Kun mieli haavoittuu

Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista perustuu Ville Kivimäen jatkosodan aikaa koskevaan väitöskirjaan, Battled Nerves, jota tutkija puolusti menestyksekkäästi kesäkuussa 2013 Åbo Akademissa. Teos paneutuu armeijalle, koko yhteiskunnalle ja akateemiselle historiatutkimukselle vaikeaan aiheeseen, suomalaisten sotilaiden traumaattisiin kokemuksiin. Se edustaakin ns. uutta sotahistoriaa, joka huomioi tavallisten ihmisten kokemukset, tunteet ja ajattelun eikä katso sotaa vain sodanjohdon näkökulmasta. Taitavasti ja harkiten kirjoitettu teos luo ymmärrystä niitä suomalaisia miehiä kohtaan, joiden mieli murtui toisen maailmansodan aikana, ja valaisee myös silloisen sotapsykiatrian käsityksiä.

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. WSOY, 2013. 475 sivua. ISBN 978-951-0-37466-5.

Sodan kokemushistoriaa

Historiantutkija Ville Kivimäki (s. 1976) on kirjoittanut useissa yhteyksissä sodan kokemushistoriasta, mm. teoksessa Ihminen sodassa (2006), jonka hän on toimittanut yhdessä Tiina Kinnusen kanssa, sekä Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamassa artikkelikokoelmassa Ruma sota (2008). Uutta sotahistoriaa edustaa myös hänen väitöstutkimuksensa Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941–44, jonka pohjalta hän on muokannut WSOY:n julkaiseman teoksensa Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Tähän Kivimäki on sekä supistanut että laajentanut väitöstutkimustaan. Hän on jättänyt pois akateemisten opinnäytteiden ”pakolliset kuviot”, aikaisempaa tutkimusta koskevan katsauksen sekä metodologian ja lähdeaineiston esittelyn. Myös tilastoaineistoa hän on karsinut ottaen mukaan vain keskeiset tulokset. Hän on laajentanut väitöskirjaansa ajallisesti koskemaan talvisotaa ja Lapin sotaa sekä sisällöllisesti ottaen mukaan myös sodanjälkeiset korvauskysymykset.

Kivimäki tutkii rintamiesten psyykkistä kestämistä ja murtumista sodan eri vaiheissa ja sitä, millaiset sotakokemukset johtivat psyykkisiin häiriöihin. Hän selvittää, kuinka Suomen armeija suhtautui ilmiöihin, millä kriteereillä sotilaat evakuoitiin psykiatriseen hoitoon, miten kävi hoitamattomille ja miksi psyykkiset häiriöt nähtiin 1940-luvulla toisin kuin muut sotavammat. Kivimäen tutkima joukko oli noin 18 000 miestä; Suomen armeijassa vuosina 1939–45 palvelleista miehistä 2–2,5 % joutui psykiatriseen hoitoon. Talvisodan aikana hoidettujen määrää ei tiedetä tarkkaan, mutta sen on arvioitu olleen noin 2 500. Jatkosodan aikana noin 15 700 joutui hoitoon. Lapin sodasta ei ole tarkkaa tietoa. Kaiken kaikkiaan oireilevia miehiä, jotka eivät hakeutuneet hoitoon, oli enemmän kuin hoitoa saaneita. Toisaalta yli 30 000 syyllistyi ns. pakoilurikoksiin. Etenkin rintamakarkuruus ja ”sotapelkuruus” kietoutuivat monin tavoin yhteen sotilaiden psyykkisten häiriöiden kanssa, eikä psyykkisen kestokyvyn pettämistä ja tietoista rintamakarkuruutta ole helppo erottaa.

Koska kaikkia hoitoon joutuneita/päässeitä olisi ollut mahdotonta tutkia, Kivimäki on poiminut sotasairaaloiden psykiatrisilta osastoilta 341 potilaskertomusta vuosilta 1941 ja 1944. Hän vertaa rintama-alueilta saapuneita potilaita samana aikana kaatuneiden otokseen. Jatkosodan psyykkisten häiriöiden kokonaiskuvaa tarkastellessaan hän huomioi koko otoksen ja myös rintaman takaa hoitoon saapuneet sotilaat. Runsaasti esimerkkejä käyttäen mutta miesten nimet muuttaen kirjoittaja valaisee konkreettisesti, millaisista tapauksista oli kyse.

Kivimäki kirjoittaa ensin talvisodan ”tärähtäneistä”, paneutuu sitten mielettömäksi otsikoimaansa jatkosotaan, rintamayhteisöön ja suomalaiseen sotapsykiatriaan. Lopuksi hän kirjoittaa psyykkisten vammojen häpeämerkistä. Kivimäki ei opeta eikä moralisoi, vaikka moni lukija sitä odottaisi, vaan tarkastelee tutkimusaihettaan ihailtavan tasapuolisesti, toteavasti ja syyttelemättä. Vasta kirjan loppupuolella hän huomauttaa: ”Suomessakin on korkea aika hylätä psyykkisiin sotavammoihin liitetyt epänormaaliuden, pelkuruuden tai heikkouden stigmat – ilman niitäkin nämä miehet ja heidän läheisensä ovat joutuneet kärsimään jo kyllin.” Lopuksi tekijä tiivistää kirjansa sisällön luvussa ”Historiattomien historia”. 

Talvisodassa ”tärähtäneet”

Ensimmäisen maailmansodan alettua rintamilla ruvettiin puhumaan kranaattishokista (shell shock), tykkitulen aiheuttamasta fyysisestä ja psyykkisestä iskusta. Tätä ilmiötä suomalaiset eivät tunteneet, eikä Suomen armeija ollut talvisodan syttyessä varautunut käsittelemään mieleltään järkkyneitä sotilaita. Heitä alettiin kutsua ”tärähtäneiksi”, sillä heidän oireensa muistuttivat aivotärähdyksen oireita. – Nykyisin posttraumaattinen stressihäiriö on yleisesti tunnettu diagnoosi vastaaville ilmiöille. – Kuten Kivimäki toteaa, psyykkisesti haavoittuneiden sotilaiden kutsuminen tärähtäneiksi sisälsi sääliä ja ymmärrystä heitä kohtaan, mutta veti myös rajan murtuneiden ja muiden välille. Tärähtäneiden ohella puhuttiin epämääräisesti sotaneuroosista, psykogeenisesta ja psykopaattisesta reaktiosta, neurasteniasta ja hysteriasta. Sodanaikaisten psykiatristen diagnoosien määritelmät löytyvät kirjan lopusta liitteestä.

”Tärähtänyt” potilas ei ole saanut fyysisiä vammoja, mutta hän vapisee, kouristelee, jopa halvaantuu tai hänen raajansa, päänsä ja kehonsa tärisee. Hän on voimaton ja uupunut, sekava, tilapäisesti tajutonkin, voi pahoin, tai tuijottaa vain mykkänä eteensä eikä pysty toimimaan. Häntä huimaa, hänen päätään särkee, sydän tykyttää, henkeä ahdistaa, raajat eivät tottele tai muisti on mennyt. Hän näkee väkivaltaisia painajaisia, kärsii unettomuudesta tai kuulee jatkuvasti kranaattien vihellystä ja räjähtelyä. Hän on masentunut, levoton, säikky, itkuinen tai ärtyy helposti. Tärähtäneiden moninaiset oireet olivat paljolti kehollisia, ja miehet  tunsivat itsensä haavoittuneiksi. 

Suomalaiset vuosien 1939–45 ”tärähtäneet” muistuttivat kokemuksiltaan, oireiltaan ja käytökseltään hyvin paljon vuosien 1914–18 kranaattikauhuisia. Kummassakin maailmansodassa järjissään pysyminen pommituksen keskellä vaati suurta henkistä ponnistusta. Etulinjan asemia sanottiinkin vapisemis- tai hermokuopiksi. Rintamalla toimineille lääkäreille koko ilmiö tuli yllätyksenä, eikä heillä ollut mitään käytännön toimintaohjeita. Erikoistuneita psykiatreja oli vähän eivätkä heistäkään kaikki toimineet koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Vaikka potilaiden oireet olivat hyvin toisenlaisia kuin mihin rauhanajan hermo- ja mielitautien hoidossa oli totuttu, psykiatrit selittivät tapauksia rauhan ajan oppiensa mukaisesti sukurasituksella ja jo sotaa edeltävällä taipumuksella hermostuneisuuteen. Tärähtämisen oireita oli usein vaikea erottaa ”aidoista”, ruumiillisista vammoista. Erottamisella oli kuitenkin huomattavia käytännön seurauksia: ”oikeat” haavoittumiset oikeuttivat invalidikorvauksiin, mutta psyykkiset vammat eivät.

Talvisodassa psyykkisten häiriöiden ensimmäinen aalto tuli heti sodan alkupäivinä ennen kuin tilanne tasoittui. Sodan uhka ja sen syttyminen aiheuttivat myös pienimuotoisen itsemurhaepidemian sotilaiden joukossa. Ensimmäisten viikkojen aikana heikoimmin pärjänneitä sotilaita siirrettiin rintamajoukoista taempiin tehtäviin tai kokonaan pois sotatoimialueelta. Jäljelle jääneet hitsautuivat yhä kiinteämmin yhteen ja harjaantuivat toimimaan taistelupareina, ryhminä ja joukkueina.

Etulinjasta pois siirretyt miehet pantiin paarinkantajiksi, hevosmiehiksi tai keittiötehtäviin, mutta niissäkin riitti kauhistuttavia kokemuksia. Varsinkin paarinkatajat joutuivat kokemaan lähes samat kauhut kuin etulinjan sotilaat. Talvisodan aikana psykiatriseen hoitoon joutuneista oli huomattavan paljon juuri paarinkantajia mutta myös muita rintaman huoltoportaan miehiä. Näyttää siltä, että kantajat olivat kaatoluokka kaikille niille miehille, joista etulinjan upseerit halusivat päästä eroon.

Rintamamiesten kokemasta hirvittävästä hermopaineesta ja ajoittaisesta henkisestä luhistumisesta kirjoitettiin sotakirjallisuudessa yllättävän suorasukaisesti. Esimerkiksi Erkki Palolampi kuvaili jo vuonna 1940 ilmestyneessä teoksessaan Kollaa kestää peittelemättä sotilaiden hermojen menettämisestä ja paniikki-ilmiöistä. Hän kirjoitti, että ”vain harvalla on niin kylmät hermot ja rauhallisesti ajattelevat aivot, että hän säilyy [pakokauhun] vaikutukselta kokonaan, jos sen piiriin joutuu”. Muutkin sotakirjailijat kirjoittivat jopa halukkaasti sodan aiheuttamista psyykkisistä vammoista. – Sotaromaaneista kiinnostuneen kannattaa tutustua Helena Pilkkeen väitöskirjaan Etulinjan kynämiehet (2009). – Vaikka mielenhäiriöt herättävät yleensä epämiellyttäviä häpeän ja kunniattomuuden tunteita, kertomukset talvisodan aikaisista mielenhäiriöistä eivät tahranneet suomalaissotilaan ihannekuvaa.

Kivimäki kirjoittaa murtuneista miehistä myötätuntoisesti todeten, että he olivat tavallisia suomalaisia etulinjan sotilaita, jotka olivat yrittäneet parastaan ja usein antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Mutta jostakin syystä miestä koossapitävä säie katkesi. Kuitenkin sotilaiden valtava enemmistö joutui selviämään omin avuin. Monet kantoivat niin fyysiset kuin psyykkisetkin vammansa kotiin.

Mieletön sota 1941–44

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 vallitsi optimistinen ja jopa innostunut ilmapiiri, mutta sotilailla alkoi heti ilmetä psyykkisiä häiriöitä, ja näitä kertyi paljon odotettua enemmän –sotilassairaaloiden psykiatriset osastot täyttyivät. Pitkän asemasotavaiheen aikana sotilaiden psyykkiset ongelmat saivat yhä moninaisempia muotoja ja potilaita virtasi hoitoon tasaisesti. Kesällä 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen aikaan miehiä suorastaan tulvi sairaaloihin. Selvästi suurimmat taistelutappiot ja myös psyykkisesti raskaimmat sotakokemukset lankesivat maanviljelijä- ja työläisperheiden pojille. Upseereita oli potilaiden joukossa vähän.

Silmiinpistävin piirre psykiatriseen hoitoon joutuneissa sotilaissa oli muihin miehiin verrattuna huomattavasti korkeampi ikä. Yleensä psyykkisten häiriöiden taustalla oli kauan jatkunut taistelustressi ja sitä seurannut henkinen uupuminen. Murtuneiden joukossa oli runsaasti pikaisesti taisteluihin lähetettyjä täydennysmiehiä sekä sotilaita, jotka näyttävät jääneen pienyhteisönsä reunamille tai ulkopuolelle. Kivimäen mukaan mitään yksikertaista kaavaa häiriöalttiin sotilastyypin profiloimiseksi ei ole: psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat olivat omine taustoineen, luonteineen ja kokemuksineen yhtä tavallisia tai epätavallisia sotilaita kuin muutkin rintamamiehet. On kuitenkin kiintoisaa, että noin 13 prosenttia jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon joutuneista sotilaista oli osoittanut psyykkisiä oireita jo talvisodan aikana.

Suomalaissotilaiden enemmistö onnistui säilyttämään mielenterveytensä, vaikka kärsikin lievemmistä tai ohimenevistä trauma- ja stressioireista. Hoitoon päätyivät vain vaikeimmat tapaukset eli sotilaat, jotka olivat menettäneet toimintakykynsä ja henkisen tasapainonsa. Lyhyen levon jälkeen miehet pyrittiin saamaan työkykyisiksi, siirtämään entisiin tehtäviinsä tai useimmiten tuki- ja huoltotehtäviin rintama-alueelle. Kun sairaaloista poistettuja sotilaita ei voitu palauttaa rintamalle, keväästä 1942 alkaen heidät ohjattiin Lahden Hennalaan erityiseen tarkkailukomppaniaan ja sieltä edelleen johonkin linnoitusrakennuskomppaniaan. Niissä kohtelu oli ankaraa, jopa simputtavaa ja halveksuvaa.

