Suomalaisten virkatekstien tutkimukselle oli merkkitapaus, kun kielentutkija Ulla Tiililä (s. 1963) julkaisi helmikuussa väitöskirjansa Tekstit viraston työssä. Hänen aineistonaan oli Helsingin sosiaalikeskuksen vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalvelupäätöksiä sekä niihin liittyviä hakemuksia ja asiantuntijalausuntoja.

Tutkija on paneutunut virkatekstien kieleen ja tuottamiseen tekemällä haastatteluita ja analysoimalla virkatekstejä. Tutkimuksessa selvitetään yhtäältä, millaisia päätökset ovat, ja toisaalta sitä, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat.

Kun lukuisat eri lait säätelevät sosiaalikeskuksen asiakirjakirjoittamista, Tiililä selvittää havainnollisesti lakikielen vaikutuksia päätösteksteihin. Tiililän mukaan myös kirjoittamattomat lait vaikuttavat teksteissä tehtyihin ratkaisuihin jopa säädöksiä enemmän. Varsinkin lääketieteellinen argumentointi on painavaa, vaikka lainsäätäjä kokee sosiaalisen arvioinnin ensisijaiseksi. Tutkijan mielestä on tärkeä ymmärtää asiakirjojen laatuun panostaminen määrän sijasta. Muuten on luvassa yhä heikompilaatuisia virkatekstejä, joita kukaan ei ehdi lukea.

Ulla Tiililän keskeisimpiä tutkimustuloksia on se, että vaativia tekstejä tehdään vaatimattomin välinein. Aikaa kirjoitustyöhön on selvästi liian vähän. On nurinkurista, että lait ohjaavat mittavaan asiakirjatuotantoon aloilla, joissa työn ensisijainen sisältö ja tarkoitus lähtevät ihmisen kohtaamisesta ja hoivaamisesta.

Tiililän toinen tärkeä havainto on se, että kilpailuttaminen, arviointi, seuranta ja laaduntarkkailu lisäävät paperitöitä ja päätösorientoituneen hallinnon byrokratiaa. Asiakirjojen määrän kasvusta seuraa puolestaan se, että teksteistä tulee toistensa puheenaiheita ja entistä vaikeaselkoisempia. Kun tiedosta tulee vaikeammin hallittavaa, se muuttuu epäluotettavammaksi.

Tiililän tutkimuksen äärellä kysyy, onko kuljetuspäätöksissä monesti esiin tulleelle lakikielelle vaihtoehtoa. Lain noudattamisesta seuraa monesti, että virkailija argumentoi asiakkaalle paitsi lain hengessä myös sen kirjaimilla. Tällöin asiakas on usein kielellisesti heikoilla, eikä kenties kehtaa pyytää kielellistä tukea virkailijalta.

Huomionarvoista on sekin tutkijan havainto, että useimmiten sosiaalityön asiakirjat laaditaan taitavasti erilaisten vaatimusten ristipaineessa. Päätösten tekijät ovat vahvimmillaan toimiessaan tulkkeina asiakkaan ja hallinnon asiantuntijoiden välillä.

Moni suomalainen sosiaalivirasto turvautuu tekstien massatuotantoon. Mallikatkelmilla tuotetaan nopeasti tasalaatuisia tekstejä, jotka kestävät myös lakimiesten tarkastuksen. Mallikatkelmissa ei voida kuitenkaan puhua kovinkaan selvästä kielestä. Julkishallinnon kielellä on selvä vaara muuttua käyttäjilleen ulkopuoliseksi, jolloin hallinnon kieli menettää olemuksensa inhimillisenä luomuksena. Tämän vaalimiseen tarvitaan selväkielistä keskustelua virkatekstien kielestä ja sisällöistä.

Juuri tähän keskusteluun Tiililän tutkimus antaa arvokkaita eväitä. Se on ajankohtainen puheenvuoro julkishallinnon tekstitulvan aiheuttamaan keskusteluun virkatekstien kielestä ja sen ymmärrettävyydestä. Tekstit viraston työssä on paitsi ulkoasultaan juhlava myös sisällöltään mittava esitys virkatekstien nykytilasta ja kirjoittamisesta.