Kummajaisten Suomi?

Suomen poliittiseen historiaan mahtuu paljon erikoisia tapahtumia ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Jukka Sarjalan teos kertoo kummajaisista ja merkillisistä, joskaan ei merkittävistä seikoista. Kummallisuuksien kokoelma on kiehtova teos, josta olisi aiheiden rajauksella ja systemaattisemmalla käsittelyllä saanut paremmankin.

Sarjala, Jukka: Kotomaamme outo Suomi. Teos, 2013. 264 sivua. ISBN 978-951-851-440-7.

Jukka Sarjalan tausta on virkamiehenä opetusministeriössä ja opetushallituksessa, ja hänelle on vuonna 2003 myönnetty professorin arvo. Lisäksi Sarjala on aktiivinen toimija Bibliofiilien Seurassa. Hänen teoksensa Kotomaamme outo Suomi muodostuu 24 luvusta, joista ensimmäinen on tulkittavissa johdannoksi. Sarjala nostaa esille 23 Suomen poliittisen historian ”kummajaista”, kuten hän itse asian ilmaisee. Tekstien pituus on keskimäärin noin kymmenen sivua tarinaa kohden. Teksti on hyvin oikoluettua eivätkä kirjoitusvirheet häiritse lukijan silmää, joskin käytetty kieli on mielestäni paikoitellen turhan riehakasta. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että kyseessä on populaari esitys. Lähdeviittauksia ei ole ja kirjallisuusluettelo puuttuu kokonaan.

Ensimmäisessä luvussa Sarjala esittelee perusteitaan kirjalle. Hän tahtoo esitellä poliittisen historian kummajaisia, joista useimmat olivat hänen mukaan vain hetkellisiä. Sarjalan mielestä useimmat hänen esittämistään kummajaisista oli pikemminkin merkillisiä kuin merkittäviä. Oivallisena huomiona Sarjala toteaa sivulla 9, että: ”On myös mahdollista, etteivät aikalaiset pitäneet näitä tapahtumia kummajaisina.” Tämä on mielestäni aivan oleellinen huomio. Suuri osa Sarjalan kirjoituksista käsittelee aikaa ennen toista maailmansotaa ja silloisten aikalaisten ajatukset olivat varmasti erilaisia, kuin nykypäivän ihmisillä. Sarjala sortuukin paikoitellen arvottamaan ”kummajaisiaan” nykyaikaisten ajatusten pohjalta.

Yksi teoksen suurimmista haasteista konkretisoituu Sarjalan ratkaisuun, jonka hän ilmoittaa ensimmäisessä luvussa: nimittäin pyrkimättömyys mihinkään systemaattisuuteen. Perusteluna se, että Suomen poliittisessa historiassa on tapahtunut niin paljon viimeisen sadan vuoden aikana, ei ole kovin vakuuttava. Mielestäni se päinvastoin puoltaisi jonkinlaista systemaattisuutta kummajaisten valintaan.

Mielenkiintoisesti Sarjala kirjoittaa ”historiallisesta totuudesta”, johon jotkut hyväuskoiset ovat luottaneet, mikäli kirjoitetaan vain tosiasioista. Tästä motivoituneena Sarjala kertoo kiinnostuksestaan subjektiivisiin muistelmiin, joilla voi inhimillistää asiakirjojen faktoja. Historiallinen totuus oli lainausmerkeissä, mutta asiakirjojen faktat eivät. Ehkä tähän ei ole syytä paneutua nyt sen enempää. Positiivisena huomiona se, että Sarjala huomioi muistelmatekstien lähdekriittisen puolen, vaikkei sitä sen enempää lähde ruotimaan. Olen Sarjalan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että muistelmia ei pidä jättää huomioimatta historiankirjoituksessa.

Mutta mitä olivat Sarjalan ”kummajaiset”? Yleisesti ottaen täytyy sanoa, että tekstit olivat kaksijakoisia. Toiset olivat mielestäni erittäin hyviä sekä mielenkiintoisa, kun taas toisten rooli kirjassa ei auennut minulle. Otettakoon tähän muutama esimerkki molemmista kategorioista.

