luovat katsauksen virtuaalihaastattelun mahdollisuuksiin nostaen esiin erityisesti niitä piirteitä, joissa uusi menetelmä eroaa perinteisestä. Tietokonehaastattelu sinänsä on kiintoisa tutkimuskohde, mutta sen avulla voidaan myös tuottaa aineistoa, joka tukee ja täydentää muilla menetelmillä saatuja tietoja. Myös historioitsija voisi harkita kokoavansa osan aineistostaan sähköisesti. Virtuaalihaastatteluista kirjoitetaan vielä paljon.

***

Haastattelu-kirjan artikkeleita on ilo lukea paitsi aiheiden myös sujuvan suomen ansiosta – toki niitä on ryyditetty runsaasti oppi- ja sivistyssanoilla. Kuten aiheeseen sopii, useat kirjoittajat käyttävät tekstinnettyjä haastatteluesimerkkejä valaisemaan sanottavaansa. Kaikki kirjoittajat nojautuvat vankasti tutkimuskirjallisuuteen ja vain harvat rohkenevat irtautua omiin pohdiskeluihin. Paikoittaisista ilmaisun kömpelyyksistä voinee syyttää turhan uskollisia käännöksiä. Lähdeviitteet ovat sosiaalitieteen perinteen mukaisesti tekstin sisällä, ja kaikkien kirjoittajien lähdeteokset on koottu yhteen luetteloon kirjan loppuun, mistä löytyvät lisäksi litterointimerkkien selitykset, kirjoittajaesittely sekä asiasanahakemisto. Kirjan kannen on sommitellut Pasi Romppanen Tulay Palazin kuvan pohjalta. Heiveröisen puutuolin musta-valkoinen ja punertavansävyinen kuva on asetettu symmetrisesti ikään kuin tuolit odottaisivat haastattelijaa ja kertojaa…

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *