Jonathan Moorhouse on Helsingissä asuva arkkitehti, joka on julkaissut viime vuonna Tammisaaren kävelyretkioppaan ja kirjoittanut aikaisemmin muun muassa Helsingin jugendarkkitehtuurista (1987 ja 1996). Tässä Helsinki-kirjassaan hän esittelee lännestä itään kulkevan Kuninkaantien ympäristöjä ja maisemia, Vantaanjoen suun Vanhankaupungin vuosilta 1550-1640, Augustin Ehrensvärdin suunnitteleman Suomenlinnan merilinnoituksen vuosilta 1748-1808, kaupungin uuden sijainnin Vironniemellä vuosina 1640-1850, Helsingin pääkaupungiksi tulon vuonna 1812 ja Johan Albrecht Ehrenströmin uuden asemakaavan vuosilta 1815-1816, Carl Ludvig Engelin empirekeskustan Kruununhaassa, Kaartinkaupungin ja sataman, etelän ja idän rannat, puistot ja virkistysalueet, sekä uudet alueet Punavuoren, Kampin ja Arkadian.

Kirjan alaotsikko "Kävelyretkiä", kartat ja maininnat eri kohteisiin vievistä liikenneyhteyksistä paljastavat, että kyseessä on kulttuurihistoriallinen matkaopas. Kantakaupungissa Moorhousen jälkiä onkin helppo seurata, mutta esimerkiksi Kuninkaantien-retkeilijä ei saa kovin paljon irti kahdesta sivusta, joilla vilistävät Espoon kartano, Glimsin talomuseo, Aleksis Kiven syntymäkoti ja Taaborinvuori Nurmijärvellä, Nurmijärven kirkko, Sotungin Högberg Vantaalla, Espoon, Sipoon ja Porvoon kirkko, Porvoon keskusta ja Tuomarinkylän kartano Helsingissä.

Kuten kirjan otsikko "Helsinki: Empirekaupungin synty 1550-1850" antaa ymmärtää, kirjoittajan mielenkiinto kohdistuu ennen kaikkea 1800-luvun alkupuolen Helsinkiin, vaikka seudun historiaa jäljitetäänkin osin 1300- ja 1400-luvulta alkaen. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suun koskien äärelle vuonna 1550 kilpailemaan Tallinnan kanssa Venäjän-kaupasta. Se pysyi pienenä maalaiskylänä, vaikka Porvoon, vastaperustetun Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit määrättiin muuttamaan sinne. Vironniemelle siirretystäkin kaupungista Faddei Bulgarin kirjoitti vuonna 1809: “Köyhyys oli tämän kaupunkipahasen tunnusmerkki.”

Käänne tapahtui 1810-luvulla, jolloin Helsinki nimettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, se sai uuden asemakaavan, ja monumentaalikeskustan rakentaminen aloitettiin. Empire-Helsinkiä Moorhouse ylistää omin sanoin: “Engelin ylivoimainen mittasuhteiden taju ja nerokas tapa käyttää antiikin muotokieltä synnytti aikakauden parhaan arkkitehtuurin juuri Helsinkiin” (s. 142), sekä lainasanoin: “Puutalot soveltuvat tähän maahan ihailtavan hyvin; pidän niistä paljon enemmän kuin kivi- tai tiilitaloista…” (Louis Léouzon Le Duc sivulla 103). Kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei pidä Helsingistä – ylisanat saattavat ärsyttää.

Parasta kirjassa on sen kuvitus, Moorhousen kauniit lyijykynäpiirrokset. Osa niistä kuvaa maisemia, jotka myös mahdollinen retkeilijä kohtaa, kuten näkymän Suomenlinnasta Eteläsatamaan, osa hienoja yksityiskohtia, joita retkeilijä ei ehkä muuten tulisi huomanneeksi, kuten C. L. Engelin suunnittelema kasvitieteellisen puutarhan kaivonkansi 1830-luvulta, tuomiokirkon pääsisäänkäynnin ovenkahva tai Per Granstedtin Pohjoisesplanadi 19:ään suunnittelema parveke vuodelta 1815, ja osa täydentää jokamiesretkeilijän näkymiä kohteilla, joita ei niin vain marssita katsomaan, kuten Presidentinlinnan suuri ruokasali vuodelta 1843 tai Ruotsin suurlähetystön kabinetin kakluuni. Piirrokset on päivätty, mutta sen lisäksi ulkokuvien kuvatekstiin on merkitty aina myös lämpötila. Lukijassa käytäntö herättää uteliaisuutta. Tavallaan on jännä tietää, että ovenkahvaa piirrettäessä 20.10.2001 oli kolme astetta lämmintä, mutta tiedon merkitys jää epäselväksi.

Karttojen käyttökelpoisuus vaihtelee. Rajoituksia asettavat mustavalkoisuus ja kirjan pieni koko, noin 15×15 cm, joka toisaalta helpottaa kirjan kuljettamista mukana kävelyretkillä. Esimerkiksi Helsingin kaupunkimittauksen kartta Suomenlinnan rakennusvaiheista on selvästi ollut alkujaan värillinen, sillä nyt useimmat vaiheet on merkitty mustalla. Helsingin seutua Ruotsin vallan loppuaikoina esittävään karttaan on kuvatekstin mukaan sisällytetty maantiet ja jääreitit, mutta lukija hädin tuskin erottaa niitä pienestä kartasta. Käyttökelpoisimmasta päästä ovat Kruununhaan ja Kaartinkaupungin kartat, joihin Moorhouse on värittänyt okralla tehostevärillä kaupunginosien kohteet, jotka hän luettelee karttoja seuraavilla aukeamilla.

Kirjan loppuun Moorhouse on listannut tärkeimmät lähteensä, joihin sisältyy sekä 1800-luvun alun kirjoittajia että modernia tietokirjallisuutta. Lopussa on myös lukujen mukaan jaotellut viitteet, jotka kertovat lukuisten aikalaissitaattien lähteet, mutta myös suppeita lisätietoja. Kirja ilmestyi samanaikaisesti myös englanninkielisenä laitoksena "Helsinki: Birth of the Classic Capital, 1550-1850, Promenades", joka on alkukielinen. Suomenkielisen laitoksen on kääntänyt Annikki Suni vivahteikkaalle kielelle. Kirjan taitto ja painojälki on kaunista, mitä varmasti edesauttaa sen tavallista paksumpi, 130 gramman paperi.