Kulttuuriteoriaa jokaiselle

'Sosiologinen ajattelu' (Sa) on toinen Zygmunt Baumanilta suomennettu teos. Edellinen oli myös Vastapainon julkaisema tekstikokoelma 'Postmodernin lumo'(1996). 'Sa' on varhaisempi teos (alkujaan 1990) ja mikäli tutustuminen Baumaniin on aloitettu myöhäisemmistä teoksista, saattaa lukija yllättyä siitä, että tästä kirjasta ei löydy ollenkaan sanaa 'postmoderni'. Ensiksi ihmettelin, miksi juuri 'Sa' julkaistaan, sillä Bauman on kirjoittanut tämän jälkeen useita teoksia.

Bauman, Zygmunt: Sosiologinen ajattelu. Vastapaino, 1997. 298 sivua. ISBN 951-768-022-8.

’Sosiologinen ajattelu’ (Sa) on toinen Zygmunt Baumanilta suomennettu teos. Edellinen oli myös Vastapainon julkaisema tekstikokoelma ’Postmodernin lumo'(1996). ’Sa’ on varhaisempi teos (alkujaan 1990) ja mikäli tutustuminen Baumaniin on aloitettu myöhäisemmistä teoksista, saattaa lukija yllättyä siitä, että tästä kirjasta ei löydy ollenkaan sanaa ’postmoderni’. Ensiksi ihmettelin, miksi juuri ’Sa’ julkaistaan, sillä Bauman on kirjoittanut tämän jälkeen useita teoksia. Luettuani teoksen olen toista mieltä. ’Sa’ käsittelee kulttuuriteoreettisesti erilaisia vastakohtapareja, joiden avulla maailmaa tulkitaan. Myöhemmin Bauman tulkitsee modernia ja postmodernia juuri tässä teoksessa hahmoteltujen vastakohtien kautta. ’Sa’ toimiikin johdantona hänen myöhäisempään tuotantoonsa. Tämä kirja havainnollistaa sitä, kuinka Baumanin myöhemmin esittelemä sosiologinen teoria postmodernista nousee arkipäiväisten, mutta huolellisesti tulkittujen ilmiöiden muokkaamisesta teoreettiseksi kokonaisuudeksi. Teoksen sisään rakennettu itsenäinen kertomus perustuu kuitenkin siihen pulmaan, miten sosiologia voidaan oikeuttaa omana tieteenalana ja mitkä ovat sen mahdollisuudet.

Bauman lähestyy arkisia, meitä kaikkia ympäröiviä ilmiöitä eräänlaisen silmänkääntötempun avulla. Ensiksi hän ottaa jonkin vastakohtaparin (me / muut, järjestys / kaaos, luonto / kulttuuri jne.) ja osoittaa sille paikan tavassamme ymmärtää maailmaa. Tämän jälkeen hän kumoaa lähtökohtansa osoittamalla, että vastakkaisuudet eivät ole pysyviä vaan rajauksiltaan liukuvia, sattumanvaraisia ja keinotekoisia eivätkä ne voi pakottaa ilmiöitä yksiselitteisiksi ja selvärajaisiksi. Vastakohtaparit ovat janan ääripäitä, ilmiöitä joita ei välttämättä esiinny sellaisenaan. Arkiset ilmiöt ovatkin yleensä näiden ääripäiden väliin jäävällä ’harmaalla alueella’.

Baumanin myöhemmän tuotannon perusteella voidaan väittää, että pyrkimys vastakohtaparien selvärajaisuuteen on osa modernin projektia. Ambivalenssin ja ilmiöihin sisältyvän sattumanvaraisuuden Bauman määrittelee osaksi postmodernia, itsestään tietoiseksi tullutta modernia. Kyseenalaista, mutta strategisesti tehokasta on se, että modernin projektia tarkastellaan lähinnä rajojen pystyttämisen sotaisana diskurssina, jolloin projektin ongelmat peittävät sellaisetkin saavutukset, joihin lähes jokainen on tyytyväinen.

