"Oman kuolevaisuuden tajuaminen on inhimillisen autenttisuuden ilmaisin"

Mistä me puhumme kun me puhumme tänä päivänä Venäjästä? Kuolemasta. Kuolema on korjannut siellä satoa tiuhaan tahtiin ja monella tapaa. Se niitti ensin Brezhnevin, Andropovin ja Tshernenkon ja lopulta koko neuvostoimperiumin, jonka rippeiden johtoon nostettiin elävä ruumis, Boris Jeltsin – Leonid Brezhnevin inkarnaatio.

Nuorukaiselle kuolla kuuluu… Tshetsheniassa eli rajamaiden sodissa kuten ennen vanhaan Venäjän/Neuvostoliiton imperiumin laajetessa itään, länteen tai etelään. Ero on siinä, että nyt on jouduttu puolustuskannalle. Neuvosto-Venäjä riutuu vielä pitkään kuolonkouristuksissaan. Tai ehkäpä synnytystuskissa parkuukin uusi ja ainutlaatuinen Kansallisvaltio-Venäjä – ken tietää? Kovin harva aavisteli Neuvostoliiton kuoleutumistakaan vielä 1980-luvun alkupuolella.

Venäjän toistakymmentä vuotta jatkunut murrosvaihe on tappanut kansalaisiaan kyllä muutenkin, epäsuorasti. Esim. miesten keski-iän aleneminen 57 vuoteen 1990-luvulla selitetään johtuvan nimenomaan vanhemman neuvostosukupolven kyvyttömyydestä sopeutua "markkinatalous-Venäjän" rosvokapitalismiin. Kun rosvokapitalismille ei oikein muuta voi, siitä otetaan etäisyyttä vodkan voimalla, siis nostalgialla. 1990-luvun alun itsemurha-aalto – joka kosketti myös älymystöä – on ollut toinen karmea todiste syrjäytettyjen reaktioista. Autoritaarisen ja eristäytyneen neuvosto-komentotalouden loppu on tuottanut vielä joukon uusiakin "murhaajia" : väkivaltaisimmat tappajat ovat mafia, huumeet ja AIDS. Järjestäytynyt rikollisuus niittää uusrikkaita, ns. uusia venäläisiä ja poliitikkoja – huumeinen elämä taas harventaa arvotonta ja arvotyhjiössä hurjistelevaa nuorempaa väkeä – AIDS verottaa Pietarin taiteilijayhteisöjäkin.

Eipä siis ole ihme jos kuolema-diskurssista on tullut varsinkin Pietarin älymystö- ja taiteilijapiireissä melkoinen muoti-ilmiö maailman- ja historian loppua enteilevän vuosituhannen rajamailla. Andrei Demitshevin Kuolema työssä (alkup. "Diskursy smerti. Vvedenije v filosofskuju tanatologiju" INAPRESS, Pietari 1997, 144s.) esittelee kuolemaa tieteellisemmin, filosofisena ilmiönä. Oppirakennelman nimi on thanatologia ja suurennuslasin alla ovat kuoleman fysiologiset, kulturologiset ja metafyysiset merkitykset. Demitshev itse on toiminut aktiivisesti mm. Thanatologien yhdistyksessä ja luennoinut aiheesta jo vuodesta 1990 saakka Pietarin Valtionyliopistossa ja muissa korkeakouluissa.

Tätä kirjoittaessani tunnen lievää katumusta, että otin Kuolema työssä-kirjan arvioimisen kontolleni. En usko olevani pätevä sanomaan sen sisällöstä paljonkaan. Pitäydyn siksi jatkossakin ulkoisissa seikoissa ja yritän kiertää thanatologian ydintä – mikä se sitten lieneekin? – kuin kissa kuumaa puuroa, jotta kukaan ei saisi minua kiinni asiantuntemattomuudesta. Kysymys ei ole siitä, että kuolema minua erityisemmin kammottaisi. Isäni kuoli pistooli tyynynsä alla ja minä istuin siinä kuolinvuoteen vieressä. Pyssyä isä tuumi käyttävänsä jos kuoleminen turhaan hankaloituisi tai pitkittyisi. Olen nähnyt läheltä myös lihasrappeutumaa sairastaneen veljeni kuolinkamppailun ja viinan viemiä tuttujakin on eri hautaismailla jo kasapäin. Kuolema-teemaa sivuavat osin omat tutkimusintressinikin. Viimeistelen parasta aikaa artikkelia, jonka työnimenä on "Russia in Crisis – the Funeral of the Intelligentsia?", joten…

Niin, palataan asiaan eli Kuolema työssä-kirjan ulkokohtaisiin seikkoihin. Videotaiteilija Teemu Mäen suunnittelema kansi on hätkähdyttävä, mutta kiistattomasti asiayhteyteen nivoutuva: mustavalkoinen ja kolmisilmäinen "Thanatos"-muunnelma (taiteilija itse?), jonka nenästä ja suupielistä veri valuu valtoimenaan. (Venäjänkielisen laitoksen ulkoasu on luonnollisesti vaatimattomampi. Sen symbolististen piirrosten, taiteilija Vladimir Kustovin aikaansaannosten tulkinta jääköön osaavammille…). Koska käytössäni on kirjasta sekä venäjän- että suomenkielinen painos, olen pystynyt vertaamaan alkuperäistä tekstiä ja käännöstä. Jukka Mallisen suomennos on tekijänsä tasoinen, nerokkaan oivaltava – niin pitkälle kun pystyn arvioimaan. Asiallahan on Venäjän ja varsinkin Pietarin taiteilijapiireissä kuin kotonaan liikkuva kääntäjä- ja kielivirtuoosi, venäläisen kulttuurielämän huipputuntija. Silti Kuolema työssä on täytynyt olla Mallisellekin suururakka!

Andrei Demitshev sivuuttaa venäläisen kuoleman lopultakin varsin niukoin tulkinnoin. Siihen puututaan vain 64 ensimäisellä sivulla. Sitten siirrytään "lopullisesti" länteen – Kierkegaardin, Camus´n, Nietzschen, Levinasin, Heideggerin, Foucault´n, Bataillen, Deleuzen, Derridan jne kuolema-kommentteihin ja kommenttien kommentteihin. Tässä on osasyy pienoiseen pettymykseeni luentosarjan pohjalta muokattuun kirjaan. Tekijän ilmeinen tarkoitus on ollut tuoda venäläisen lukijan ulottuville länsimaisen filosofian modernit kuolemakäsitykset, missä niille ei välttämättä löydy kuitenkaan varsinaista teoreettista mustan mullan maata, omia venäläisestä todellisuudesta versovia thanatologia-ituja. Ei voi välttyä ajatukselta, että taas kerran venäläisyyteen ympätään jotakin sellaista "zapadnikkilaista", joka jää kovin irralliseksi, siis esim. vain pietarilaiseksi muoti-ilmiöksi. Onko näin todella, sen näyttää aika.

Kuolema työssä on venäläisimmillään ja selväsanaisimmillaan mm. silloin kun tekijä käsittelee kuolema-käsitysten erityispiirteitä lännessä ja idässä. Läntisessä kulttuurissa Demitshev erottaa kaksi pääsuuntausta. Ensimmäinen tähtää kuoleman tabuointiin ja on siten strategialtaan destruktiivinen pyrkimys syrjäyttää thanatoilogiset mietteet inhimillisestä olemassaolosta. Toinen, lännessä(kin) yleistyvämpi suuntaus on konstruktiivinen ja se hyväksyy kuoleman, selittää ja antaa sille merkityksiä. Läntinen itsekeskeisyys tuottaa kuitenkin useammin kipeän kuoleman, menetyksen rankkuuden. Idässä elämän loppu ei ole yksilölle niin katastrofaalinen, koska yhteisöllinen tajunta dominoi yksilöä. Kuolema, hautajaisetkin ovat siis kollektiivinen kokemus, jossa yksilö saa kollektiivista tukea. Demitshevin mukaan juuri tämä "tapahtumien joukkoluonteinen kokeminen"…poistaa lopulta henkilökohtaisen traagisuuden, antaa emotionaalista ja psykologisesti hyväksyttävää väriä henkilökohtaiselle kuolemalle, laittaa sen samalle viivalle syntymän, initaation, häiden ja elämän muiden tärkeiden ja juhlallisten tapahtumien kanssa" (ks. s. 19-20 ja 64).

Andrei Demitshev ei silti yksinkertaista tai "kollektivisoimalla" ylevöitä yksilön kuolemaa Venäjälläkään. Tästä kertoo pieni viittaus pietarilaisen Aleksandr Sokurovin tunnettuun elokuvaan "Toinen piiri" ("Krug vtoroi" – ks. s. 46). Sokurovin lähes nekrofiilinen tulkinta isäänsä hautaamaan saapuneen pojan askeettisista ja yksinäisistä ruumiinvalvojaisista ja hautausjärjestelyistä on kammottava katselukokemus. Harva elokuva on vaikuttanut minuun yhtä paljon kuin "Toinen piiri". Sokurov kuvasi mustavalkoisen filminsä Syktyvkarin takapihoilla, neuvostovallan viimeisenä vuotena. Elokuvan katsomista helpottaa, jos siihen osaa suhtautua läntisellä mustalla huumorilla – muuten se on aivan karmea visio neuvostovallan epäinhimillisyydestä silloin kun ruumis, kuolema, arkku ja koko hautajaisprosessi on byrokratisoitu äärimmilleen. "Toisen piirin" päähenkilön kuolema-kokemuksista yhteisön "kollektiivinen tuki" on yhtä kaukana kuin Kremlin juhlasalit Groznyin kellareista, tammikuussa 2000.

Kuolema työssä on epäilemättä thanatologian tuntijoille pätevää tekstiä – mikäli heitä Suomesta löytyy? Minä jäin kirjan luettuani kaipaamaan jotakin olennaisempaa venäläisestä kuolemasta. Tämä venäläinen kuolema-diskurssi olisi saattanut tarkentua esim. siten, että suomentaja Jukka Mallinen olisi vaivautunut kirjoittamaan Andrei Demitshevin luennoille esipuheen tai selittävät jälkisanat. Silloin meille voisi avautua paremmin vaikkapa elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin salaperäinen lause: "Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä hänen omaan kuolemaansa". Muuten, Andrei Tarkovskia ja tuota lausetta on aivan turha hakea tästä thanatologian oppikirjasta…