Kirja alkaa lupaavasti taisteluhuudolla kirjojen – erityisesti painettujen kirjojen – ja lukemisen puolesta. Se sisältää myös pohdiskelua historian luonteesta ja kriittistä pohdintaa akateemisen historiantutkimuksen nykytilasta. Masosen mielestä ”historian tutkijoiden olisi otettava valinnoillaan rohkeammin kantaa oman aikansa ilmiöihin ja kasvatettava yleisöään” (s. 8). Humanistisen tutkimuksen merkitystä arvioitaessa tulisikin painottaa enemmän vaikuttavuutta akateemisen yhteisön ulkopuolella kuin tutkijayhteisön sisällä. Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet tänä syksynä Jo Guldi ja David Armitage teoksessaan The History Manifesto, joten Masosen teksti osuu ajan hermoon. Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa huomattavasti sitä seuraavista esseistä, joissa tarkastellaan menneisyyttä yksilöiden, tapahtumien ja ilmiöiden kautta, joskin oman aikamme tiedemaailman kritiikki tulee ohimennen esille myös muutamissa myöhemmissä luvuissa.

Kirjan luvut ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta teoksen kokoavana teemana voi pitää kulttuurien kohtaamista. Kirjan sivuilla tavataan lukematon joukko toinen toistaan kiehtovampia yksilöitä, kuten afroamerikkalainen runoilija Phyllis Wheatley, maapallon onttoutta julistanut John Symmes ja Havaijin maailmanmatkaajakuningas Kalakaua. Vaikka yksittäiset menneisyyden hahmot toimivat monesti esseiden lähtökohtana, kirjoittaja kontekstualisoi heidän elämänsä kytkemällä yksilöt ympäröiviin ilmiöihin. Masonen tekee ilmiöiden laajat kaaret selviksi yhdistämällä henkilötason mikrohistoriaa pitkän aikavälin historiaan. Ajallinen pääpaino on 1800-luvulla ja monessa luvussa pohditaan eri alueiden ja maiden erilaisia teitä modernisaatioon.

Kuva: Kalakaua, Phyllis Wheatley ja John Symmes

Kirjoittajan vahvinta alaa ovat selvästi arabialais-islamilaisen maailman sekä Japanin laaja tuntemus. Silti lukija pääsee herkuttelemaan esseillä, joissa käsitellään muun muassa sebastianismia Portugalin historiassa, afrikkalaisten kosmopoliittisuutta, maapallon rakenteeseen liittyviä utopioita, salaliittoteorioita ja huijareita, Japanissa toimineita tiedeasiantuntijoita, Sansibarista Saksaan rakkauden perässä muuttanutta prinsessaa ja muslimiarmeijoita ja –taistelijoita Euroopan maaperällä. Sanomattakin selvää on, että kirjan käsittelemistä aiheista tuskin on moni kuullut koulun historian tunnilla saatikka sitten perehtynyt niihin oma-aloitteisesti. Sepoykapina lienee kirjan aiheista niitä harvoja, jonka laajempi lukijakunta tunnistaa suoralta kädeltä.

Kirjan ainoana heikkoutena voi pitää kirjoittajan rönsyilevää tyyliä – runsaat detaljit tekevät kirjan haastavaksi. Pahimmillaan kirja on paikoin kuin pahamaineinen historian oppikirja, jossa päivämäärät ja henkilöt seuraavat toisiaan ilman tarkempaa kausaliteettianalyysia. Tiivistäminen ja/tai väliotsikointi olisi tehnyt kirjasta luettavamman. Masosen erityisenä ansiona voidaan kuitenkin pitää globaalien kulttuuristen kohtaamisten tekemistä tutuksi suomalaiselle lukijakunnalle. Teos on ajatuksia herättävää ja ehdottomasti suositeltavaa luettavaa.