Aloitetaan jälkimmäisestä ryhmästä, eli niistä, joiden roolia kummajaisten joukossa jäi mielestäni kyseenalaiseksi. Tekstit on kutakuinkin järjestetty kronologiaan. Ensimmäisten joukosta löytyykin kaksi lukua Suomen itsenäistymisestä. Miksi Sarjala oli kirjoittanut Suomen itsenäistymisestä kummajaisen? Alussa Sarjala kertoi tavoitteekseen nostaa unohduksissa olleita kummajaisia esille, enemmän merkillisiä kuin merkittäviä. Miten Suomen itsenäistyminen sopii tähän? Poikkeuksellinen tapahtumahan se oli ja ainutkertainen, ehkä kummallinenkin nykypäivän silmin katsottuna, mutta on vaikea keksiä perusteluja sen käsittelemiselle tässä yhteydessä.  Luku lähtee liikkeelle muistelma-taistelusta Väinö Tannerin ja Onni Talaksen välillä, mutta se jää vain maininnan tasolle – sen jälkeen teksti lähtee liitämään yleiseen itsenäistymisen historiaan.

Toinen itsenäistymiseen liittyvä teksti käsittelee itsenäistymisen myyttejä. Sarjala nostaa ne kummajaisten joukkoon koska ne ovat hänen mukaansa edelleen kovin voimissaan. Tämän jälkeen Sarjala esittelee nämä myytit. Mikäli tarkoitus on käsitellä myyttejä kummajaisina siksi, että ne pidetään hengissä, olisi katse kohdistettava historiankirjoituksen historiaan ja siihen, miten myyttejä vahvistettiin. Nyt tällainen jäi vain muutaman maininnan tasolle. Historiallisia myyttejä on kuitenkin käsitelty laajasti aikaisemminkin.

Erittäin mielenkiintoisia ja hyvin kummallisia tarinoitakin mahtui mukaan. Esimerkiksi luku ”Punikit brittiarmeijassa” on tällainen. Tarkastelussa on totta kai vuosi 1918 ja rajan taakse paenneet punakaartilaiset, jotka liittyivät Muurmannin legioonaan. Punaiset imperialistiarmeijan palveluksessa ja ketä vastaan? Myös Oskari Tokoin ylentäminen everstiksi vailla päivääkään asepalvelusta on mielenkiintoinen seikka, ja Sarjala liittää tarinan laajempaan kuvaan.

Toinen esimerkki olkoon kirjoitus Ernesti Hentusesta, jota Sarjala tituleerasi ”urbaaniksi kylähulluksi”. Tässä mielestäni täyttyi hyvin alussa esitetyt kummajaisen vaatimukset. Ja mikäli Sarjalaa on uskominen, myös aikalaiset pitivät tätä hahmoa kummallisena. Kyseessä oli 1920-luvun lopulla toiminnan aloittanut kaveri, jota Sarjala epäilee Suomen ensimmäiseksi populistiksi. Hentunen julkaisi omaa lehteä nimeltään Totuuden Torvi. Kuvausta Hentusesta oli suorastaan ilo lukea. Juuri tällaisia odotin enemmän: marginaalisia hahmoja, jotka toimivat tarmokkaasti ja yrittivät saada jotain aikaan ja kenties saivatkin.

Kuten sanottu, valtaosa tarinoista sijoittuu aikaan ennen toista maailmansotaa. Kommunistit ovat niissä tavalla tai toisella usein mukana ja Otto Wille Kuusisen nimi toistuu useita kertoja. Käsittelyyn joutuu myös lapualaiset ja etenkin näiden kohdalla on havaittavissa jälkikäteistä moralisointia, niin ”kommunistilakien” kuin itse liikkeen kohdalla. Pula-aika ja pulamiehet saavat myös paljon huomiota ja näiden esille nostaminen on varmasti aivan perusteltua.

Yleisesti ottaen kirjassa oli sekä vahvuuksia että heikkouksia. Minun silmissäni odotusarvot olivat kovemmat kuin lopputulos. Kirja oli helposti luettava, mutta poliittisen historian tietäjälle se ei tarjonne paljoakaan uutta. Lähdeluettelo olisi ollut erittäin arvokas lisä, sillä silloin olisi mahdollista arvioida edes jollain tasolla Sarjalan käyttämiä lähteitä. Lähde tosin oli mainittu muutamissa lainauksissa, mutta ei läheskään kaikissa. Joissakin teksteissä tulee oppimestarimaisuus melko vahvasti esille, samoin kuin tekojen ja tapahtumien jälkikätinen arvottaminen nykyaikaisin arvoin.

Ajatuksena tällainen kummallisuuksien kokoelma on erittäin kiehtova. Pienellä systemaattisuudella ja tarkemmalla aiheiden valinnalla ja rajaamisella kokonaisuus olisi kenties noussut paremmaksi. Esimerkiksi jaottelu vuosikymmenten mukaan olisi voinut tuoda lisää perspektiiviä ja tasoittaa paikoin poukkoilevaa tekstiä. Kirja avaa myös uusia näkökulmia joihinkin aiheisiin – osa kummajaisista oli oikein oivallisia.

image

Kuva: Antikvariaatti.net

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *