”Kansatieteellinen elokuva on realistinen, joskus rumakin, se on perinpohjainen ja pitkäveteinen ja lisäksi se on auttamattoman ikävästi opettavainen”, kirjoitti Sakari Pälsi vuonna 1938. – Onko asia todella näin? Sen ja paljon muuta saat selville, kun tutustut kulttuuriantropologia ja mediatutkija Jari Kupiaisen sekä antropologi Liisa Häkkisen toimittamaan artikkelikokoelmaan Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologia. Alaotsikostaan huolimatta kirja ei ole opas siihen, miten visuaalista antropologiaa tehdään, vaan ”teos esittelee sarjan teoreettisia, historiallisia ja menetelmällisiä jäsennyksiä erilaisista suomalaisen visuaalisen antropologian kehityksen vaiheista ja nykysuuntauksista”.

Monitieteisellä kentällä

Visuaalisesti havainnoitava kulttuurinen todellisuus on niin laaja alue, ettei mikään tieteenala pysty yksin sitä tutkimaan. Tarvitaan siis monitieteisyyttä ja monialaista käytännöllistä osaamista. Kuvatut kulttuurit pyrkii vakuuttamaan lukijat siitä, että juuri visuaalinen antropologia on leikkauspiste, jossa monitieteisyys ja monialainen käytännöllinen osaaminen kohtaavat.

Artikkeleiden lisäksi teokseen on sisällytetty Viscult 2010 -elokuvafestivaalin paneelikeskustelu ”Missä on visuaalinen antropologia?”, johon osallistui viisi johtavaa kansainvälistä visuaalisen antropologian teoreetikkoa ja antropologisesti painottuneiden dokumenttielokuvien ohjaajaa Kupiaisen puheenjohdolla. Kirja on tärkeä tiedepoliittisesti mutta myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden metodologisen kehittämisen kannalta. Teoksen julkaisija, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kuvallisen tallentamisen ja kuva-arkistoinnin tärkeä kansallinen toimija, joka on vaikuttanut olennaisesti suomalaisen visuaalisen antropologian kehitykseen.

Kuvatut kulttuurit on monitieteinen julkaisu, joka on syntynyt useita vuosia kestäneen valmistelun ja kypsyttämisen tuloksena. Sen kirjoittajat pohtivat kysymyksiä kuvallisen ja visuaalisen tiedon olemuksesta, ja monet artikkelit ovat retrospektiivisiä katsauksia kirjoittajan oman alan kehitykseen, jossa tekijä on ollut keskeisenä vaikuttajana mukana. Runsaudestaan huolimatta teos ei tavoita – eikä edes tavoittele – kaikkea tiedonalan monimuotoisuutta. Kirjan lopusta löytyy englanninkielinen Summary, Asiahakemisto ja Henkilöhakemisto, mutta kirjoittajaesittely sieltä valitettavasti puuttuu. En siis ole varma, ovatko eri tahoilta löytämäni tituleeraukset juuri ne, joita kirjoittajat haluavat itsestään käytettävän.

Kulttuuritieteiden pioneerit sekä Suomessa että muualla ottivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käyttöön uusia kuvaamisen ja audiovisuaalisen tallentamisen välineitä ja teknologiaa sitä mukaa kuin niitä tuli saataville. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kuvallinen tallentaminen ja esittäminen tieteellisen tutkimuksen muotona hylättiin ja teksti nostettiin tieteellisen diskurssin keskiöön. Kuitenkin 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien kuvallisuus on noussut uuteen kukoistukseen visuaalisen teknologian kehityksen ja digitalisoitumisen myötä. Viime vuosina on varsinkin tietoverkkojen ja sosiaalinen median sovellusten merkitys kasvanut ja heijastunut visuaalisessa antropologiassa. Kuvatut kulttuurit arvioi kehityksen vaikutuksia pyrkien löytämään uusia tietoteoreettisia ja käytännöllis-metodologisia keinoja kuvallisuuden tutkimiseksi.

Teoriaa, historiaa ja menetelmiä

Kuvatut kulttuurit on jaettu kolmeen osioon, joissa käsitellään teoriaa, tutkimuksen historiaa ja erilaisia nykymenetelmiä. Neljä kirjoittajaa – Jari Kupiainen, Ilkka Ruohonen, Jouko Aaltonen ja Liisa Häkkinen – avaa aluksi näkymiä visuaalisen kulttuurin tutkimuksen teoriaan.

Kirjan ensimmäisessä, käsiteanalyyttisessä artikkelissaan ”Visuaalinen antropologia 2010-luvulla” Jari Kupiainen esittelee visuaalisuutta jäsentävät keskeiset käsitteet sekä kartoittaa visuaalisen antropologian ja kulttuurin kuvallisen tutkimuksen historiallista kehitystä. Hän myös asemoi visuaalista antropologiaa nykytutkimuksen monitieteiseen kenttään ja osoittaa yhteyksiä muiden tieteenalojen suuntaan. Hän esittelee visuaalisen antropologian viimeaikaisia keskusteluja ja painottaa uusia tutkimussuuntia, joita digitaalisen teknologian ja verkkoviestinnän kehitys synnyttää. Hänen paikantamansa teemat heijastuvat myös muiden kirjoittajien artikkeleissa.

”Mitä on antropologinen elokuva?” kysyy antropologi ja dokumenttiohjaaja Ilkka Ruohonen (1958–2016) artikkelissaan, joka ilmestyy postuumisti. Hän tarkastelee antropologian ja elokuvan välistä jännitteistä suhdetta, joka on vallinnut siitä lähtien, kun Félix-Louis Régnault tuotti tutkimukseen ensimmäisen filmimateriaalin vuonna 1895. Ruohonen kirjoittaa antropologisen ja etnografisen elokuvan luonteesta osana sekä tieteellistä tutkimusta että taiteellisesti suuntautunutta dokumenttielokuvan traditiota.

Kuvat: Félix-Louis Régnault – Chrono Photographi, 1895.

Kehitysvaiheisiin mahtuu monia muutoksia: on lavastettua, on havainnoivaa, on haastattelevaa, on yksiäänistä, on moniäänistä, on vuorovaikutteista ja on refleksiivistä elokuvaa. Lopputulokseen vaikuttavat niin käytettävissä olevat taloudelliset ja tekniset resurssit, tekijän kamerankäyttö- ja editointitaito kuin kulttuurin tuntemus ja ymmärryskin. – Lisäisin näihin vielä tutkijan ja tutkittavien välisen luottamuksen. – Sitä paitsi tekijällä on oltava vankka antropologisen elokuvan teorian tuntemus, jotta hän pystyy tuotannossaan esittämään aidon tutkimusprosessin eikä pelkästään etnografista sisältöä, jonka voi esittää yhtä hyvin kirjoittamalla. Artikkelinsa lopussa Ruohonen valottaa panostaan visuaalisen antropologian saralla esimerkkinään oma elokuvansa My Urban Kalakukko Museum.

”Dokumenttielokuvan ja antropologian rajapintoja” -otsikolla kirjoittava taiteiden tohtori ja elokuvantekijä Jouko Aaltonen toteaa, että dokumenttielokuva kuuluu taiteen alueelle mutta antropologinen elokuva syntyy tiedeyhteisön sisällä, missä se on vuosien mittaan muuttunut tallentamistyökalusta omaksi tiedon muodokseen. Antropologialla on ollut tärkeä asema dokumenttielokuvien historiassa, mutta elokuvamaailman ja yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet myös visuaaliseen antropologiaan. Suunnatessaan katseensa toisaalta antropologian ja tieteen, toisaalta elokuvan ja taiteen suuntaan Aaltonen muistuttaa, että antropologisen elokuvan paradigmaan kuuluu havainnoivan elokuvan metodi, fenomenologinen tutkimusote ja refleksiivisyys, ja että tekijälähtöiselle taiteelliselle tutkimuksellekin on ominaista fenomenologinen tutkimusote, kokemuksellisuus ja ruumiillisuus. Suomessa harva antropologi on ollut kiinnostunut visuaalisesta antropologiasta, eikä tämä edusta muuallakaan tutkimuksen valtavirtaa, mutta Aaltonen toteaa, että katveesta ja marginaalista löytyvät raikkaat ideat ja uudet näkökulmat.

