Kun ruokaturva pettää

Miikka Voutilainen näyttää maailman nälän monimuotoisen kuvan. Hän käsittelee aliravitsemusta ja nälänhätiä, niiden historiaa ja nykyisyyttä, ilmenemismuotoja ja taustasyitä. Teos on ensimmäinen laaja, itsenäinen suomenkielinen yleisesitys nälänhädistä ilmiönä, joka esiintyy eri paikoissa ja eri aikoina erilaisena, mutta aina tunnistettavana. Yhtä selitystä ilmiölle ei löydy, vaan selityksinä toistuvat köyhyys, eriarvoisuus, alikehittynyt talousrakenne, yksipuolinen maanviljelys, kuivuuden aiheuttamat kadot ja epäonnistunut avustuspolitiikka.

Voutilainen, Miikka: Nälän vuodet: Nälänhätien historia. Atena Kustannus Oy, 2017. 261 sivua. ISBN 978-952-300-351-4.

Miikka Voutilainen on tutkinut talouskasvuun, elintasoon ja väestöhistoriaan liittyviä kysymyksiä. Hänen Suomen 1860-luvun nälkävuosia koskeva väitöskirjansa Poverty, Inequality and the Finnish 1860s Famine  tarkastettiin vuonna 2016 Jyväskylän yliopistossa. Uudessa teoksessaan Nälän vuodet: Nälänhätien historia hän käsittelee laajoja ja yleisiä ruokakriisien tekijöitä ensi sijassa Afrikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Hän huomioi myös eri tapausten vaihtelevia ominaispiirteitä. Hän selvittää, mistä nälänhädät johtuvat sekä miksi ne vaivaavat modernin maailman syrjäkolkkia ja kriiseille alttiiden maiden tiettyjä osia.

Voutilaisen mukaan on tunnistettava kriisien yleiset puolet, jotta pystyy näkemään selkeästi niitä piirteitä, jotka altistavat nälänhädille tietyissä maissa, tiettyinä aikoina ja tietynlaisissa sosiaalisissa, taloudellisissa ja poliittisissa tilanteissa.

Talous-, sosiaali- ja väestöhistoriaa

Käsittelemänsä aiheet Voutilainen on valinnut mieltymystensä ja erityisosaamisensa perusteella, ja ehkä juuri siksi hän käsittelee myös kirjailijoiden ja taidemaalareiden roolia ihmisten käsitysten muokkaamisessa sekä pikkujääkautta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia ruokaturvaongelmaan. Kirja on puheenvuoro nälänhätätutkimuksen suomalaisista perinteistä mutta myös katsaus parin viime vuosikymmenen taloudelliseen, yhteiskuntatieteelliseen ja etenkin historialliseen tutkimukseen. Voutilainen hyödyntää tutkimuskirjallisuutta, sanomalehtiä ja muita Internetistä löytyviä lähteitä sekä mm. FAO:n, UNICEF:n, Maailmanpankin, YK:n ja Lääkärit ilman rajoja -yhdistyksen raportteja. Teoksen lopun lähdeluettelossa on mm. Suomen sisällissodan vankileirien asiakirjoja ja väestötilastoja sekä kirjallisuusluettelossa lähes 400 julkaisua, joista löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa myös suomeksi.

Biafra. Nälkiintyneiden lasten kuvia on käytetty vetoamaan länsimaiden asukkaiden hyväntekeväisyyteen. Dr. Lyle Conrad – Centers for Disease Control and Prevention, Atlanta, Georgia, USA Public Health Image Library.

Nälkä-kirjan pääluvut ovat Kolmas ratsastaja, Köyhyyden vesileima ja Nälänhätien yhteiskuntatiede. Ensimmäinen käsittelee nälänhätää käsitteenä, tapahtumana ja kokemuksena, toinen hahmottelee nälänhätien ja alikehityksen yhteyksiä sekä kolmas globaalin maailman haasteita. Voutilainen aloittaa räväkästi 1985 pidetystä Live Aidista, hyväntekeväisyyskonsertista, jolla kerättiin varoja nälästä kärsivän Etiopian auttamiseksi. Tunnettujen rocktähtien esiintyminen huipensi vuoden kestäneen avustustapahtuman, mutta typisti monimutkaisen poliittisen kriisin länsimaisille television katsojille kuivuudesta johtuvaksi luonnonkatastrofiksi. Kampanja tarjosi vähän ratkaisuja Afrikan köyhyyden ja nälän poistamiseksi, mutta sitäkin suuremman näyteikkunan artistien tuotannolle, tuotteille ja konsertti-isäntien imagolle. Live Aid jätti populaarimusiikkiin mytologisen leiman; Voutilaisen aloitus jättää mieleen kysymyksen: Ovatko nykyajan nälkäkriisit vain mediaspektaakkeleita?

Ilmiö ja sitä kuvaavat sanat

Savolaisperhe kuorimassa pettua vuoden 1918 sodan jälkeisenä pula-aikana, Museovirasto, Historian kuvakokoelma. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Nälänhädän määritelmiä on monia, mutta niissä ei ole yhtään yleispätevää. YK:n käyttämän määritelmän mukaan nälänhätä on tilanne, jossa koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, jolloin kuolleisuus nousee lyhyellä aikavälillä. Jotta jollekin alueelle voidaan julistaa nälänhätä, kolmen ehdon pitää täyttyä: 1) täytyy viidenneksen kotitalouksista kärsiä akuutista ruokapulasta, eikä puutetta voida lievittää esimerkiksi omaisuutta ja varallisuusesineitä myymällä tai ruoankulutusta sopeuttamalla, 2) täytyy akuutista aliravitsemuksesta kärsiä vähintään 40 prosenttia väestöstä ja 3) täytyy kuolleisuuden ylittää 2 henkilöä jokaista 10 000 asukasta kohden päivässä ja/tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuuden täytyy ylittää 4 jokaista 10 000 lasta kohden.

Bangladeshin 1970-luvun nälänhätää tutkineen Martin Ravallionin mukaan kyseessä on tilanne, jossa tietyllä alueella ja ainakin jollakin väestöryhmällä poikkeuksellisen korkea kuolleisuusriski yhdistyy epätavallisen vähäiseen ruoan kulutukseen. Toisaalta johtava nälänhätähistorioitsija Cormac Ó Gráda määrittää nälänhädän laajaksi ruoan puutteeksi, joka johtaa normaalista poikkeavaan kuolleisuuteen nälkiintymisen tai siitä johtuvien tautien seurauksena. Jokseenkin kaikki määritelmät ottavat kantaa ruoan saatavuuteen, ja nälkiintyminen on nälänhätien ainoa välttämätön määritelmäehto.

Nälänhädän määritelmille on yhteistä diagnostinen optimismi – usko, että nälänhätä voidaan havaita ja tunnistaa selvärajaisesti eli erottaa ympäröivästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Käytännössä nälänhätää voi olla vaikea rajata näkyville, kuten kävi Etiopiassa 1980-luvulla, Irakissa 1990-luvulla, Sudanissa vuonna 1998, Etiopiassa uudelleen vuosituhannen taitteessa, Malawissa 2002 ja Somaliassa 2000-luvun ensi kymmenellä. Kriiseissä keskusteltiin siitä, oliko kyseessä riittävän paha nälänhätä, johon pitäisi puuttua kansainvälisesti, vai puututtiinko tilanteeseen liian myöhään.

Ruoan saatavuus, tulotason muutokset ja kuolleisuus ovat nälänhädän laskennallisia mittareita. Niiden avulla löytyvät melko hyvin kriisit, jotka ovat varmasti nälänhätiä. Ei vaan ole varmaa, että mittareilla päästään kriisien rajalle, missä ”köyhyyden jäinen vesi muuttuu nälänhädän kiinteäksi jääksi”. Vaikka on houkuttelevaa tukeutua määritelmiin, joiden lähtökohtana ovat erilaiset raja-arvot, näitä käytettäessä voidaan helposti päätyä nälänhätien yli- tai alidiagnosointiin – varsinkin, jos kuolleisuus on jo lähtökohtaisesti korkea tai aliravitsemus on kroonista tai tarkasteluskaala on väärä – esimerkiksi maakuntien sijasta tarkastellaan koko maata. Määritelmien mukaan kriisi joko on tai ei ole, mutta nälänhädän kokeneille ihmisille ja nälänhätiä tarkasteleville voi kyse olla sekavasta elintasokriisistä jossakin yleisen huonon ravitsemustilanteen ja yhteiskunnan rakenteita tuhoavan katastrofin välimaastossa.

Suomen nälkä- ja hätä-sanat esiintyvät jo Agricolan teksteissä, ja niillä on vastineensa itämerensuomalaisissa kielissä. Nälänhädän yhteydessä on puhuttu myös nälkä- ja katovuosista, nälkäkadosta ja nälkiintymisestä. Englannin sana famine, jolla nykyisin tarkoitetaan nälänhätää, puutetta ja nälkää, on saatu vulgaarilatinan sanasta famina (< fames, nälkä), ja sillä on alkujaan tarkoitettu pulaa tai lamaa. Myös dearth tarkoittaa niukkuuden ja puutteen ohella nälänhätää. Starve (< keskiaik. sterven, kuoleminen) puolestaan tarkoittaa nälkiintymistä. Ruotsissa dyrtid (kallis aika, pula-aika) on usein tiennyt myös nälänhädän (hungersnöd) tuloa. – Omana kouluaikanani ensimmäisiä ruotsiksi oppimiani ilmauksia oli svälta ihjäl (nääntyä nälkään).

Englannin ja ruotsin sanojen lisäksi Voutilainen mainitsee bangladeshilaisten käyttämiä ilmauksia nälänhädän eri vaiheista: akal (niukkuus, huono aika), durvichka (aika, jolloin almut ovat vähissä) ja mananthar (kun aikakausi muuttuu), jolloin katastrofi on jo käsissä. Lisäksi hän luettelee paikalliskielten ilmaisuja, joita prof. Holger Weiss on koonnut tutkiessaan Nigerin, Pohjois-Kamerunin ja Pohjois-Nigerian vuoden 1914 nälänhätää. Niistä osa on yksinkertaisia ja vastaa länsimaisia sanoja, mutta osa on kulttuurisesti monimuotoisia, esim. hausan kielen kakalaba (kuinka voit piiloutua nälänhädältä) ja songhain sambu-ga-faru (kumarrutaan, jotta voidaan poimia hirssiä).

Kuvioita ja taulukoita

Nälänhätiä on esiintynyt muinaisissa Aasian ja Euroopan korkeakulttuureissa, ja niistä on arkeologisia todisteita maya-, asteekki- ja anasazi-heimojen keskuudesta. Niitä on ollut myös Andeilla, Polynesiassa ja Pääsiäissaarilla. Mutta Voutilainen kiinnittää päähuomionsa tuoreempiin tapauksiin. Ensimmäisessä pääluvussa hän valaisee graafisten kuvioiden avulla kuolleiden määrää tuhatta asukasta kohden vuosina 1541–1870 Englannissa, Ruotsissa, Italiassa, Norjassa, Islannissa ja Suomessa. Erilainen mittakaava hankaloittaa kuvioiden vertailua, mutta lukija tajuaa, että suomalaisten kuolleisuus oli aivan omaa luokkaansa 1690-luvun ja 1860-luvun lopun nälänhädissä. Saman osoittaa myös Taulukko 1. kuolleisuuden mittakaavasta 26 kriisissä (vuosina 1557–2011). Sen perusteella voi myös verrata Euroopan nälänhätäkuolleisuutta Intian ja Kiinan 1800-luvun lopun sekä Neuvostoliiton, Kiinan ja eräiden kehitysmaiden kuolleisuuslukuihin viimeisten sadan vuoden aikana. Taulukko osoittaa mm., että Malawin ja Nigerin nälänhädissä 2000-luvulla kuoli vain vähän enemmän väkeä kuin normaalivuosina, mikä osoittaa, ettei kuolleisuus riitä nälänhädän mittariksi.

Toinen taulukko kertoo puolestaan eräiden kuolinsyiden osuuksista 12 nälänhädässä (1840-luvulta 1940-luvulle). Se osoittaa, että harvoissa tapauksissa edes kymmenesosa uhreista kuoli nälkää. Venäjän sisällissodan aikana Petrogradissa 1918–1922 nälkään ja aliravitsemukseen kuolleiden osuus oli 12,8 prosenttia, mutta Kreikan saaristossa vuosien 1941–1943 saksalaismiehityksen aikana peräti 76,1 prosenttia. Suomessa 1868 nälkään tai aliravitsemukseen kuoli vain 1,7 prosenttia kaikista kuolleista. Alhainen luku johtunee osin kuolinsyylomakkeiden vaihtoehdoista ja siitä, että diagnoosin tekivät papit tai vainajan sukulaiset. Suolisto- ja kuumesairaudet (mm. punatauti ja lavantauti) olivat useimmissa kriiseissä tärkein kuolinsyy, esim. 1900 Punjabissa niiden osuus oli 75,2 prosenttia, 1840-luvulla Irlannissa 52,4 ja 1868 Suomessa 49,0 prosenttia. Tavallisesti hengityselininfektioiden osuus kuolemista on 5–10 prosenttia, mutta 1918–1922 Petrogradissa ja Moskovassa se oli 20 prosenttia.

Tilastollisissa esityksissä ei ole erotettu sosiaalisia luokkia eikä miehiä ja naisia, mutta Voutilainen tietää kertoa, että nälänhätien yhteydessä kuolevat nimenomaan köyhät sekä varsinkin nuoret ja keski-ikäiset, liikkuvat miehet. Naisia kuolee vähemmän kuin miehiä, sillä naiset ovat kooltaan pienempiä, heidän elimistössään on suurempi rasvaprosentti kuin miesten ja heidän aineenvaihduntansa on hitaampi kuin miesten.

Mitä kauemmas ajassa taaksepäin mennään, sitä vaikeampaa on luotettavien tietojen saaminen katastrofeista. Nälänhätien politisoituessa vallanpitäjillä on aina tarve sekä liioitteluun että vähättelemiseen. Tietojen saatavuus ja luotettavuus ovat tärkeitä nykyajankin nälänhätien taltuttamisessa, sillä ruokapulan vanavedessä kulkee monenlaisia vitsauksia: tavanomainen elämäntyyli katoaa, tavat ja sosiaaliset suhteet murtuvat ja lopulta niin kulttuurinen identiteetti kuin inhimillisyyskin häviävät.

Nälänhätien ja alikehityksen hankalaa historiaa

Esiteollisena aikana nälänhätiä pidettiin luonnollisena osana köyhien, maataloudesta riippuvaisten yhteiskuntien elämää, mutta niille yritettiin tehdä jotakin. Jo 1500-luvun lopulta lähtien satojen vaihtelun aiheuttamaa ruoan hinnannousua oli koetettu estää säätelemällä viljamarkkinoita. Mutta 1600-luvun Euroopassa ainoa systemaattinen keino ruokaturvan häiriöiden torjumiseksi olivat merkantilistisen kauppapolitiikan joustot: viennin kieltäminen ja tuontitullien poistaminen. Nykyisen Suomen ja Baltian alueet kärsivät 1690-luvun nälänhädässä enemmän kuin Ruotsin keskusalueet, koska kruunu suosi viljakaupassa Tukholmaa. 1700-luvulla viljamakasiinien perustaminen siirsi katoavun maalaisrahvaan niskoille.

Useat Suomessa 1700- ja 1800-luvun taitteessa vierailleet brittimatkailijat havaitsivat, että luonto on kaunis mutta kansa köyhää. Jopa Thomas R. Malthus kävi täällä 1799, mutta hänen päiväkirjansa vierailun ajalta ovat kadonneet. – Mitä mahtoi mies ajatella? – Vielä pitkään maa oli Euroopan köyhimpiä, mutta juuri köyhä kansa ja kaunis luonto innoittivat myös suomalaisia varhaisromantikkoja kuten Runebergia ja Topeliusta. Varsinkin satusetä oli hyvin tietoinen ympäröivästä todellisuudesta ja yhteiskunnan arvomaailmasta, joka piti eriarvoisuutta luonnollisena ja välttämättömänä ilmiönä yhteiskuntarauhan säilymisen kannalta. Köyhäinhoito pyrki perinteisesti estämään kerjäläisyyttä, ja siksi varakkaita kannustettiin hyväntekeväisyyteen, jotta köyhät eivät lähtisi liikkeelle ja levittäisi tarttuvia tauteja. Rakenteelliseen köyhyyteen ei puututtu.

Katojen ja nälänhätien yhteys ei ole yksioikoinen. Silti on kiintoisaa tietää, miten tiheästi viljasato saattoi tuhoutua. Taloustiedettäkin harrastaneen Turun Akatemian kemian professori Pehr Gaddin (1727–1797) mukaan Suomessa oli vuosikymmenen aikana noin kaksi katovuotta ja kolme niukkaa vuotta. 1500–1700-luvuilla noin joka kolmas vuosi oli katovuosi. Suomea etelämpänäkin katoja tapahtui vastaavalla tahdilla. Yksi katovuosi ei kuitenkaan välttämättä merkinnyt nälänhätää. Toistuvat kadot olivat suurempi uhka, ja niitä tapahtui useammin kuin sattuman pohjalta voisi olettaa.

Hugo Simberg istutti hallan kelmeänä ihmishahmona ruiskuhilaan päälle. Hugo Simberg: Halla, 1895. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis

Esimerkiksi Suomen katosarjat vuosina 1542–1546, 1595–1598, 1600–1601, 1630-1635 ja 1672–1676 olivat paljon muuta kuin sattuman oikkuja. Huonon vuodentulon takia seuraavana vuonna ei pystytty viljelemään tarpeeksi siemenviljaa ja peltoaloja, mikä voi aiheuttaa sen, että työvoimaa vähennettiin. Vakavat kadot johtivat ihmisten ja eläinten aliravitsemukseen, ja se taas vähensi työn tuottavuutta. Nälänhätiä edelsi usean katovuoden sarja, mutta useitakaan peräkkäisiä katovuosia ei välttämättä seurannut nälänhätä, eivätkä katovuodet juuri koskaan koskeneet kokonaisia maita. Suomen 1868 ruokakriisin taustalla oli edellisen vuoden ankara talvi, joka venyi kesäkuulle, ja syksyn varhaiset hallayöt, jotka palelluttivat viljan. Halla onkin esiteollisina aikoina aiheuttanut valtaosan kadoista; harvemmin syynä on ollut kuivuus ja kaatosateet.

Filosofointia ja empiiristä tutkimusta

Esiteollisessa maailmassa arviolta 90 prosenttia ihmisistä eli absoluuttisessa köyhyydessä. Vasta teollisen vallankumouksen aikoihin yhteiskunta- ja talousoloista kirjoittaneet ajattelijat alkoivat hahmotella köyhyyttä muutenkin kuin fatalistisin ja deterministisin sanakääntein. Valistusajan filosofeista mm. Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) ja Immanuel Kant (1724–1804) keskustelivat eriarvoisuudesta ja köyhyydestä. Rousseaun mielestä ne olivat osin seurausta yhteiskunnallisista instituutioista, jotka sekä loivat hierarkioita että nostivat toisia ihmisiä ja laskivat toisia. Kant taas näki almuja antavassa hyväntekeväisyydessä moraalista turmellusta; hänestä antajan ja vastaanottajan suhde oli pohjimmiltaan epätasa-arvoinen ja hän kaipasi valtiota määrittelemään köyhien ja rikkaiden suhdetta tasa-arvoisemmaksi.

Sosiologit Charles Booth (1840–1916) ja Seebohm Rowntree (s. 1871–1954) tutkivat köyhyyttä jo modernein keinoin. Kummankin kohteena oli työläisten köyhyys ja elinolot 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa; Booth tutki Lontoota ja Rowntree Yorkia. Kotitalousaineistoja käyttäen he katsoivat köyhiksi ne, jotka jäivät köyhyysrajan eli tietyn kulutustason alapuolelle. Herrojen mukaan noin kolmannes kaupunkien väestöstä voitiin laskea köyhiksi, ja ”kolmannes” muodostui yleiseksi käsitykseksi köyhyyden mittakaavasta. – Suomessa Vera Hjelt (1857-1947)   oli ajan hermolla julkaistessaan 1912 perheiden kulutuspäiväkirjojen perusteella tekemänsä kotitalousbudjettitutkimuksen.

Perustulo ja aktiivimalli

Taloustieteilijöistä laajimmin Voutilainen käsittelee Thomas R. Malthusia (1766–1834) ja Amartya Seniä (s. 1933). Malthusin ajatukset olivat varmasti tuttuja Boothille ja Rowntreelle, ja he lienevät tienneet myös Spleenin kylän köyhäinhoito-ohjelmasta (1795), eräänlaisesta varhaisesta perustulon muodosta, jossa ihmisten taloudellinen tilanne arvioitiin tarkkaan määritellyn toimeentulorajan avulla köyhyyden estämiseksi. Ja järjestelmä toimi! Mutta kuninkaallinen komissio, joka oli Malthusinsa lukenut, tyrmäsi sen 1800-luvun alkupuolella. Järjestelmä ei muka kannustanut työhön, vaan lisäsi työttömyyttä ja laski tuottavuutta, palkkoja ja maaseudun tulotasoa.

Malthusin mukaan katastrofit aiheutuivat ylikansoituksesta, ruokatuotannon ongelmista ja ilmastotekijöistä, kuten sateista, tulvista ja halloista. Pamfletissaan Essays on the Principle of Population (1798) ja sen uudistetussa versiossa (1803) Malthus muotoilee hypoteesinsa nälänhätien synnystä:

liikaa ihmisiä + liian vähän ruokaa = nälänhätä

Väestö ja tulotaso siis määrittävät toinen toistaan, ja tuottavuutta kasvattavat tekijät johtavat vain lyhytaikaisesti tulotason nousuun. Ihmisiä näet ohjaa vimmattu halu lisääntyä, ja mikäli taloudelliset puitteet sen sallivat, he täyttävät maan. Köyhyys ja kurjuus ovat siis oire liiallisesta väestönkasvusta, joka loppuu, kun resurssit – viljelysala ja ruokavarat – loppuvat. Ollaan siis ns. Malthusin ansassa. Köyhäinhoitojärjestelmä ei todellisuudessa kannustanut lasten hankintaan, vaan ihmiset lisääntyivät sitä vähemmän, mitä enemmän köyhäinhoitoon panostettiin. Malthusin preventive check -ajattelu näytti kuitenkin toimivan siinä, että huonoina aikoina avioliittojen solmimista siirrettiin katovuosien ja laskukausien ohi. Nykyisin ns. uusmalthusilaisuus on saanut kannatusta; sen mukaan yhteiskunnat eivät kriisiydy pelkästään väestönkasvun vuoksi, vaan ruoan määrän vuotuiset vaihtelut saattavat ajaa yhteiskunnan katastrofiin.

Oikeutusnäkökulma nälkiintymiseen

”Kansantaloustieteen omatunto” Amartya Sen, joka sai taloustieteen Nobel-palkinnon 1998, on tutkinut mm. Bengalin, nykyisen Bangladeshin alueen nälänhätää vuosina 1941–1944; kriisissä kuoli nälkään yli kaksi miljoonaa ihmistä. Vaikka hän käytti Intian hallinnon laatimia huteria dokumentteja (Poverty and the Famines, 1981), hänen tulkintansa nälänhädistä haastoivat vallitsevan käsityksen. Sen kirjoitti: ”Nälkiintyminen tarkoittaa, että joillain ihmisillä ei ole riittävästi ruokaa syötäväksi. Se ei tarkoita, ettei ruokaa olisi tarjolla.” Turvattomia ovat ihmiset, jotka eivät saa riittävästi ravintoa köyhyyden tai fyysisten olosuhteiden vuoksi. Ts. ruokaturvan pettäessä köyhät ja aliravitut maalaiset sekä köyhät kaupunkilaiset kuolevat nälkään. Markkinoiden toiminnalla ja ihmisten ostovoimalla on tässä keskeinen merkitys; markkinat voivat suoranaisesti tuottaa nälänhädän.

Bengalin nälänhädästä 1943 selvinneitä orpolapsia. Teoksessa: Kalyani Bhattacharyee, and Sj. Manoj Sarbadhikar, Servants of Bengal Society, 1944. Some orphans who survived the Bengal famine of 1943. Wikipedia.

Puhe ruoan tarjonnasta on puhetta hyödykkeistä: leivästä, riisistä ja viljasta. Ja puhe nälkiintymisestä on huomion kiinnittämistä siihen, mitkä ovat ihmisten taloudelliset, sosiaaliset ja lailliset suhteet hyödykkeisiin. Nälkiintymisen tutkiminen on siis omistussuhteiden ja -oikeuksien tutkimista. Senin analyysi perustuu oikeutukseen; ihminen omistaa ja hallinnoi hyödykkeitä, joiden hankkimiseen hänellä on laillinen oikeus sekä fyysiset, henkiset ja sosiaaliset edellytykset. Yksilöä uhkaa nälkiintyminen, jos hänellä ei ole oikeutta eikä edellytyksiä saada riittävästi ruokaa. Jos tämä tapahtuu useille ihmisille samaan aikaan, on kyse nälänhädästä. – Tuntuu suorastaan irvokkaalta, että vielä 2010-luvulla suuressa osassa maailmaa ihmisillä ei ole lain puitteissa suoraa oikeutta riittävään ruokaan, vaikka oikeus riittävään ravintoon on kirjattu jo vuonna 1948 Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen.

Senin käsitys nälänhädästä on aika suoraviivainen: ihminen köyhtyy, ei pysty ostamaan tai muuten hankkimaan ruokaa ja kuolee nälkään. – On kuitenkin muistettava, että nälänhädissä suuri osa uhreista kuolee tauteihin. – Senin mukaan nälänhädät ovat taloudellisia katastrofeja, hallitukset ja ihmisryhmät taas välinpitämättömiä tai lempeämielisiä. Tarkoituksellista nälänhädän synnyttämistä Sen ei lue taustasyiden joukkoon. Hänen analyysinsa on historiaton ja ei-poliittinen, mutta se tuo markkinoiden toiminnan ja talousresurssit tutkimuksen valtavirtaan.

Vaikka 1900-luku oli terveempi sekä teknisesti ja taloudellisesti kehittyneempi kuin mikään aiempi vuosisata, monet pahimmista ja väkivaltaisimmista nälänhädistä tapahtuivat juuri silloin ja painottuivat vuosisadan loppupuolelle. Vuoden 1970 jälkeen maailmassa tapahtui lähes puolensataa nälänhätää, joista yhdeksässä kuoli vähintään 100 000 uhria: Etiopia 1972–1975, Bangladesh 1974; Kambodža 1979; Mosambik 1982–1985; Sudan 1984–1985 ja 1988; Etiopia 1983–1985; Pohjois-Korea 1995–1999; Somalia 2011. – Miksi? Senin selitys on yksinkertainen: Niitä ei estetty. Niiden annettiin tapahtua. Hänen mukaansa nälänhädät ovat niin yksinkertaisia estää, että on suoranainen ihme, että niitä ylipäätään tapahtuu.

Pieni jääkausi

Voutilainen kirjoittaa kymmenisen sivua pienestä jääkaudesta, jolla monet historioitsijat ovat selittäneet menneisyyden tapahtumia. Nämä ovat kuitenkin olleet eri mieltä kauden ajoittamisesta ja alueellisesta kattavuudesta. Toiset ovat rajanneet sen 1400-luvulta 1800-luvulle, toiset taas 1500- ja 1600-lukuun. Todisteina pienestä jääkaudesta on käytetty viininviljelyn katoamista Englannista 1300–1400-luvulla, Thames-joen toistuvaa jäätymistä 1400-luvulta 1700-luvulle sekä alankomaalaisten taiteilijoiden talvimaalauksia 1500-luvulta ja 1600-luvulta.

Väitteitä on kuitenkin myös kritikoitu. Vilhelm Valloittajan Doomsday Bookin (1086) viinitarhaksi tulkittu vinarium onkin ehkä väärintulkinta kala-allasta merkitsevästä sanasta vivarium. Tai viljely lakkasi puhtaasti taloudellisista syistä: viininviljely ei kannattanut 1300- ja 1400-luvulla, koska ranskalaiset viinit olivat paljon halvempia kuin englantilaiset. Thamesin jäätyminen lienee aiheuttanut joen mataloituminen ja London Bridgen virtausta tukkiva vaikutus. Kun joki ruopattiin ja vanha silta purettiin, virtaama lisääntyi ja nousuvesi pääsi ylemmäs, eikä joki enää jäätynyt.

Entä talvimaalaukset? Pienen jääkauden puolustajat mainitsevat todisteinaan Pieter Brueghelin (1525–1569), Gillis Mostaertin (1534–1598) ja Hendrik Avercampin (1585–1634) maalaukset. Voutilainen ei väheksy taiteilijoiden herkkyyttä ympäristössä tapahtuneille ehkä poikkeuksellisillekin muutoksille, mutta pitää maalausten ilmastollista tulkintaa riskialttiina. Kertomukset pienestä jääkaudesta puhuvat näet kylmien säiden tavanomaisuudesta, mutta maalauksissa ihmiset käyttäytyvät ”kuin eivät olisi lunta koskaan nähneetkään”.

Hendrik Avercamp, Näkymä jäältä, 1610-1620. Museum Boijmans Van Beuningen, Wikipedia.

Ilmastotutkijat ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että 1600-luku oli ainakin Pohjois-Euroopassa kylmempi kuin 1500-luku ja 1700-luku; se ei silti ollut välttämättä läheskään niin paljon kylmempi tai niin laajalti kuin historioitsijat yleensä esittävät. Kylmät jaksot esim. vuosina 1591–1598, 1687–1698 ja 1809–1817 eivät riitä todistamaan pikkujääkauden olemassaoloa. Sitä paitsi kylmälle jaksolle löytyy vähän tukea Pohjanmeren piirin ulkopuolelta, eikä keskiajan jälkeistä kylmenemistä voida todentaa sen paremmin Pohjois-Amerikasta ja Länsi Grönlannista kuin Kiinastakaan.

Historiantutkimuksessa kysymys lämpötilasta ei ole kovin kiinnostava. Oleellisempaa on, missä määrin ilmastoa syytetään suurista yhteiskunnallisista muutoksista, maatalouden häiriöistä, asutuksen pakenemisesta ja nälänhädistä. Taloushistorian kannalta on merkittävää, miten viilentynyt ilmasto vaikutti talonpoikaisyhteisöjen elämään ja pystyttiinkö katoihin vastaamaan. Voutilaisen mielestä pieni jääkausi on historiantulkinnoissa vain retorinen taustatarina, joka ei lisää ymmärrystämme menneisyydestä. Katastrofeihin ja satojen tuhoutumiseen keskittyminen vaan vapauttaa poliitikot vastuusta ja ohjaa huomion nälänhätien väistämättömyyteen ja yhteiskunnalliseen fatalismiin. Esimerkiksi Etiopian nälänhätä 1980-luvulla kehittyi katastrofiksi vain kommunistihallintoa vastustaneen kapinaliikkeen tukialueilla.

Demokratia ja nälänhädät

Nälkiintyneitä talonpoikia Harkovan kaduilla 1933. Dr. Ewald Ammenden teoksesta Muss Russland Hungern? 1935 (Wilhelm Braumüller, Wien) Gareth Jones.

New Yorkin vuoden 1977 sähkökatkoksen yhteydessä tapahtui silmitöntä kauppojen ryöstelyä. Voutilainen rinnastaa sen ruokamellakoihin, joita on esiintynyt spontaanisti Yhdysvalloissa ja Euroopassa aikaisemmilla vuosisadoilla ja vielä 1900-luvullakin varsin usein. 1800-luvun loppupuolelta aina 1970-luvulle levottomuuksia esiintyi melko vähän, mutta sitten ne taas ryöpsähtivät valloilleen. 1970-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun 39 maassa tapahtui pitkälti toista sataa mellakkaa 39 maassa, ja globaali ruoan hintakriisi 2007 ja 2008 sytytti 14:ssä Afrikan maassa väkivaltaisia kahakoita. Myös 2010 arabikevään taustalla Voutilainen näkee ruokapulaa, köyhyyttä ja eriarvoisuutta.

Amartya Senin mukaan demokraattinen päätöksenteko riittää torjumaan nälänhätiä, mistä todistaisi se, että 1900-luvun suurimmat nälänhädät ovat tapahtuneet Stalinin Neuvostoliitossa, Maon Kiinassa, Pol Potin Kambodžassa, Mengistun Etiopiassa ja Kim Jong-ilin Pohjois-Koreassa. Mutta nälänhädän politisoituessa demokraattisissakin järjestelmissä kriisiä voidaan peitellä, vähätellä tai kaunistella omien tarkoitusten ajamiseksi, eivätkä demokraattiset hallitukset pyri systemaattisesti tukahduttamaan niitä – ainakaan ennakolta. Voutilainen toteaa, ettei demokratia yksin riitä nälänhätien tukahduttamiseksi. Sitä paitsi nuoret ja kehittymättömät demokratiat voivat olla jopa alttiimpia nälänhädille kuin vakaat diktatuurit. Ne voivat myös herkästi seurata äänekkäimpien äänestäjä- ja eturyhmien vaatimuksia ja jättää marginaaliryhmät huomiotta.

Halutessaan hallitukset pystyvät estämään nälänhätiä jopa maailman köyhimmissä kolkissa ja jopa sodan keskellä. Siksi voikin kysyä: Miksi joissain tilanteissa valtiot käyttävät nälänhätiä oman edun ajamiseen lietsoen tai suorastaan luoden niitä? Miksi ”politiikan karmeassa matematiikassa” joillakin ryhmillä on suurempi merkitys kuin toisilla? Miksi hallitukset koettavat maksimoida kannatustaan sivuuttamalla poliittisesti marginaalisia ryhmiä jopa niiden ruokaturvaan kajoamalla?

1918 Lahden taistelun jälkeen vangittuja naisia ja lapsia Hennalan vankileirillä. Wikimedia Commons.

Rohkenen vetää demokratian ja nälänhätien yhteyteen myös Suomen sisällissodan vankileirit, vaikka Voutilainen tarkastelee niitä eri luvussa. Hän johdattaa lukijan Hennalan punavankileirille apunaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (1959) ja Frans-Emil Sillanpään Hurskas kurjuus (1919). Leireillä ja niiltä vapautumisen jälkeen yli 10 000 ihmistä menetti henkensä. Vankileirikuolemia ei tavata niputtaa nälänhädän käsitteen alle, ja vain harva tutkija on käyttänyt ilmaisua ’nälänhätä’ kuvaamaan vuosia 1917–1919. Voutilainen ei sanojaan säästele, kun hän kirjoittaa siitä, miten sotaolot ovat hämärtäneet punakapinallisten vangitsemisen ja nälkiintymisen tarkoituksellisuutta: ”Työntämällä heidät demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle, riistämällä heidän kansalaisoikeutensa, mahdollistettiin samalla heidän nälkiinnyttämisensä vankileireille”.

Venäläisiä sotavankeja Naarajärvellä. SA-kuva 5135. Kuva artikkelista: ”Leiripäällikkö vastusti vankileirin julmuuksia – Ura ja maine tuhoutuivat” (Seura, 6.8.2017)

Voutilainen kertoo kirjassaan myös nälkätaiteilijoista, nälkälakkoilijoista ja nälkiintyneistä vangeista. Järkyttävää luettavaa on selostus siitä, mitä nälkiintyneen ihmisen fysiologiassa tapahtuu.

Voutilainen muistuttaa myös jatkosodan ajan neuvostovankien nälkäkuolemista, joita on selitetty yleisellä elintarvikepulalla, ja kirjoittaa: ”Vankileirien nälkäkuolemat sijoittuvat sille hankalalle ja vasta viime vuosikymmeninä kattavasti kartoitetulle alueelle, jolla ihmissielun mustimmat teot sijaitsevat.” Joanna Macraen ja Anthony B. Zwin julkaisuun viitaten hän toteaa: ”Nälkiinnyttäminen on halpa joukkomurha-ase, jota on käytetty läpi historian poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin päämääriin pääsemiseksi.” Sitä on käytetty ainakin antiikin ajoista asti ja kuolemia on aiheutettu mm. pakkosiirroilla ja estämällä ihmisiä liikkumasta.

Esimerkkeinä 1900-luvun suurista ironioista hän mainitsee nälänhädät kolmessa kommunistisessa maassa, Neuvostoliitossa (1932-1933), Kiinassa (1959–1961) ja Pohjois-Koreassa (1995–2000) – poliittisissa järjestelmissä, jotka ainakin paperilla olivat kaikkein sitoutuneimpia poistamaan köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Nämä kriisit ovat pitkään olleet ristiriitaisia ja ongelmallisia tutkimuskohteita, koska kohdevaltiot ovat olleet haluttomia käsittelemään omaa menneisyyttään avoimesti, ja maan nykyinen hallitus haluaa ylläpitää tietynlaista historiakuvaa tai kansanmurhaan syyllistyneitä on edelleen vallassa.

Katoaako nälkä maapallolta?

Kirjansa lopuksi Voutilainen pohtii nälänhätien vaikutuksia sekä mahdollisuuksia nälänhätien hävittämiseksi. Tulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaavat ilmastonmuutos, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä hedelmällisten viljelyalojen vähentyminen. Luonnonkatastrofien ohella väestönkasvu, sosiaalilainsäädäntö, köyhäinhoito ja alhainen elintaso vaikuttavat ruokakriiseihin, mutta näiden taustalla on yhä useammin yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja poliittisten vapauksien riisto. Noin kymmenen prosenttia maailman väestöstä elää absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella, ja nälänhädän uhka on voimakas varsinkin Etelä-Sudanissa, Etiopiassa, Jemenissä, Nigeriassa ja Somaliassa. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta.

Globaalissa maailmassa on kuitenkin tietoa, taitoa ja keinoja puuttua nälänhätiin myös maailman kaukaisimmissa kolkissa. Länsimaiden harteilla lepääkin moraalinen ja eettinen velvollisuus pitää huolta myös kehittyvien maiden ruokaturvasta, kun korruptoituneet ja autoritaariset hallitukset välttelevät ihmisoikeussopimusten toimeenpanemista sekä taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten vapauksien sallimista.

Voutilainen vakuuttaa, että parasta nälänhätiä estävää politiikkaa kaikille kehittyville maille on rauhaa tukevan, köyhyyttä ja eriarvoisuutta poistavan yhteiskuntajärjestyksen rakentaminen. Jos nälänhädät halutaan saattaa lopullisesti historian hämärään, on siihen parhaat edellytykset, kun nälänhädille alttiit valtiot parantavat heikoimpien sosioekonomisten ryhmien asemaa. Mutta ruokaturvallisuuden takaamiseksi tarvitaan aktiivista pyrkimystä ja poliittista tahtoa.

Viime vuonna lukemistani kymmenistä kirjoista Miikka Voutilaisen Nälän vuodet: Nälänhätien historiaa kuuluu kolmen suosikkini joukkoon, vaikka en ehkä ymmärtänyt tekijän kaikkia lennokkaita assosiaatioita ja vaikka nopeat hyppäykset asiasta toiseen ja kolmanteen hämmensivät. Asiat, joista Voutilainen kirjoittaa, ovat ihmiskunnalle elintärkeitä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *