Viime vuosikymmenien aikana yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä tila on noussut yhä keskeisemmäksi käsitteeksi ja jotkut puhuvatkin jopa tilallisesta käänteestä. Tilan käsite koetaan tärkeäksi muun muassa sen vuoksi, että ihminen on pakostakin jo ruumiinsa kautta sidottu tilaan ja ihmiset järjestävät sekä määrittävät toistensa ja ympäristönsä välisiä suhteita tilallisesti. Tila on aina kunkin ajan ja kulttuurin mukaisesti tuotettu, ja tilan merkitys on kulttuurien merkitysjärjestelmissä perustavanlaatuisen tärkeä.

Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa -artikkelikokoelman kirjoittajat ovat Turun yliopiston kulttuurihistorian Tilan ja ympäristön tutkimusryhmän jäseniä. Heidän varsin erilaisiin tutkimuskohteisiin suuntautuvien tutkimusintressiensä yhteinen nimittäjä on kiinnostus siihen, miten kussakin ajassa mahdollisesti oleva ihminen kokisi tutkimuskohteena olevan tilan. Heidän käsityksensä mukaan kokemista tutkimalla on mahdollista päästä käsiksi kulttuurien syvärakenteisiin, sillä vaikka kokemus onkin aina yksilöllinen, kokeminen on kuitenkin kulttuurisesti rakentunutta ja jaettua toimintaa.

Teoksen johdannossa Riitta Laitinen kokoaa kirjoittajien teoreettiset lähtökohdat ja sitoumukset yhteen. Laitinen toteaa tilan ja kokemisen käsitteitä käytettävän sekä näkökulmina että tutkimuskohteina. Hän kutsuu tilaa kirjan kysymyksenasettelun kannalta käytännölliseksi analyyttiseksi työkaluksi. Kirjan artikkelit keskittyvät käsittelemään tilaa kolmesta erilaisesta näkökulmasta. Kolmessa ensimmäisessä artikkelissa keskeiseksi nousee dramatisoitu tila ja sen kokeminen, seuraavissa kolmessa taas näkökulmana on muutoksessa olevan tilan kokemisen tarkastelu ja viimeisissä kolmessa artikkelissa tilan kokemista tarkastellaan ihmisen omasta ympäristöstään tuottamien tekstien ja kuvien kautta.

Hanna Järvinen käsittelee artikkelissaan Venäläisessä Baletissa 1900-luvun alussa vaikuttaneen koreografi-tanssija Vaslav Nijinskyn ensimmäistä koreografiaa. Järvinen osoittaa, että baletin ympärille syntynyt skandaali johtui Nijinskyn uudenlaisesta tavasta sovittaa tanssi tilaan. Kaksiulotteinen, yleisön huomiotta jättävä esitys pakotti pohtimaan uudelleen tanssin konventioita, eikä vastannut aikalaisten odotuksia. Tilaa hyväksikäyttämällä Nijinsky halusi nostaa tanssitaiteen tasavertaiseksi osaksi kokonaistaideteosta, hän halusi yleisön kiinnittävän tanssiin huomiota suunniteltuna liikkeenä eikä pelkkänä ilmaisuna. Teko aiheuttikin muutoksen tanssitaiteen tekijyydessä: koreografi astui tanssijan, muusikon ja lavastajan rinnalle ja tanssitaidetta alettiin ymmärtää koreografilähtöisesti.

Johanna Perheentupa esittelee artikkelissaan australialaisen Black Theatre -ryhmän toimintaa Sydneyn Redfernin kaupunginosassa 1970-luvulla. Perheentupa on analysoinut niitä tapoja, joilla urbaanit aboriginaalit käyttivät Black Theatrea vastarinnan tilana. Black Theatre oli vajaat kymmenen vuotta toiminut aboriginaalien teatteri- ja kulttuurikeskus, jossa he järjestivät teatteri- ja tanssiesityksiä, taidenäyttelyjä, viihdeteollisuuden koulutusta sekä työpajoja. Black Theatre oli aboriginaaleille kuitenkin myös enemmän kuin pelkkä fyysinen teatteritila. Sen monitasoinen toiminta antoi aboriginaaleille mahdollisuuden pohtia yhteiskunnallista asemaansa sekä tuki aboriginaalien kamppailua oikeuksiensa puolesta.

Henri Terhon artikkeli käsittelee Turun kaupunkifestivaali Down By The Laiturin suhdetta kaupunkitilaan. Terho pohtii kaupunkifestivaalin muuttumista Kevin Lynchin ajatuksiin nojautuen. Lynchin kaupunkikäsitys pohjaa viiden elementin erotteluun: polkujen, reunojen, alueiden, solmukohtien ja maamerkkien. Terho on artikkelissaan muodostanut kaupunkifestivaalin analysointiin soveltuvat käsitteensä Lynchin elementtien pohjalta: kaupungin polkuja hän kutsuu kaduiksi ja maamerkkien, solmukohtien ja alueiden kollaasia hän kutsuu näyttämöiksi. Keskeistä kaupunkifestivaalille on Terhon mukaan liike, ja hän vertaakin festivaalilla liikkujaa Baudelairen flaneuriin. Terho toteaa johtopäätöksenään, että DBTL-festivaalin alkuaikana kaupunkitila määräsi festivaalitilaa, mutta vuosi vuodelta tilanne on kääntynyt vähitellen toisin päin, kun festivaalitila on erotettu kaupunkitilasta ja esimerkiksi kaupunkitilan normaalia liikkuvuutta on festivaalin vuoksi rajoitettu.

Harri Kiiskinen käsittelee artikkelissaan sitä, miten ja minkälaisia merkityksiä Rooman tasavallan ajan lopun ja keisariajan alun kulttuurissa annettiin ylimystaloille eli domuksille. Hän kuvaa ensin muiden tutkijoiden domuksien merkityksestä tekemiä tulkintoja, ja käsittelee sitten esimerkkinä kolmea ostialaista domusta. Kiiskinen toteaa, että domuksella oli roomalaisessa kulttuurissa monia merkityksiä, niin fyysisenä rakennuksena, abstraktina omaisuutena kuin rituaalisena tilanakin. Domuksella oli kiinteä suhde sen edessä levittäytyvään katutilaan ja talon sisälle kadulta avautuva näkymä oli tarkasti harkittu. Domuksessa tapahtui kaksi tärkeää yhteiskunnallista hierarkiaa ylläpitävää rituaalia: aamuisin tapahtuva patronuksen ja tämän klienttien tapaaminen eli salutatio sekä iltaisin patronuksen järjestämä illallinen eli cena. Vaikka yhteiskunnan sosiaalinen järjestyminen muuttuikin keisariajalla vertikaalisesta horisontaalisemmiksi verkostoiksi, säilyi tarkasti rajattu näkymä katutilasta domukseen edelleen jonkinlaisena pysyvänä kulttuurisena arvona.

Riitta Laitinen pohtii artikkelissaan 1600-luvun suomalaisten mahdollisia ehtoolliskokemuksia ja niiden suhdetta kirkkorakennukseen. Koska ehtoollisen kokijoilta on luonnollisesti mahdotonta saada informaatiota, Laitinen tarkastelee kirkollisen lähdemateriaalin avulla sitä, minkälainen paikka kirkosta yritettiin reformaation (Laitinen itse käyttää arvottavaa termiä uskonpuhdistus) yhteydessä ja jälkeen luoda ja minkälaisia kokemuksia se mahdollisti. Materiaalin pohjalta Laitinen tyytyy toteamaan, että ehtoollisen kautta tarkasteltuna kirkolla oli tärkeä asema arkielämän orientoinnin rakentajana ja että "kirkosta tehtiin jokapäiväisten kokemusten suhteen mahdollinen jäsentävä paikka". Laitinen jäsentää kirkon kokemista paikkana ja tilana myös pyhän käsitteen kautta, minkä vuoksi perehtyminen uskontotieteelliseen teoriointiin pyhästä (esim. V. Anttonen: Ihmisen ja maan rajat, 1996) olisi ollut paikallaan.

Rauno Lahtisen artikkeli käsittelee Turun katutilan muutoksia 1900-luvun taitteessa. Hän määrittelee katutilan jokaisen kadullaliikkujan henkilökohtaisen kokemuksen värittämäksi tilaksi, onhan esimerkiksi kävelijän ja autoilijan käsitys kaupungin kaduista varsin erilainen. Lahtinen on tarkastellut vuosien 1980-1939 sanomalehtien (Aura, Uusi Aura, Turun Sanomat) kirjoituksia, joiden aiheena ovat tavalla tai toisella olleet Turun katutilan muutokset. Lahtinen kiinnittää huomionsa erityisesti siihen, että ennen toista maailmansotaa suuret ja nopeaan tahtiin tapahtuvat muutokset otettiin vastaan varsin kritiikittömästi.

Riikka Forsströmin artikkeli pureutuu 1700-luvulla eläneen ranskalaisen kirjailijan ja yhteiskuntakriitikon Louis-Sébastien Mercierin Pariisin tulevaisuutta käsitteleviin teoksiin, jotka ovat uudistaneet modernia utopiakirjallisuutta. Forsström keskittyy erityisesti Mercierin käsitykseen kaupunkitilasta. Mercierin luoma utopia oli ensimmäinen kaukaiseen tulevaisuuteen sijoitettu utopia, aikaisemmista menneisyyteen tai maantieteellisesti kaukaiseen paikkaan sijoitetuista utopioista poiketen. Mercierin kaupunkitilan uudelleenorganisoimiseen keskittyvä utopia ei ollut staattinen ja täydellinen ideaalikuva, vaan siinä korostui vahva usko ihmiskunnan edistykseen, jolla Mercier ei nähnyt olevan ajallisia tai määrällisiä rajoituksia. Kuitenkaan kyseessä ei ollut pelkkä reaalimaailmasta irrallaan oleva abstraktio, vaan myös käytäntöön suuntautuva kaupunkireformiprojekti.

Silja Laine käsittelee artikkelissaan suomalaisen median pilvenpiirtäjäkuvastoa 1920-luvulla, jolloin Suomi-Filmi oli aikeissa rakentaa Helsinkiin 18-kerroksisen pilvenpiirtäjän. Laine keskittyy pilvenpiirtäjien symboliikkaan ja erityisesti pilvenpiirtäjäkiistassa keskeiseksi muodostuneeseen amerikanismikeskusteluun. Laine toteaa, että vaikka pilvenpiirtäjän ideassa voidaan nähdä pyrkimys luoda historiaa ja menneisyyttä vailla olevia tiloja, ihmiset kuitenkin tulkitsevat pilvenpiirtäjää omista paikallisista lähtökohdistaan käsin.

Leena Rossin artikkelin aiheena on harrastajamaalari Frans Lindin maisemataulujen sekä hänen itsensä ja hänen läheistensä muistitietohaastattelujen kautta välittyvät maalarin ympäristökokemukset sekä ympäristösuhde. Rossi hahmottelee yksilön ympäristökokemuksen tulkitsemisen avuksi kymmenen toisiinsa kietoutunutta ulottuvuutta, muun muassa emotionaalisen ja nostalgisen ulottuvuuden, joiden määrä ja suhde eri yksilöiden ympäristösuhteissa vaihtelee.

Artikkelikokoelman yhdeksän kirjoittajaa käsittelevät tilan kokemista hyvin vaihtelevista näkökulmista. Vaikka Laitinen johdannossa toteaakin, että tila on teoksessa sekä tutkimuskohde että analyyttinen työkalu, kaikille kirjoittajille yhteistä kuitenkin on keskittyminen tutkimuskohteen laajaan esittelyyn teorian kustannuksella. Kun kirjan tarkoituksena on esitellä kulttuurihistorialle uutta lähestymistapaa (tosin kirja voisi olla vuonna 2002 ilmestyneen Taina Syrjämaan ja Janne Tunturin toimittaman Eletty ja muistettu tila -artikkelikokoelman jatko-osa), olisin toivonut artikkeleilta enemmän teoreettista pohdiskelua. Nyt tilan kokemisen teoriaan tutustutaan syvällisemmin vain johdantoluvussa. Tämä pakottaakin kysymään, tuottaako tilallisuuden tämänkaltainen huomioon ottaminen varsinaisesti uutta tietoa.

Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyi valitettavan usein siihen, että teoksen toimitustyö oli keskeneräistä. Muutamissa artikkeleissa kirjoittajan itsestään vaihtelevasti käyttämä minä- ja me-muoto häiritsi lukukokemusta. Lukuisat kirjoitusvirheet olisi ollut helppo korjata, jolloin lukija olisi paremmin voinut keskittyä teoksen sisältöön. Toisaalta kirjan rakenne oli selkeä ja artikkelien jäsennys oli sujuvaa ja johdonmukaista. Kaiken kaikkiaan Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa jäi valitettavan kevyeksi ja ohueksi, joskin varsin viihdyttäväksi lukukokemukseksi.