Parhaimmillaan Bauman on selvittäessään kulttuurisen rajanvedon logiikkaa kaikkea kategoriointia arvottavan sisäpuolen ja ulkopuolen välillä. Ihmisten toiminnassa on kyse rajanvedosta meidän (ystävien), muiden (vihollisten) ja muukalaisten välillä. Tiukkojen rajojen pystyttäminen meidän ja tuolla jossain olevien vihollisten välille kielii turvattomuudesta, jonka keskelle järjestys pyritään luomaan. Muukalaiset – vieraina, jotka saapuvat eivätkä poistu seuraavana hetkenä – ovat läsnäolollaan tätä dikotomiaa heiluttavia järjestelmän ’kolmansia’ osapuolia. Muukalaiset osoittavat, ettei ’meidän’ luoma järjestys ole ainoa mahdollinen. Läsnäolollaan ja erilaisuudellaan he pakottavat meitä tulemaan tietoiseksi omasta rajanvedon logiikastamme ja juuri huomio, että järjestyksemme ei ole universaali ja ’luonnollinen’, vaan ihmisten tekemä, mahdollistaa reflektoinnin.

Baumanille ’meidän’ kulttuuri (ihmisten kultivointi) on käännytystehtävä, jossa pyritään vastustamaan ’muiden’ vaikutteiden omaksumista. "Tuota omaksumista vastustetaan, koska se paljastaa sisäisen järjestyksen keinotekoiseksi ja osoittaa, että siinä on kyse valinnasta. Samalla se heikentää vallitsevien normien otetta nakertamalla niiden yksinvaltaa." (s. 199). Kulttuurin vaaliminen on sidoksissa ajatukseen kansakunnasta ja valtiosta, joiden rajanveto perustuu joko muukalaisten sulauttamiseen (assimilaatioon) tai erotteluun (rasismiin). Esimerkiksi koululaisten tapaa liittää rasismi ja isänmaallisuus toisiinsa ihmetellään ja kauhistellaan medioissa, vaikka ne perustuvatkin samankaltaiselle rajanvedolle. Bauman esittää, että rasismi (ja myös assimilaatio) perustuu nationalistisesta ajattelusta kumpuavaan huoleen rajojen ja järjestyksen pitävyydestä.

Järjestystä ja kaaosta koskevassa osiossa Bauman kokoaa provokatiivisesti, mutta osuvasti esittämiään ajatuksia. Hänen mukaansa modernin yhteiskunnan järjestys perustuu ’suhteellisen riippumattomille osittaisjärjestyksille’. Yksittäiset ongelmat ratkaistaan aina edullisimman ja tehokkaimman ratkaisun mukaan, jolloin muodostuu kokonaisjärjestys, josta kukaan ei enää osaa ottaa vastuuta. Moderni ihminen on sellainen, joka pilkkoo asiat yksittäisiin ongelmiin ja ostaa siihen sopivan ratkaisun (palvelun tai materiaalisen tuotteen). Modernille onkin ominaista käsitys siitä, että asioille on olemassa ratkaisu, joka voidaan vaihtaa rahaan.

Pääpiirteissään Baumanin tulkinnat ovat osuvia, inspiroivia ja uskottavia. En kuitenkaan ymmärrä, miksi Bauman niin hanakasti yhdistää ajatuksen uusheimoista varallisuuteen. Onhan toki niin, että raha mahdollistaa samanaikaisen osallistumisen moniin erilaisiin kulutusyhteisöihin ja että köyhän mahdollisuudet ovat rajatummat. Kuitenkin, ajatus löyhistä yhteisöistä tai uusheimoista ei ole riippuvainen vain rahasta. Väitän, että myös köyhät ihmiset voivat osallistua moniin erilaisiin yhteisömuotoihin. Ero on siinä, että köyhä voi osallistua vain ’halpoihin’ yhteisömuotoihin tai keskittää voimavaransa muutamaan varallisuutta vaativaan toimintamuotoon. Teoria uusheimoista on siis selvästi laajempiin yhteyksiin sopiva kuin mitä Bauman antaa ymmärtää.

’Sosiologinen ajattelu’ on selkeän oppikirjamaisen esitystapansa ja osuvien arkipäiväisten esimerkkiensä ansiosta jokamiehelle ja -naiselle sopivaa kulttuuriteoriaa. Kirja on selvästi helppolukuisempi kuin muut Baumanin teokset, mutta hieman ihmetyttää niin kitsas viitteiden käyttö. Ongelmaa korjaa kuitenkin kirjan loppuun sijoitettu osio ’Mistä löytää lisätietoa’, jossa Bauman esittelee ja suosittelee sosiologista lukemistoa. Lisäksi Bauman sulkee kehystarinansa ehdottamalla sosiologialle (ja miksei myös omaa kulttuuria käsittelevälle kulttuurintutkimukselle ylipäätään) laajaan aineistoon perustuvaa tulkin roolia, joka tarjoaa lähtökohtia uusille tulkinnoille ja samalla kyseenalaistaa yksittäisten tulkintojen lopullisuuden ja arkisten ilmiöiden yksiselitteisyyden.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *