Kun kirjailija muistelee, kiintoisinta on tarinankerronnan tapa

Omintakeinen kerrontatekniikka, villisti hyppelevät mielleyhtymät ja runollisen monitasoinen kieli tekevät kirjailija Paul Austerin kahteen kertaan kerrotuista muistelmista kiinnostavat, joskin toivomisen varaa jää kosolti.

Auster, Paul: Mielen maisemissa [Report from the Interior]. Käännös: Arto Schroderus. Tammi, 2014. 298 sivua. ISBN 978-951-31-7499-6.

Auster, Paul: Talvipäiväkirja [Winter Journal]. Käännös: Erkki Jukarainen. Tammi, 2012. 225 sivua. ISBN 978-951-31-7385-2.

Voiko kirjailija kertoa saman tarinan kahteen kertaan ilman että lukijat hermostuvat? Paul Auster näköjään voi – hänen omaelämäkertansa Mielen maisemissa (Report from the Interior) on hyvin samanlainen teos kuin pari vuotta sitten ilmestynyt ja saman tien suomennettu Talvipäiväkirja (Winter Journal). Molemmat kirjat kuvailevat tekijänsä lapsuutta amerikkalaisessa omakotilähiössä ja pikkukaupungin pojan yliopistovuosia tuoden vihdoin lukijan – samoin kuin tietysti tekijän – nykyhetkeen tai ainakin hyvin lähelle sitä.

Austeria luetaan Suomessakin paljon, ja hänen arvostuksestaan kustannusmaailmassa kertoo se, että kumpikin teos on ilmestynyt Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Siihen on pyritty vuodesta 1954 lähtien valikoimaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksia; mukana on paljon nobelisteja. Auster ei tietenkään tuolle tasolle yllä; hän on toki saanut useita kirjallisuuspalkintoja eri puolilla maailmaa, mutta ne ovat olleet lähinnä piirinmestaruustasoa. Miehen monipuoliseen tuotantoon kuuluu ainakin romaaneja, runoja, esseitä, elokuvakäsikirjoituksia ja käännöksiä ranskasta englantiin.

Mielen maisemissa koostuu neljästä osasta. Alkuluku on samanniminen kuin itse kirja ja se kertoo pienen pojan kasvusta kaksitoistavuotiaaksi; Kaksi iskua päähän on kahta elokuvaa (Jack Arnoldin 1950-luvulla ohjaama Mies joka kutistui sekä Mervyn Le Royn 1930-luvun tuotantoon kuuluva Olen vainottu kahlekarkuri) selostava ja analysoiva huikean pitkä essee. Aikakapseli on kertomus siitä, miten kirjailijan ensimmäinen vaimo Lydia Davis löytää Austerin opiskeluvuosinaan kirjoittamat rakkauskirjeet ja luovuttaa ne takaisin. Kirjailija löytää tuolloin uudestaan nuoruutensa Pariisin ja opiskeluaikaisen minänsä: vaatimattomista oloista lähteneen new jerseyläispojan, joka rakastuu kiihkeästi parhaiden yksityiskoulujen ja sivistyneistösuvun kasvattamaan professorintyttäreen. Noissa piireissä ei tuolloin vielä tunnettu termiä ”luokkaretki”… Albumi on yli sadan valokuvan kokoelma – ei suinkaan perhealbumin parhaita vaan otoksia uutistapahtumista, populaarikulttuurin kuvastoa, ajan amerikkalaisjulkkiksia. Kaikki kuvat eivät suomalaiselle lukijalle oikein aukene; ainakin minulle osa sikäläisistä menneiden vuosikymmenten urheilu- ja muista tähdistä oli tuikituntemattomia.

Talvipäiväkirjan rakenne on tavanomaisempi: se on kutakuinkin kronologisesti etenevä tarina, joka alkaa, kun kolmivuotias poika törmää tavaratalossa höyläpenkistä törröttävään naulaan repien otsanahkansa ja päättyy, kun 64-vuotias mies katsoo talviseen aamuun ja kysyy itseltään: ”Montako aamua vielä jäljellä?”

Lapsuuden sankareita ja akateemista haahuilua

Omatekoiset muistelmat ovat tietysti hiukan epäluotettavia ja erityisen kriittisesti on syytä suhtautua Austerin tyyppisen kirjailijan muistelmiin. Yhdeksänvuotias, joka siirtyy Petteri Kaniinin ja muiden satukirjahahmojen äärestä lukemaan omilla rahoilla ostettuja Edgar Allan Poen runoja ja kertomuksia sekä Scherlock Holmesia, vaikuttaa kovin varhaiskypsältä. Mutta aran lapsen sisältä alkaa kasvaa kirjailija: ensimmäinen runo syntyy, luetut kirjat, sarjakuvat ja filmit syöpyvät mieleen niin, että hän muistaa vielä yli kuusikymppisenä, miltä elämä tuoksui ja maistui, mitä hän tunsi ja ajatteli.

Kun poika varttuu, hän hullaantuu baseballista ja näkee yhden jumaloidun sankarin ilmielävänä. Vieläkään hän ei ole varma, oliko naapurinsedän järjestämä treffikumppani aito.

Sitten tulevat tytöt, nuo saavuttamattomat unelmat, lopulta ensirakkaus, ja opiskelun ohessa nuorukainen ehtii mainiosti mukaan kuusikymmenluvun loppuvuosien kuohuntaan. Silloinhan nuoret nousivat barrikadeille ja yliopistoja vallattiin lähes kaikkialla länsimaissa. Kun Auster oli opiskelijaradikalismissa mukana täysin sydämin – hän joutui tekosistaan jopa oikeuteen – olisi tästä aiheesta ja elämänvaiheesta lukenut mieluusti enemmän. Etenkin kun vaikenemiseen ei näytä olevan erityistä syytä, paljasteleehan kirjailija yksityiselämäänsä muuten lähes narsismia hipovalla tavalla. Auster opiskeli vuoroin Columbian yliopistossa New Yorkissa, vuoroin Pariisissa jonne oli saanut stipendin. Molemmissa kaupungeissa osa ajasta kuluu ns. akateemiseen haahuiluun ja kirjoittajanuran käynnistelyyn.

Teoksissa käydään läpi kirjailijan koko elämänkaari ja sivutaan jonkin verran kirjojen syntyäkin. Talvipäiväkirjassa sijansa saa myös avioliiton kuvaus: Paul Auster on ollut 1980-luvun alusta asti naimisissa toisen tunnetun nykykirjailijan, Siri Hustvedin, kanssa.

Juutalainen verenperintö on merkittävä osa Austerin minuutta – ja ilmeisesti myös yksi hänen luovuutensa lähteistä. Se nousee molemmissa kirjoissa esiin useassa yhteydessä, sillä ”juutalaisena oleminen oli sitä, että olit erilainen kuin kaikki muut, että oli sivustakatsoja – – Olla osa jotakin eikä sittenkään. Olla useimpien hyväksymä ja silti joidenkin epäilevässä syynissä.”

Kummassakin teoksessa tekijän oman tarinan taustana kulkee USA:n lähihistoria. Maa on voimiensa tunnossa (mihinpä tuo tunne olisi nykyäänkään hävinnyt?). Sen miehet marssivat Vietnamiin, lentävät kuuhun, saavat surmansa salamurhaajien luodeista. Aineksia siis riittää, joskin analyysi voisi olla syvempää ja terävämpää. Mutta toisaalta: tässä ei kirjoiteta poliittista historiaa, vaan yhden ihmisen henkilökohtaista historiaa, joskin kotimaahan ja maailmaan peilaten.

Henkilöhistoriaa vai kertomakirjallisuutta?

Kirjoja on vaikea asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Talvipäiväkirjassa tapahtumat painottuvat ehkä hivenen enemmän, Mielen maisemissa on pohdiskelevampi, sisäänpäin kääntyneempi kuten alkuperäinen nimikin antaa ymmärtää.

Luin kummankin kirjan nyt suomeksi – Talvipäiväkirjan olen aiemmin lukenut englanniksi – ja pidin niiden kielestä. Suomentajien – Talvipäiväkirjan suomennos on Erkki Jukaraisen, Mielen maisemissa Arto Schroderuksen – homma ei ole ollut helppoa, mutta kumpikin on onnistunut mielestäni varsin hyvin.

Eniten minua viehätti teosten omintakeinen kerrontatekniikka. Auster käyttää sekä ensimmäistä että toista persoonamuotoa. Sinä-muoto hallitsee: kirjailija kirjoittaa ikään kuin itselleen, etäännyttää muistoja, tarkkailee itseään jostain kauempaa. Hän käyttää pitkähköjä – välillä lähes läkähdyttävän pitkiä – lauseita ja tuntuu joskus kerronnan riemussa kadottavan alkuperäisen ajatuksensa. Mutta juuri tuo monikerroksisuus on jutun juju, vaikka asiaproosaan tottunut lukija saattaakin alkusivuilla yskiä. Kiinnostavinta näissä kahdessa kirjassa on tarinankerronnan tapa, se miten kirjailija kuvaa samassa lauseessa sekä omia ajatuksiaan että ympäröivää maailmaa – viimeksi mainitusta saattaa olla läsnä jopa useampi aikataso.

Mielenkiintoista muuten, että Talvipäiväkirja on kirjastoluokituksen mukaan sekä kertomakirjallisuutta että henkilöhistoriaa, Mielen maisemissa silkkaa henkilöhistoriaa. Kyllä nämä molemmat minun mielestäni ovat mitä suurimmassa määrin kertomakirjallisuutta. Ja sitä taas historioitsija voi lukea vaikkapa omaa ilmaisuaan notkistaakseen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *