Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen avaa teoksensa luonnehtimalla menneisyyttä "taianomaiseksi matkakohteeksi" (s. 9). Matkalle hän lukijan viekin; hengästyttävää kyytiä kolmannen vuosituhannen mukavuuksista uuden ajan alkuun, joka on usein kohotettu modernin ihmisen ja meidän tuntemamme yksilökeskeisen kulttuurin syntyhetkeksi.

Uuden ajan alku määritellään tässä tarkoituksellisen löyhästi käsittämään ajanjakso vuosien 1500 ja 1800 välillä, vaikka enemmän liikutaankin aikakauden jälkipuolella. Lähtökohdaksi Kaartinen valitsee näkemyksen, jonka mukaan ainoa mielekäs tapa tutkia yksilöä on tarkastella häntä osana erilaisia yhteisöjä, joihin uuden ajan alun ihmiset sukupuolensa, säätynsä, uskontonsa, kansallisuutensa ynnä muiden tekijöiden kautta kuuluivat.

Matkalle lähdetään siis nimenomaan kulttuurihistorian eväin. Kapsäkkiin kuuluu tällöin tavallisesti aimo annos lähdekritiikkiä, pohdiskelua menneisyyden tavoitettavuudesta tutkimuksen keinoin sekä historiallisten prosessien epälineaarisuuden korostamista. Myös naiset nostetaan historiallisina toimijoina tietoisesti näkyvälle paikalle. Näin Kaartinen haluaa avata uudenlaisen ikkunan menneisyyteen, valita matkareitin, jonka varrelta katsellaan ennennäkemättömiä maisemia. Aivan näin ei asianlaita ole, onhan tämäntyyppisellä kulttuurihistorialla ollut kansainvälisessä tutkimuksessa nostetta jo usean vuoden ajan. Onkin selvää, että teos on suunnattu laajemmalle lukijakunnalle kuin aihepiiriin erikoistuneille tutkijoille.

Teos jakautuu kolmeen osaan mukaillen uuden ajan alun ihmisten tapoja hahmottaa maailmaa. Maailmankuvan taustana oli käsitys luomakunnasta nimensä mukaisesti Jumalan luomana järjestyksenä, jota pidettiin yllä säädynmukaisella elämällä. Ensimmäisessä osassa Kaartinen tarkastelee tätä järjestystä, joka määritteli uuden ajan alun yhteisöllisyyden "lähestulkoon kyseenalaistamattoman hierarkian" kautta (s. 11). Toisessa osassa keskeiseen osaan astuu uuden ajan alun ihminen ajatuksineen ja käsityksineen ihmisyydestä ja ruumiillisuudesta. Kolmannessa osassa pohditaan maailmankuvan muutosta niin tieteilijöiden kuin maallikoidenkin näkökulmasta tutkittavana ajanjaksona.

Sääty-yhteiskunnan perusteiden verraten niukaksi jäävän esittelyn jälkeen Kaartinen siirtyy avarammille apajille sukupuolirooleja käsittelevässä osuudessa. Kun naishistoriaa on ehditty tutkia jo jonkun aikaa, tuntuvat Kaartisen pohdinnat miehen ja miehisyyden roolista uuden ajan alussa sitäkin kiinnostavammilta. Uskottavasti kirjoittaja kyseenalaistaa käsityksen miehisestä elämänpiiristä yksinomaan kodin ulkopuolisena. Päinvastoin patriarkaatti asetti miehellekin koko joukon erilaisia vaatimuksia ja paineita, joiden edessä he saattoivat olla "epävarmoja ja pelokkaita" (s. 53). Erityisesti avioliiton solmimiseen ja sen kunnialliseen ylläpitämiseen liittyvät kysymykset tuntuvat aiheuttaneen miehille päänvaivaa. Kaartinen valottaa toki naisenkin asemaa yllättävien välähdyksien kautta, näin esimerkiksi kertoessaan naisten kalastus- ja muista, varsin raskaistakin urheiluharrastuksista. Naisilla – etenkin varakkailla leskillä – oli liikkumavaraa enemmän kuin ainakaan naishistorian ’kurjuushistoriallinen’ koulukunta on myöntänyt. Ansiokkaasti Kaartinen korostaakin, että uuden ajan alussa miesten ’julkiset’ ja naisten ’yksityiset’ elämänalueet käytännössä limittyivät. Sukupuolten erillisiä maailmoja rakennettiin ennen kaikkea 1800-luvun diskursseissa.

Kiehtovaa luettavaa ovat myös Kaartisen esittelemät luomakunnan ihmeitä pohtivat ja rationalisoituvaa maailmankuvaa heijastelevat lähdekatkelmat. Kaartinen välttää viisaasti puhumasta luonnontieteellisestä vallankumouksesta uudella ajalla, vaan korostaa hidasta muutosprosessia, jonka aikana suhde maailmanjärjestykseen ja luomakuntaan muuttuivat perusteellisesti. Jos luonto ja luonnonilmiöt kuriositeeteistä katastrofeihin olivat monin paikoin vielä 1600-luvulla herättäneet ennen kaikkea pelkoa, voitiin meriä, vuoria ja metsiä katsellessa 1700-luvun alussa jo tuntea romantiikan orastavaa värinää. Jumala oli edelleen luomakunnan isä, mutta siirtyi enenevässä määrin taka-alalle tarkkailijaksi. Kuitenkin Jumalan katsottiin pitkään kommunikoivan ihmisten kanssa erilaisten näkyvien merkkien kuten maanjäristysten, myrskyjen ja komeettojen – mutta myös epämuodostuneiden ’ihmishirviöiden’ – kautta. Kuten tekijä osuvasti toteaa, "maailma oli vielä jännittävä sekoitus antiikista periytyviä oppeja ja toisaalta ajatuksia siitä, että vain itse näkemällä tiesi paremmin" (s. 260).

Kaartinen ruotii läpi kirjan tutkimuksen pölyttyneitä käsityksiä vähäeleisesti ja tyylikkäästi. Näin hienoista lähtökohdista on sääli, ettei lähteitä ja niiden painoarvoa ole esitelty teoksessa yhtä kriittisesti kuin historiantutkimuksen myyttejä. Kirjoittaja toteaa, että hänen valitsemassaan lähdeaineistossa, joka koostuu pääasiassa englantilaisten ylhäisönaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, perinteisen historiankirjoituksen keskiössä olevat ilmiöt kuten "sodat, uskonkiistat tai kuvataiteen tyylisuuntien kehityskulut" loistavat poissaolollaan (s. 13).

Kaartisella tarkastelun keskipisteeseen nousevat uuden ajan alun ihmisten tärkeäksi kokemat aiheet, "jotka ovat olleet piilossa siksi, että historioitsijat eivät ole halunneet niitä nähdä" (s. 13). Kyllähän Kaartinen korostaa esittävänsä materiaalinsa pohjalta historiallisten totuuksien sijaan tulkintoja menneisyydestä, mutta kysymystä, missä määrin valittu materiaali ohjaa väistämättä myös Kaartisen omia tulkintoja ja esitystä menneisyydestä, ei kuitenkaan tematisoida. En tarkoita tällä tiettyjen maantieteellisten alueiden tai sosiaalisten ryhmien laiminlyöntiä, sillä muuta (Länsi-)Eurooppaa kuljetetaan tarkastelussa varsin näppärästi mukana ja myös alempien kansanryhmien elinoloja ja tapoja muistetaan valottaa suhteessa säätyläistön arkeen laajasti läpikäydyn tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Pikemminkin on kyse elämänaloista, jotka valitun materiaalin pohjalta jäävät katveeseen, ja tämän katvealueen vaikutusta piirrettyyn kokonaiskuvaan. Jäin pohtimaan esimerkiksi uskonnon vähäistä merkitystä Kaartisen teoksessa; on vaikea mieltää, että se olisi ollut näin näkymättömässä osassa uuden ajan alun ihmisille. Tällainen suurten aihepiirien poisrajaaminen on ongelmallista siinä tapauksessa, jos teoksella pyritään aikakauden kattavaan esitykseen.

Tässä näkyykin teoksen rakenteellinen haastavuus ja samalla sen suurin ongelma: Yhtäältä se ammentaa pienen ihmisjoukon kirjoituksista, toisaalta se pyrkii olemaan kokonaisen aikakauden yleisesitys. Lukiessa ei aina ole täysin selvää, kumpaa tarkoitusta kulloinkin seurataan, onko kyseessä lähteiden pohjalta tehty päätelmä vai yleispäteväksi tarkoitettu teesi. Pääosin Kaartinen suoriutuu hankalassa tasapainoilussa kuitenkin varsin hyvin. Lukijalle välittyy kuva aikakaudella hiljalleen tapahtuneista muutoksista, samalla kun muutoksen eriaikaisuutta ja suhteellisuutta korostetaan. Mutkien oikomista ja reippaita yleistyksiä ei tässä yhteydessä voida kuitenkaan täysin välttää, niin laaja on käsiteltyjen elämänalueiden kirjo. Monilta osin teos pikemminkin herättelee pohtimaan uuden ajan elämän eri osa-alueita kuin antaa niihin tyhjentäviä vastauksia.

Johdannossa kantavaksi ajatukseksi kohotettu yhteiskunnan ja maailmankuvan hierarkkisuus ja siihen liittyvä säädynmukaisen elämän vaatimus pulpahtelee tekstissä riittävän usein pinnalle, niin että uuden ajan alun maailman värikylläisestä panoraamasta huolimatta teoksen sisällöllinen koherenssi ei pääse täysin katoamaan.

Kädenojennuksena nykylukijalle menneisyyden maailmaa selitetään tietoisesti 2000-luvun näkökulmasta tyyliin: "Kolmannelta vuosituhannelta on vaikea hahmottaa uuden ajan alun yhteiskunnan hierarkkisuuden kaikenkattavuutta." (S. 24) Toisaalta lukijan mieleen teroitetaan kriittisen historiantutkimuksen periaatteita: "Toistan itseäni tarkoituksella, kun vielä korostan, että kun tutkimme uuden ajan alun ihmisten arkielämää, meidän on koetettava unohtaa nykypäivän kategoriat ja käytänteet." (S. 159) Sitaateista ilmenee, että kirjoittaja on tekstissä näkyvästi läsnä, kommentoi tutkimuksen tulkintoja ja menneisyyden maailmaa ja rakentaa siltoja nykyisyyteen. Tämä on nähdäkseni onnistunut ratkaisu, joka alleviivaa historiankirjoituksen konstruktiivista luonnetta ja historioitsijan tarvetta määritellä paikkansa.

Kaartisen kirjan kaltaiselle notkeasti etenevälle ja tyylikkäästi kuvitetulle kulttuurihistorialliselle yleisteokselle onkin Suomessa vielä reilusti tilaa. Suurelle yleisölle se saattaa vielä hyvinkin avata uusia ja yllättäviä näkökulmia varhaisempien aikojen arkeen ja maailmankuvaan. Ammattihistorioitsija taasen voi ahmia sitä mukavasti sohvalla löhöillen, herkullisille detaljeille hykerrellen ja aikakauden taitavasta popularisoinnista nauttien.