Kuva: Jukka Aaltosen Kongon Akseli (2009) elokuvan mainosjuliste.

Liisa Häkkinen jatkaa yhteiskunnallista teemaa artikkelissaan ”Visuaalinen kulttuurin tutkimus yhteiskuntatieteissä”. Hän tarkastelee antropologisen asiantuntemuksen ja osaamisen paikkaa visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja mediakulttuurin kontekstissa. Hän haluaa vakuuttaa lukijan siitä, että visuaalisen kulttuurin representaatioiden tutkimuksessa tarvitaan visuaalisten tutkimusmenetelmien osaamisen lisäksi myös yhteiskuntatieteellistä ja antropologista osaamista, sillä yhteiskunnan muutoksia ja mediaa ei voi erottaa visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta. Häkkinen avaa näkökulman visuaalisen kulttuurin ja median tutkimukseen kulttuurisen identiteetin, kuviteltujen yhteisöjen ja globalisaation ilmentymien suhteiden kautta. Varsin valaisevaksi koin Häkkisen erittelyn visuaalisen antropologian ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ominaispiirteistä.

Näkymiä historiaan

Teoksen toisen osion kirjoittajat – Mirja Metsola, Sirkku Dölle, Mervi Löfgren– luovat katsauksen menneeseen. He osoittavat, kuinka suomalainen visuaalisen kulttuurin tutkimus on kautta historiansa ollut tiiviisti kiinni sekä kuvausteknologisessa kehityksessä että visuaalisen antropologian kansainvälistä kehitystä ohjanneissa teemoissa.

Artikkelissaan ”Etnografinen elokuva ja visuaalinen antropologia Suomessa” toimittaja, kuvaaja, dokumentaristi ja antropologi Mirja Metsola tarkastelee suomalaisen etnografisen elokuvan alkua vuodesta 1904 lähtien, sodanjälkeistä lyhytelokuvaa ja dokumenttituotantoa sekä visuaalisen antropologian vaiheita ja mediaetnografiaa. Hän analysoi elokuvanteon suhdetta antropologiaan ja nostaa keskeisiksi huomion kohteiksi Sakari Pälsin ja Kansatieteellinen Filmi Oy:n suomalaisen visuaalisen antropologian varhaisina kehittäjinä.

Kuva: Sakari Pälsi Ylä-Säynäjän metsätyömaan pääpirtissä. Pälsi Sakari, kuvaaja 1923. Museovirasto. CC BY 4.0

Hän muistuttaa myös Kustaa Vilkunanja Eino Mäkisenvahvasta vaikutuksesta etnografisen elokuvan tekijöihin Suomessa. Viime vuosikymmeninä on myös ranskalaisella Jean Rouchillaollut varsin suuri vaikutus. Lisäksi Metsola selvittää Yleisradion roolia visuaalisen antropologian ja mediaetnografian kehityksessä sekä peilaa omaa uraansa ja kokemuksiaan Ylen tuotannoissa. Hän mainitsee myös visuaalisen antropologian kannalta kiinnostavia korkeakoulujen tuotantoja. Alan opetuksen pioneereista Suomessa hän nostaa esiin 1970-luvulta Jeremy Gouldinja Heimo Lappalaisenja toteaa visuaalisen antropologian päässeen 1990-luvulta lähtien yliopistojen sekä ammatti- ja taidekorkeakoulujen opetusohjelmaan – tosin niukasti.

”Kansatieteelliset valokuvakokoelmat ja visuaalinen antropologia” on Sirkku Döllentekstin otsikko. Kirjoittaja avaa 1800-luvun lopulta lähtien suomalaisen valokuvan ja kuvien arkistoinnin historiaa ajankuvan tallentajana sekä tarkastelee valokuvauksen ja valokuvien käyttöä työvälineenä kansallisten tieteiden tutkimuksessa. Hän nostaa esille myös yksittäisten henkilöiden panoksen kuvien tuottajana ja käyttäjänä erilaisissa tutkimus- ja kirjahankkeissa. Artikkelissa avautuu myös Museoviraston yli-intendentin tehtävässä toimineen kirjoittajan pitkä kokemus suomalaisen kulttuurin kuvallisen dokumentoinnin ja kansallisen kuva-arkistoinnin kehittämisessä sekä yhteistyössä akateemisten tutkijoiden kanssa. Döllen mukaan ”[n]ykyhetken ja tulevaisuuden kehityksen ymmärtäminen rakennetaan menneisyyden tuntemisen kautta”, ja tuossa tuntemisessa on arkistoihin kootuilla kuvilla suuri merkitys. Kun eri aikoina tuotettuja kuvia tutkimuksessa analysoidaan ja tulkitaan, tarvitaan aineistojen kunnollista tuntemista ja kuvien katsomiskykyä eli visuaalista lukutaitoa.

Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgrenin tapaustutkimuksen kohteena ovat hänen omien isotätiensä henkilökuvat 1900-luvun alusta. Artikkelissaan ”Sukupuolen esittäminen albumikuvissa” kirjoittaja avaa historiallisten valokuvien analyysiä ja tulkintaa mikrohistorian näkökulman, feministisen lähestymistavan ja osin semiotiikan avulla. Hän purkaa niitä keinoja, joilla kuviin sisältyviä katsomisen tapoja, kulttuurisia normeja ja sukupuolittuneita järjestyksiä voidaan tunnistaa historiallisista perhealbumikuvista. Katsojan henkilökohtainen historia, muistot, kokemukset ja intuitio vaikuttavat siihen, miten hän pystyy havainnoimaan ja tulkitsemaan kuvien yksityiskohtia ja konteksteja. Mutta se, mitä kuvista saamme selville, riippuu myös kysymyksistä, joita niille osaamme esittää, kuten Löfgren toteaa. Hänen artikkelinsa poseerauskuvat ovat kiintoisia erityisesti siksi, että niiden kohteet olivat valokuvaajia, jotka loivat itseensä kulttuurisen katseen ja esittivät kuvissaan itsensä omien katseidensa, mielikuviensa ja kulttuurisen ympäristönsä välittäminä.

Näkymiä menetelmiin

Kolmannen osion kuusi kirjoittajaa kiinnittää huomiota nykyisen antropologisen kenttätutkimuksen metodologisiin kysymyksiin. He käsittelevät sekä menetelmien käytäntöjä että visuaaliseen kenttämetodiikkaan liittyviä eettisiä kysymyksiä. Nämä seikat ovat korostuneet, kun digitaalisen kehityksen mukanaan tuoma kuvaamisen helpottuminen ja yleistyminen on saanut ihmiset julkaisemaan kuvia tietoverkossa, erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kupiaisen artikkeli ”Valokuvat ja antropologinen tieto” liittyy hänen Salomonsaarilla tekemäänsä tutkimukseen ja aiheeseen liittyvään teoreettiseen keskusteluun. Hän tarkastelee kriittisesti visuaaliseen metodiikkaan vakiintunutta menetelmää, jossa valokuvaa käytetään kenttätutkimuksen haastattelujen osana ja etnografisen tiedonkeruun apuvälineenä. John ja Malcom Collier toivat menetelmän (photo elicitation) sosiaali- ja kulttuuritieteisin 1960-luvulla. Kupiainen huomauttaa, että tutkijan on oltava erityisen herkkä kuvien sisältämille merkityksille, jotka eivät välttämättä tule sanoina esille kuvia katseltaessa, ja liittää tutkittavien oman tulkinnan kuvista yhteisön laajempaan sosiokulttuuriseen dynamiikkaan, iän, sukulaisuuden ja sukupuolen vaikutukseen. Hän nostaa esille myös valtasuhteet, tekijänoikeudet ja eettiset kysymykset visuaalista metodologiaa käytettäessä.

Myös sosiologi Elina Paju käsittelee kameran nostattamia eettisiä kysymyksiä kahteen tutkimukseensa perustuvassa artikkelissaan ”Kameran kanssa lasten parissa kodissa ja päiväkodissa”. Hän määrittelee sen alaksi sosiaalitieteellisen lapsuudentutkimuksen ja soveltaa siinä toimijaverkostoteoreettista näkökulmaa.  Kaikki interventiot – myös kamera ja kuvaaminen – vaikuttavat aina tutkimuksessa tarkasteltaviin sosiaalisiin tilanteisiin luoden erilaisia suhteita kuvaajan ja kuvattavien välille. Paju kohdistaa analyysinsa kuvaustilanteiden synnyttämiin eettisiin ongelmiin ja hahmottelee toimivia käytäntöjä niiden ratkaisemiseksi. Lasten kanssa tutkimusta tehtäessä eettiset ongelmat ovat näet toisia kuin aikuisten kanssa, sillä lapset eivät tee itse ratkaisuja puolestaan, vaan niitä tekevät vanhemmat ja huoltajat. Artikkelissa ovat erityisen kiinnostavia huomiot lasten suhtautumisesta kameroihin, videokameroihin, tablettitietokoneisiin ja näillä tapahtuvaan kuvaamiseen ja kuviin. Tekijän sanoin: ”Parhaimmillaan kamera ja sen tuottamat kuvat vahvistavat tai muuttavat tutkimussuhdetta ja mahdollistavat uuden kokemuksen, tiedon ja ymmärryksen syntymisen.”

Visuaalisen antropologian monimuotoisuus ja tieteidenvälisyys nousevat esiin myös taiteilijapari Lea Kantosen ja Pekka Kantosen artikkelissa ”Videokuvan sukupolvittelu tutkimusmenetelmänä: tapaustutkimus Sääti meile Säksä aigu”, joka pohjautuu Virossa setukaisten keskuudessa tehtyyn kenttätyöhön. Kantoset soveltavat kehittämäänsä menetelmää kuvallisen etnografisen ”tutkimustekstin” tuottamiseen ja etenevät Jean Rochen jaetun antropologian avaamaa tietä yhdistäen musiikkiperinteen ja kuvataiteiden tutkimuksen ja metodiikan visuaaliseen antropologiaan. Heidän huomionsa keskiössä ovat setukaisnaisten Helbi-kuoron postkoloniaaliset leelo-laulut ja näiden esitystilanteiden kuvaukset, joista keskustellaan ja joita analysoidaan yhä uudelleen uusien ryhmien (sukupolvien) kanssa. – Kyse on siis videoiden, ei ihmisten sukupolvista. – Menetelmällä kerätään, käsitteellistetään ja välitetään tietoa yhteistyössä yhteisön jäsenten kanssa. Tutkijoiden ymmärrys yhteisöstä ja tiedosta voi muuttua prosessin aikana huomattavasti.

Artikkelissaan ”Kuva-aktivismin visuaalista antropologiaa” kulttuuriantropologi ja mediatieteilijä Asko Lehmuskallio analysoi berliiniläisten kuva-aktivistien toimintaa ja selvittää, miten kuva, katse ja visuaaliset merkitykset asettuvat kulttuuriseen kontekstiin kaupunkitilassa. Hän purkaa visuaalisten järjestysten valtasuhteita ja osoittaa käytäntöjä, joilla erilaiset kaupunkilaisryhmät voivat luoda visuaalisia järjestyksiä uusin tavoin. Hänen huomionsa ja analyysinsa kohdistuu erityisesti niihin kriittisiin visuaalisiin keinoihin, joilla kuva-aktivistit rikkovat kuvallisin keinoin – ja laittomasti – nimenomaan kalliissa laillisissa mainostiloissa luotua visuaalista järjestystä. Nämä yleensä 20–40-vuotiaat interventionistit luovat siis epäjärjestystä muokkaamalla kuvia, jotka ohjaavat ihmisiä vain kuluttaviksi subjekteiksi ja joita katsoja ei voi poistaa ympäristöstään. Kuva-aktivisteja on Berliinin lisäksi muissakin suurkaupungeissa harrastamassa katutaidetta, vastamainoksia, performatiivisia mielenosoituksia ja muuta kulttuurihäirintää. Valitettavasti artikkelissa ei ole yhtään kuvaa, joka valaisisi lukijalle kuva-aktivistien tapoja muokata kohteitaan.

Missä on visuaalinen antropologia?

Kirjan kolmannen osion kolme viimeistä tekstiä olisi voinut erottaa artikkeleista oman otsikon, vaikkapa ”Viscult 2010” alle. Ne hahmottelevat visuaalisen antropologian viimeaikaista kansainvälistä kehitystä ja auttavat lukijaa paikantamaan visuaalisen antropologian keskinäisiä suhteita ja painotuksia lähtökohtanaan Viscult-elokuvafestivaali ja siellä vuonna 2010 järjestetty paneelikeskustelu Missä on visuaalinen antropologia? Keskustelun ymmärtämistä pohjustaa toimittaja Kupiaisen johdatus aiheeseen ”Antropologisen elokuvan festivaali tieteellisen keskustelun foorumina” sekä Moskovan valtionyliopiston visuaalisen antropologian professori Evgeny Aleksandrovin teksti ”Tasapainotettu kamera: Antropologisen elokuvan etiikka ja estetiikka”, jonka paneelin jäsenet saivat englanninkielisenä (”Consonant Camera”) keskustelunsa evääksi.

Kuva: Kuvia Evgeny Aleksandrovin elokuvasta The Arrow of Seven Flames (2009).

Aleksandrovin esittelemän menetelmän tavoitteena on tallentaa etnografisen tilanteen luonnollinen tunnelma ja dokumentoida mahdollisimman huomaamattomasti elokuvan henkilöiden käyttäytymistä. Olennaista kuitenkin on, että tekijä, joka kokee tapahtuman emotionaalisen ja eettisen vaikutuksen, saa kokemuksensa välitetyksi katsojille. Tässä ovat tärkeitä empatia, samastuminen ja henkilöiden elämään eläytyminen – kuten muussakin kenttätyössä. Empatiaa tarvitsee myös yleisö. Kirjoituksessa nousevat esille myös keskeiset tutkimuseettiset kysymykset, jotka liittyvät kulttuurin visuaaliseen tallentamiseen ja esittämiseen. – Jostakin syystä Aleksandrovin etunimi on kirjoitettu teoksessa kahdella tavalla: Evgeny ja Yevgeny. Vakiintuneen translitterointitavan mukaan sen pitäisi kuitenkin olla Jevgeni.

Kaksituntinen paneelikeskusteluun osallistuivat Peter Crawford, Faye Ginsburg, Steef Meyknecht (1951–2015), Anjali Monteiro ja Jay Ruby, joihin kirjan artikkeleissa viitataan ahkerasti. Se on tekstinnetty, suomennettu ja toimitettu julkaistavaan muotoon Francis Tekatohan, Häkkisen ja Kupiaisen yhteisvoimin. Crawford ja Ginsburg lienevät olleet alkujaankin eniten äänessä, sillä painetussa tekstissä heidän puheenvuoronsa ovat pisimmät. Keskustelu nivoutuu kirjan keskeisiin teemoihin ja avaa artikkeleiden näkymiä kansainvälisiin suuntiin. On hienoa, että keskustelu on aidosti moniääninen ja omiin kokemuksiin nojaava puheenvuoro, kuten erilaisista ammatillisista ja teoreettisista taustoista tulevilta henkilöiltä voi olettaakin. Heidän määrittelynsä visuaalisesta antropologiasta ja antropologisesta elokuvasta vaihtelevat kuten myös heidän käsityksensä visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja visuaalisen antropologian suhteesta. Eettisten seikkojen merkityksestä kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä.

Kauniina eleenä toimittajat ovat omistaneet teoksen kirjan valmistumisprosessin aikana menehtyneiden Steef Meyknechtin ja Ilkka Ruohosen muistolle.