Kuva: Hälytys VT-linjan asemissa. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, Liippua 1944, SA-kuva Kuva: Tasapainoaisti on järkkynyt kranaatin räjähtäessä. Aseveli ohjaa horjuvaa kulkua Joukkosidontapaikalle. Vuosalmi 13.7.1944. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, kuvateksti SA-kuva. SA-kuva.

Kuva: Hälytys VT-linjan asemissa. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, Liippua 1944, kuvateksti ja kuva SA-kuva.

Kuva: Tasapainoaisti on järkkynyt kranaatin räjähtäessä. Aseveli ohjaa horjuvaa kulkua Joukkosidontapaikalle.
Vuosalmi 13.7.1944. Kuvaaja sot.virk. Uuno Laukka, kuvateksti ja kuva SA-kuva.

Rintamayhteisö

Sotilaiden rintamayhteisöt olivat miesten taistelumotivaation ja henkisen selviytymisen kannalta tärkeitä. Kivimäki soveltaa antropologista siirtymäriittiteoriaa rintamayhteisön muodostumiseen ja toteaa sotilasryhmien olleen liminaalisia communitas-yhteisöjä, jotka tukivat jäseniään näiden siirtyessä siviilistä sodan miehuuskokeen kautta sotilaaksi ja mieheksi ja ehkä vielä takaisin siviiliinkin. Aseveljeys syntyi elämän ja kuoleman rajamailla hyvin konkreettisten yhteisten kokemusten kautta, mutta siihen kuului myös abstrakti ulottuvuus, joka kytkeytyi nationalistiseen ideologiaan ja kansalaiskasvatukseen. Kivimäki täydentää tutkimuksellaan sosiologista pienryhmäteoriaa, jonka Knut Pipping esitti jo vuonna 1947 uraauurtavassa väitöskirjassaan komppanian pienoisyhteiskunnasta ja jolla hän selitti sotilaiden selviytymistä. Hän kuitenkin osoittaa, että aseveljeyttä rakensi myös historia, kulttuuri, ideologia ja politiikka.

Miesten pienyhteisöjen kulttuuri heijasti etulinjakokemusten luonnetta. Väkivalta ja kuolema olivat aina läsnä. Niiden aiheuttama pelko, epävarmuus ja ahdistus oli hallittava. Oma slangi, huumori, käytös ja ulkoiset tunnusmerkit – jopa runot – auttoivat siinä. Asevelvolliset ja nuorimmat reserviläiset ottivat heille määrätyn maanpuolustustehtävän ja sen kansalliset merkitykset lähes selviöinä. He myös muodostivat innokkaasti veljellisen toverihengen yhdistämiä yhteisöjä, mutta vanhemmat, usein jo perheelliset reserviläiset eivät kokeneet sotaa siirtymänä miehuuteen, eivätkä varsinkaan vanhimmat täydennysmiehet integroituneet rintamayhteisöön ja -kulttuuriin. Pitkittyneen asemasodan myötä sodalle annetut yhteiset merkitykset ja rintamayhteisöllisyys heikkenivät, mikä heijastui psyykkisinä häiriöinä kasautuneiden väkivaltakokemusten ja pitkän henkisen uupumisen jälkeen. 

Rintamayhteisöjä koskeva luku on yksi Kivimäen kirjan kiintoisimmista. Erästä arkaa asiaa olisin siinä kuitenkin suonut vielä käsiteltävän, nimittäin miesten välisten intiimien suhteiden ja tunnesiteiden merkitystä psyykkisen selviytymisen kannalta.

Suomalainen sotapsykiatria

Sotapsykiatriaa käsittelevä luku on Kivimäen kirjan karmein, vaikkei tekijä kauhistelekaan. Hän käsittelee potilaita ja heidän oireitaan, psykiatreja ja psykiatriaa sekä hoitoja. Lääkärit uskoivat varmasti tekevänsä parhaansa opillisten näkemystensä pohjalta sekä käytettävissä olevilla hoitokeinoilla ja resursseilla. Kivimäen mukaan heidän toimintaansa hallitsi armeijaa palveleva lääketieteellinen pragmatismi, jota poliittisesti sävytti kansallis-porvarillinen mutta demokraattinen konservatismi. Silti somalainen sotapsykiatria ei ollut huonoin vaihtoehto; huonompi löytyi Saksasta ja Neuvostoliitosta.

Mieleltään murtuneiden sotilaiden erikoishoito keskitettiin kauas rintamasta, kotiseudun sotasairaaloiden psykiatrisille osastoille, joita toimi enimmillään 15 ja joissa oli lähes 1 800 hoitopaikkaa. Etulinjan sotilaat tunsivat tärähtämisilmiön hyvin ja yleensä ymmärsivät psyykkisesti järkkyneitä asetovereitaan, mutta kaikki lääkintäupseeritkaan eivät halunneet ottaa oireita todesta, vaan pitivät miehiä pelkureina ja teeskentelijöinä. Lääkäreiden opinkappaleet ja asenteet olivat sotaa edeltävältä rauhan ajalta, eivätkä perustuneet sodanaikaisiin empiirisiin havaintoihin. Siksi traumaattiset sotakokemukset ja niiden määrittelyssä käytetty lääketieteellinen kieli ja luokittelu eivät kohdanneet.

Hoitoon tuotiin lähes poikkeuksetta vain potilaita, joilla oli vakavia häiriöitä. He olivat sekä fyysisesti että psyykkisesti kurjassa kunnossa, ja heillä oli monenlaisia oireita kuten talvisodan miehilläkin. Yli puolet kärsi unettomuudesta ja yleisestä hermostuneisuudesta ja/tai ärtyneisyydestä. Vapina, päänsärky, masentuneisuus, muistinmenetys, huimaus, yleinen sekavuus, hallitsematon pelko tai kauhu ja itkuisuus vaivasivat jopa neljäsosaa. Monen oireisiin kuului sosiaalisia ongelmia, yleistä välinpitämättömyyttä, raajojen toimintahäiriöitä, kurittomuutta, vatsavaivoja tai itsetuhoisuutta. Keskivertopotilaalla oli yli 5 oiretta ja vaikeimmilla tapauksilla peräti 13. Suomalaissotilaiden oireet olivat yhdenmukaisia muiden maiden sotilaiden oireiden kanssa.

Kivimäki erottaa oireissa neljä ryhmää: ahdistus- ja masennusoireet, psykofyysiset oireet, dissosiaatio-oireet  ja sosiaaliset oireet. Hän suhteuttaa näiden esiintymisen sodan eri vaiheisiin – hyökkäysvaihe 1941, asemasota 1944, kesätaistelut 1944 – ja toteaa, että taisteluvaiheissa tyypillisiä oireita olivat muistinmenetys ja kontrolloimaton pelko sekä jossain määrin myös ajan- ja paikantajun menetys sekä yleinen sekavuus, vapina, huimaus sekä pahoinvointi. Ahdistusta ja masennusta sekä psykofyysisiä oireita ilmeni sekä taistelujen että asemasodan aikana. Dissosiaatio-oireet – vakavat ja lievät harhat, vakava apatia tai stupor, hallusinaatiot, muistinmenetys, yleinen sekavuus – liittyivät selvemmin taisteluihin ja sosiaaliset oireet asemasotavaiheeseen. Kun sota pitkittyi, sosiaaliset ja henkilökohtaiset ongelmat aiheuttivat psyykkisiä häiriöitä. Kolmella neljäsosalla potilaista psyykkinen stressi ja järkytys ilmenivät fyysisinä oireina. Viidesosalla oli raajojen toimintahäiriöitä, kouristuksia ja halvauksia. Oireiden laaja-alaisuus ja moninaiset yhdistelmät kertovat siitä, että ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin traumaattisiin tapahtumiin. Kivimäen mielestä keholliset oireet olivat viimeinen jäljellä oleva kieli, jolla sotilaat saattoivat ilmaista henkistä ahdinkoaan.

Psykiatriseen hoitoon joutuneiden sotilaiden kohtelua voi ymmärtää vain suomalaisen sotapsykiatrian perustana olleen lääketieteen perinteen avulla. Se jatkoi ensimmäisen maailmansodan aikaista ja jälkeistä saksalaista sotapsykiatriaa, mutta liitti siihen uusia hoitoja. Siitä puuttuivat kuitenkin natsien vuosina 1933–45 toteuttamat äärimmäisyydet, vaikkakin eräiden psykiatrien ajatukset olivatkin niitä varsin lähellä. ”Sielusyntyisiä reaktioita” selitettiin henkilön psyykkisellä heikolla rakenteella ja perimällä sekä sillä, että potilas tavoitteli oireillaan jotakin hyötyä. Psyykkinen rakenne ja perimä ratkaisivat, ei itse järkytyskokemus. Suomen vuosien 1935–43 lääkärintarkastusohjesääntö ei sisältänyt tietoa traumaattisista neurooseista tai muista sotaolojen psyykkisistä häiriöistä. Luokittelu sisälsi vain varsinaiset mielisairaudet, tylsämielisyyden ja erilaiset henkiset vajavuudet, joten se ei auttanut sodan aiheuttamien häiriöiden diagnosoinnissa.

Esimerkiksi Rauhan sairaalassa, jonne talvisodan aikana sijoitettiin Kannaksen taisteluiden potilaat, oli yleisin taudinmääritys juuri ”sielusyntyinen reaktio”. Kaikissa Kivimäen tutkimissa potilaskertomuksissa psyykkisten häiriöiden syyksi oli merkitty perinnölliset tekijät yli 40 prosentissa tapauksista, hermoheikkous tai mielenheikkous niin ikään yli 40 prosentissa, ahdistavat lapsuus- ja nuoruuskokemukset kolmasosassa, tykistötuli noin neljäsosassa, vähä-älyisyys noin neljäsosassa sekä luonnehäiriöt ja sairasmielisyys yli viidesosassa.  Perinnölliset ja rakenteelliset tekijät muodostivat yli 80 prosenttia syistä, taistelukokemukset lähes puolet, sotaan liittymättömät ulkoiset tekijät lähes puolet sekä sota-ajan ulkoiset tekijät yli kolmanneksen.

Sodanaikainen psykiatrinen näkökulma, joka ohitti häiriöiden synty-yhteydet, ei auttanut ymmärtämään traumakokemuksia. Sitä ei tee myöskään psykiatrian psykologisia muisti- ja ahdistusoireita korostava näkemys, sillä se työntää syrjään sota-ajan traumakokemusten voimakkaan fyysisen oireiston. Kivimäen mielestä nykyaikainen lääketiede ei ole vielä onnistunut selittämään psykofyysisten oireiden todellista syytä ja luonnetta eikä myöskään posttraumaattinen stressihäiriö ole lopullinen ratkaisu. Kivimäki korostaa, että ilmiöiden historiallisuus on huomioitava ja suomalaissotilaiden somaattiset, psykofyysiset oireet on otettava vakavasti sellaisinaan, vaikkeivät ne istuisikaan nykyisin vallitsevaan traumaoppiin.

Hyvin mielenkiintoinen on Kivimäen havainto, että vain harvoin sotilaan traumakokemukset muuttuivat aggressiiviseksi käyttäytymiseksi. Ainoastaan noin viisi prosenttia psykiatrisista potilaista käyttäytyi väkivaltaisesti muita kohtaan. Sen sijaan itseen kohdistunut väkivalta – itsemurhayritykset ja itsensä vahingoittaminen – oli kaksin verroin yleisempää. Korostunut passiivisuus, vetäytyminen ja vieraantuminen olivat tyypillisempiä kuin äänekäs protestointi.

Psykiatrit ja hoidot

Itse sotapsykiatrit ja heidän maailmankuvansa saa kirjassa runsaasti huomiota. Sodan aikana mielisairauksiin erikoistuneita lääkäreitä oli Suomessa alle 60. Sitä paitsi talvella 1939-40 heistä vain harvat toimivat sotapsykiatreina. Jatkosodan aikana 33 oli jossakin vaiheessa sotapsykiatrisissa tehtävissä. Kivimäki mainitsee, että nämä lääkärit olivat nuorempia kuin siviilipsykiatrit ja että heidän joukossaan oli yksi nainen. Hän ei kuitenkaan pohdi sukupuolen tai iän mahdollista merkitystä sotapsykiatrin työssä. – Naishoitajien hoivaavaa ja lohduttavaa työtä, koko potilaan hoitamista ja sen merkitystä toipumisessa hän kuitenkin korostaa. 

Psykiatrien tarkastelun kautta lukijakin saa käsityksen siitä eetoksesta, joka välittyy potilaskertomuksista sekä diagnostisen luokittelun rivien välistä. Varsin sovittelevasti Kivimäki toteaa, ettei sotapsykiatreja voi pitää armeijan käsikassaroina, joiden ainoana motivaationa olisi ollut sokea nationalismi ja mahdollisimman monen sotilaan pitäminen rintamalla – vaikka heidän toimintansa usein siltä vaikuttaakin. Työssään he tasapainoilivat sotilaallisten, ideologisten ja lääketieteellisten vaikuttimien sekä ammattieetoksen välillä. Tieteen ohella diagnooseihin vaikuttivat henkilökohtaiset arvot ja normit sekä käsitykset yhteisestä hyvästä, kansalaisuudesta, normaaliudesta ja kansakunnasta. – Lääkäreiden näkemyksiin tutustuminen on hyvin valaisevaa, mutta lääkintäeverstiluutnantti Sven E. Donnerin partioharrastuksilla en näe erityistä relevanssia murtuneiden mielten kanssa.

Nykynäkökulmasta katsottuna henkisesti haavoittuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteiden brutaalia ja halventavaa. Se saattoi olla sitä myös aikalaisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermopotilaat pakotettiin Lahden tarkkailukomppaniassa simputusohjelmaan, kun shokkihoitoja käytettiin rankaisumielessä, kun psykiatri leimasi sotaneurootikot loisiksi, teeskentelijöiksi, pinnareiksi ja miehen irvikuviksi tai kun radikaali vasemmistolaisuus diagnosoitiin mielisairaudeksi. 

Lepo, aika, rohkaisu ja rauhoittavat lääkkeet olivat ensimmäisiä hoitokeinoja, ja vähitellen myös työterapialla rohkaistiin miehiä kuntoutumaan. Myös yksittäisiä kokeiluja hypnoosi-,  rentoutus- ja suggestio-hoidosta sekä B-vitamiiniruiskeista tehtiin. Jos lempeämmät keinot eivät auttaneet, turvauduttiin 1930-luvulla kehitettyihin shokkihoitoihin, joiden uskottiin ikään kuin puhdistavan ihmisen mielen. Hoidot olivat jo sodan alkaessa muuttaneet radikaalisti siviilimielisairaanhoitoa ja koko psykiatriaa. Insuliini-, sähkö- ja Cardiatzol-shokkien sekä näiden yhdistelmien odotettiin lopullisesti ratkaisevan mielisairaiden hoidon, sillä ne näyttivät ilmiömäisesti parantavan aikaisemmin toivottomana pidettyjä potilaita. Niitä alettiin oitis käyttää myös sotapsykiatriassa.

Koska insuliinihoito, jossa potilas vaivutettiin koomamaan ja herätettiin taas, oli työlästä, vaati aikaa ja koulutettua henkilöstöä, sitä käytettiin vähän sotapsykiatriassa. Sen sijaan Cardiatzol-hoito, jolla aiheutettiin hyvin väkivaltainen epilepsiakohtaus oli helppo ja nopea, mutta lääke oli kallis. Sähköshokkimenetelmä oli halpa, ja sitä varten maahan hankittiin jatkosodan aikana kymmenkunta laitetta. Kivimäen mukaan 3 000–4 000 suomalaissotilasta jatkosodan aikana sai jonkinlaista shokkihoitoa, useimmat Cardiatzol- tai sähköshokkihoitoa. Yleisimmin näitä hoitoja sovellettiin sairasmielisiksi diagnosoituihin potilaisiin, joiden oireet ja vastarinta pyrittiin kukistamaan. Potilaiden enemmistö säästyi shokkihoidoilta, eivätkä sotapsykiatrit olettaneet shokkien parantavan sairasmielisyyttä, heikkolahjaisuutta tai muita sielunrakenteellisia ominaisuuksia. Useimpien potilaiden kokemukset hoidoista olivat epämiellyttäviä, mutta muutamat kokivat menetelmät hyödyllisiksi niiden väkivaltaisuudesta huolimatta ja piti hoitojen aikaansaamaa muutosta paranemisena.

Toisen maailmansodan suomalaissotilaiden psyykkisiä häiriöitä käsiteltiin lähes yksinomaan ”kovan” psykiatrian keinoin, kurinpidollisesti ja sotilasoikeudellisesti. Psyykkinen häiriö karkuruuteen yhdistyneenä saattoi kesällä 1944 johtaa kenttäoikeuteen ja jopa teloitukseen.

Psykoanalyyttinen ja psykologinen näkökulma puuttuivat häiriöiden ymmärtämisestä täysin. Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaissotilaiden rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ennen näkemättömiin mittasuhteisiin, Päämajan alaisuuteen perustettiin pieni sotilaspsykologinen työryhmä. Se keräsi psykologista tietoa kesän rintamatapahtumista ja järjesti upseereille pikakoulutusta psykologisten näkökulmien huomioimiseksi joukkojen johtamisessa. Ehdotettuja keinoja ei juurikaan ehditty käyttää, ennen kuin sota loppui.

1940-luvun Suomessa sotaneurootikkojen nähtiin tietoisesti protestoivan armeijaa vastaan. Myös sotapsykiatrit arvioivat oireiden syntyä ja kestoa moraalisesti. Heidän mukaansa ”normaali” suomalaismies ei psyykkisiin häiriöihin sorru. Olikin hyödyllistä niin yksilön toipumiselle kuin yhteiskunnalle, että potilas ymmärsi kansalaisvelvollisuutensa, sai takaisin työkykynsä eikä jäänyt muiden elätettäväksi. Nämä sotapsykiatrian tavoitteet olivat yhdenmukaisia ajan yhteiskunnallisten normien kanssa.

Psyykkisten vammojen stigma

Kuva: Potilaita Ahveniston sotasairaalassa. Kuvaaja sot.virk. V. Pietinen, SA-kuva.

Kuva: Potilaita Ahveniston sotasairaalassa. Kuvaaja sot.virk. V. Pietinen, SA-kuva.

Joulukuussa 1944 sotasairaalat muutettiin sotavammasairaaloiksi psykiatrisine osastoineen. Silloin psykiatrisia potilaspaikkoja oli 880, vuoden 1945 tammikuussa 285  ja kesäkuussa vain 60. Suomalaisessa sotapsykiatriassa ei tunnistettu 1940-luvulla sotakokemusten synnyttämiä pitkäkestoisia psyykkisiä traumoja, vaan katsottiin, että kun akuutit järkytysoireet oli hoidettu, sotapsykiatria oli tehnyt tehtävänsä. Pääesikunnan Lääkintäosasto suhtautui erittäin nihkeästi potilaisiin, jotka sodan jälkeen valittivat sodan aiheuttamia oireita. Silti 28 prosenttia jatkosodan psykiatrisista potilaista joutui palaamaan hoitoon vuosina 1945–1971.

Vuonna 1941 hyväksyttiin sotainvalidilainsäädäntö, jonka tarkoituksena oli turvata invalidien kuntoutuminen ja työnsaanti. Laissa säädettiin myös taloudelliset korvaukset eriasteisista pysyvistä sotavammoista. Kun lakia tarkistettiin ja täydennettiin syksyllä 1944, siihen ei otettu sota-aikaisten psyykkisten häiriöiden ja mahdollisten pysyväisvammojen erityiskysymyksiä, vaan asia jäi viranomaisten ja lääkäreiden päätettäväksi, vaikka jo talvisodan jälkeen eräs psykiatri oli pitänyt mahdollisena jonkinlaista pientä kertakorvausta niille sotaneurootikoille, jotka eivät olleet täysin toipuneet ja joiden häiriö oli selvästi sodasta johtuva sekä vailla asenteellisia tai psyykkiseen rakenteeseen liittyviä vaikuttimia.

Useimmat psykiatrit sekä Valtion tapaturmavirasto ja Kansaneläkelaitos pelkäsivät ”korvausneuroosiepidemiaa” eli sitä että psykiatriset potilaat takertuvat oireisiinsa eivätkä haluakaan parantua, jos saavat vammastaan korvausta. Armeijan ylilääkäri Eino Suolahti oli marraskuussa 1944 myös sitä mieltä, että hermostohäiriöitä poteneille on jo annettu se hoito ja käsittely, minkä sairaus on vaatinut. Psyykkisten häiriöiden korvaamattomuutta perusteltiin psykiatrisilla malleilla, jotka vierittivät häiriöiden syyn uhrien kontolle. Häiriöiden suhde sotapalvelukseen kiistettiin ja suosittiin teorioita, jotka leimasivat häiriöt moraalisen epäilyksen ja henkilökohtaisen epäonnistumisen häpeämerkein.

Asenteet olivat 1960-luvulla muuttumassa, mutta psyykkisten häiriöiden korvausperusteet säilytettiin edelleen tiukkoina. Keskustelu posttraumaattisesta stressihäiriöstä ja pitkäaikaisista, usein vasta myöhemmin pintaan nousevista psyykkisistä oireista virisi Suomessa vasta 1970- ja 1980-luvuilla, ja viralliseen tautiluokitukseen diagnoosi kirjattiin vuonna 1987. Vuoden 1990 loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut myönteisen korvauspäätöksen voimakkaiden sota-aikaisten järkytysten ja niiden aiheuttamien pitkäaikaisten psyykkisten oireiden vuoksi. Harvat edes hakivat korvauksia. 

Uusi polemiikki psyykkisten sotavammojen korvauksista nousi 1990-luvun puolivälissä, kun tasavallan presidentti Martti Ahtisaari peräsi asiassa asennemuutosta. Polemiikin jälkeen korvauskäytäntö itse asiassa tiukkeni! Jopa Sotainvalidien Veljesliiton piirissä oli henkilöitä, jotka torjuivat psyykkisten ja fyysisten vammojen rinnastamisen. Tapaturmaviraston lääkärit vastustivat jyrkästi korvauksia ja pitivät pitkäaikaisoireiden esiintymistä kiistanalaisena; he väittivät, että traumaperäisen stressihäiriön käsite lepää tyhjän päällä.

Kivimäen mielestä rahallisen korvauksen sijaan olisi ollut tärkeämpää tunnustaa, että sota todellakin aiheutti psyykkisiä vammoja ja ettei ollut kysymys näiden miesten heikkoudesta saati luulosairaudesta. Murtuneet veteraanit eivät vaan ole jaksaneet päästää ääntään kuuluville. Vaikka sadat miehet ovat muistelleet sotakokemuksiaan 1970- ja 1990-luvulla, ei yksikään psykiatriseen hoitoon joutunut sotilas ole esittänyt omakohtaista kertomusta. Kivimäki tulkitsee tämän niin, ettei kokemukselle löydy tyhjentävää ilmaisua.

 Ville Kivimäen kirjan jälkeen on taas kerran luettava Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *