Viime vuosina suomalaiset eri oppialoja edustavat tutkijat ja väitöskirjojen tekijät ovat entistä laajemmin  olleet kiinnostuneita Suomen 1800-luvun historiasta. On havahduttu siihen, että historia ei tältäkään osin ole ”valmis”, vaan moni 1800-luvun ilmiö on yhä tutkimatta. Uudet kysymyksenasettelut tuottavat myös uudenlaisia tulkintoja tästä yhteiskuntamme muotoutumisen näkökulmasta tärkeästä vuosisadasta.

Yrjö Talan vuosien 1839-1904 väestökirjanpitoa tarkasteleva kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja Kirkon vai valtion kirjat? kuuluu tähän tutkimuksen uuteen aaltoon. Se avaa uuden näkökulman 1800-luvun historiaan: uskontokuntasidonnaisen väestökirjanpidon ongelmat.  Luterilaisen kirkon hoitama väestökirjanpito ei ollut vain syntyneiden, kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden luettelointia.

Väestökirjanpidon vaiheissa näkyvät mitä selkeimmin erilaiset yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyneet kamppailut, joiden osapuolina olivat sekä luterilainen kirkko ja valtio sekä virkamiehet ja luterilaisesta yhtenäiskulttuurin traditiosta irtautuvat kansalaiset. Kirkkokritiikin ja uskonnollisen monimuotoisuuden lisääntyessä autonomian ajan lopulla yleistä uskonnonvapautta ei vielä ollut.  Kirkon pitämä väestörekisteri muuttui tässä tilanteessa sekä uskonnon puolustamisen että uskonnollisen vallankäytön välineeksi.

Yrjö Talan, Porin seurakuntien keskusrekisterin entisen johtajan, väitöskirja perustuu laajaan ja ansiokkaaseen lähdetutkimukseen. Hän on analysoinut kirkonkirjoista käytyä virkamieskeskustelua, tuomiokapitulien, senaatin ja pappissäädyn näkemyksiä, yhteiskunnallista kehitystä seuraavan tilastoinnin tarpeista nousseita väestökirjanpidon uudistushankkeita sekä esimerkiksi papiston suhtautumista asevelvollisuusluetteloiden laadintaan.

Tutkimuksen johdanto antaa erinomaisen yleiskuvan väestökirjanpidon kehityksestä. Se alkaa kirkonkirjojen syntyvaiheista 1600-luvulla, käsittelee 1700-luvun taulustolaitoksen ja kirkonkirjojen muuttumisen yleiseksi väestörekisteriksi sekä väestökirjanpidon aseman hallinnon uudelleenjärjestelyssä vuoden 1809 jälkeen.

Jo väitöskirjan kattaman tutkimusaikakauden aloittaminen vuodesta 1839 on Talan tekemän arkistotutkimuksen tulos. Se on ratkaisuna hyvin perusteltu, koskapa 1830-luvun lopulta alkaen  virkamiehistö ja senaatti alkoivat kiinnostua väestökirjanpidon kehittämisestä.  Vuonna 1839 Lars Gabriel von Haartman laati muistion, jossa hän toi esille kuinka huomattavasti kirkonkirjojen ja henkikirjojen ilmoittamat väestömäärät poikkesivat toisistaan.

Haartmanin muistion päähuoli oli, että köyhäinhoidon järjestäminen edellytti luotettavia tietoja väestön määrästä. Muistion johdosta senaatti lopulta asetti vuonna 1842 apukomitean, minkä selvitys puolestaan johti yksityiskohtaisiin ohjeisiin luotettavan, koko maan kattavan yhtenäisen kirkollisen väestökirjanpidon järjestämiseksi vuonna 1852. Muistio ja sen sisältämä laaja selvitystyö – mm. seurakuntakohtaisten numerotunnusten antaminen kaikille – ei kuitenkaan johtanut mihinkään, vaan muistio hautautui arkistoon.

Kaste kansalaisuuden ehtona

Tala kuvaa kuinka 1850-luvulla tuleva Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman ehdotti väestökirjanpitoa nimismiesten hoidettavaksi tavoitteenaan papiston etu eli maallisten tehtävien erottaminen papinvirasta. Vuoden 1869 uusi kirkkolaki, joka on joskus haluttu tulkita kirkon itsenäistymiseksi valtiovallasta, ei tuonut muutoksia väestökirjanpitoon kirkollisena rekisterinä. Kirkon ylin hallinta säilyi valtiovallan käsissä. Uutta kuitenkin oli lakiin kirjattu kirkonkirjojen yhteiskunnallinen tehtävä: papiston velvollisuus virkatodistusten kirjoittamiseen.

Voimistelun yliopettaja Viktor Heikel oli vaimoineen ollut perustamassa uskonnonvapausyhdistystä 1880-luvulla. Heidän lapsensa oli merkitty kirkonkirjoihin, mutta heitä ei oltu kastettu. Heikelien poika Walter ei puolestaan päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon, sillä tätä ylioppilastutkinnon suorittanutta nuorukaista ei ollut olemassa, virallisesti.

Yliopistoon kirjoittautumiseen vaadittiin papintodistus, mitä Heikelillä ei ollut esittää, koskapa häntä ei ollut kastettu luterilaisen kirkon jäseneksi.  Kastamattomuuteen vedoten Helsingin kirkkoherra kieltäytyi antamasta todistusta. Näin yliopiston ovet pysyivät suljettuina, huolimatta siitä sitkeästä ja Talan yksityiskohtaisesti kuvaamasta kamppailusta, jota vanhemmat niin Porvoon tuomiokapitulissa kuin senaatissakin kävivät lapsensa puolesta.

Väitöskirjassaan Tala tuo esille, kuinka kirkon jäsenyys oli kansalaisuuden ehto – Ruotsinvallan ajalta periytyneen mallin mukaisesti. Kirkkoon liityttiin uskonnollisen riitin, kasteen, kautta. Tähän liittymistapaan vedoten kirkkoon kuuluneiden vanhempienkaan kastamattomat lapset eivät papiston ja tuomiokapitulien tulkintojen mukaan olleet kirkon jäseniä. Käytännössä kastamattomuus merkitsi yhteiskunnan ulkopuolelle joutumista.

Sillä, johtuiko kastamattomuus uskonnollisesta vakaumuksesta ja siihen perustuneesta lapsikasteen kyseenalaistamisesta tai yleisestä uskonnonvastaisuudesta, ei ollut merkitystä. Kastamattoman oli papintodistuksen puuttuessa mahdotonta päästä yliopistoon, mutta sen lisäksi mahdotonta oli myös päästä julkiseen virkaan tai solmia avioliitto. Papintodistus tarvittiin myös perinnönjakoon tai oikeudenkäyntiin osallistumiseksi. Tässä tilanteessa oli luultavaa, että useimmat muunlaista vaihtoehtoa toivoneet vanhemmat yksinkertaisesti kastattivat lapsensa.

Yksi Talan tutkimuksen merkittävistä ansioista onkin tarkastella kirkollista väestökirjanpitoa kansalaisrekisterinä. Kun yhteiskunnassa tosiasiallinen luterilaisen kirkon jäsenyys ja kansalaisuus alkoivat erota toisistaan 1800-luvun loppupuolella, kirkollinen väestökirjanpito jatkui joutuen väistämättä törmäyskurssille muuttuvan yhteiskunnan kanssa. Tähän muutokseen papisto ja erityisesti piispojen johtamat tuomiokapitulit olivat haluttomia reagoimaan.

Uskonnollisen fundamentalismin vuosikymmenet

1800-luvun loppuvuosikymmeninä Suomi koki nopean uudenaikaistumisprosessin.  Kuten muuallakin maailmassa, yhteiskunnan nopeat muutokset tuottivat meilläkin fundamentalistista uskonnollisuutta. Tämä näkyi erityisesti papistossa.

On jo aiemmin tunnettua, että uusi uskonnonvastaisissa oloissa varttunut pappispolvi tuli pääosin maaseudun perinteisistä oloista ja alemmista yhteiskuntaluokista. Se radikalisoitui konservatismiin ja uskonnolliseen fundamentalismiin. 1800-luvun alkupuolen liberaali, kulttuurimyönteinen ja uusille ajatuksille avoin papisto vaihtui 1800-luvun lopun kulttuurivihamieliseen ja aikansa uusia aatteita vastustavaan papistoon.

Jo opiskeluaikanaan tämä fundamentalismiin taipuva papisto oli oppinut tukeutumaan vanhentuneisiin säädöksiin. Teologian ylioppilaiden kurinpitoon luotua vertaisvalvontajärjestelmää käytettiin uskonnollisesti motivoituneen toveriterrorin välineenä. Yksi kiinnostava teema Talan tutkimuksessa onkin, että päästyään väestökirjanpidon kautta yhteiskunnallisen vallan käyttäjiksi, samaa vallankäytön menetelmää sovellettiin opiskelijatovereiden sijaan kanssakansalaisiin.

Ruotsinvallan aikaiset uskonnollisen yhdenmukaisuuden ja alamaisyhteiskunnan säädökset eivät soveltuneet Suomen 1800-luvun lopun muuttuneisiin oloihin. Ne kuitenkin antoivat papeille, heidän niin halutessaan, mahdollisuuden pakottaa kansalaiset pakkokeinoin kirkon jäsenyyteen. Talan tutkimus antaa esimerkkejä, että näin juuri toimittiin.  Uskonnollisten syiden, kastamattomuuden ja kirkkoon kuulumattomuuden vuoksi oltiin valmiit käytännössä tuhoamaan kastamattomien lasten ja nuorten elämänedellytykset suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla ajastaan jälkeenjääneen lainsäädännön avulla rankaistiin vanhempia, jotka eivät olleet toimittaneet lastaan luterilaisen kirkon kasteelle.

Suomen 1800-lukua tarkastellaan joskus vain Suomen sisäisestä tulkintakontekstista käsin ikään kuin unohtaen, että Suomi oli osa Venäjän imperiumia eikä säätyvaltiopäivienkään aikana suomalaisilla ollut itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Tala tuo kyllä esille piispojen vallan ytimeen ulottuvan ja alisteisen aseman keisarin nimittäminä virkamiehinä. Tätä teemaa olisi voinut kehitellä nyt sovellettua laajemmin. Kruunun ja ristin Venäjällä, erityisesti 1800-luvun lähestyessä loppuaan vapaamielisten, kirkon ja uskonnon asemaa koskevien uudistusten toteuttaminen Suomessa oli lähinnä toiveajattelua. Toisaalta tämä sopi hyvin fundamentalisoituvalle ja valtaosin esivaltauskolliselle papistollemme, joka ajan myrskyissä tukeutui 1700-luvun privilegioihinsa.

Yrjö Talan tutkimus kuvaa ansiokkaasti valtiovallan ja kirkon suhteita, kirkon yhteiskunnallista roolia, muuttuvan yhteiskunnan tilastointitarpeita sekä yleistä asenteiden kovenemista aikana ennen suurlakkoa. Se on merkittävä, uutta tietoa ja tulkintaa tuottava lisä autonomian aikaa tarkastelevaan tutkimuskirjallisuuteemme.