Kuten Vainio-Korhonen itse toteaa, teos on selkeä jatko-osa kirjailijan vuonna 2008 ilmestyneelle teokselle Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa(SKS 2008). Kirjat muistuttavat ulkoasultaan hyvin paljon toisiaan: päiväkirjamainen koko, kannen maanläheiset värisävyt ja samanlainen fontti otsikossa kielivät selvästä jatkuvuudesta sisällön lisäksi. Myös teosten otsikointi on hyvin samanlainen, mutta toisaalta molemmat otsikot vastaavat teosten sisältöä mainiosti. Tarkoituksena ei siis ole suoranainen aatelisnaisen elämäkerta, vaan kertomus ylipäänsä aikakaudesta. Tässä mielessä otsikointi on onnistunut. Sofie Munsterhjelmin elämäntarinan rinnalla kulkee kertomus 1800-luvun tapahtumista ja mullistuksista, jotka tavalla tai toisella koskettivat myös Sofien elämää: Suomen sota vuosina 1808–1809, jonka seurauksena Suomesta tuli osa Venäjää, sodan jälkeinen murrosaika ja suuret nälkävuodet 1860-luvulla.

Vaikka teos ei olekaan pelkästään Sofie Munsterhjelmin elämäkerta, on Sofie tutkimuksen pääosassa, ja 1800-lukua lähestytään hänen sekä hänen sukulais- ja ystäväpiirinsä kautta. Ensisilmäys sisällysluetteloon kertoo jo paljon. Kirjan kerronta on rakennettu kronologian muotoon eli tarina etenee Sofie Munsterhjelmin elämän mukana syntymästä (”Ylipäällikön kummilapsi”) aina kuolemaan (”Kuolonvuosi”) saakka. Matkan varrelle mahtuu koulunkäyntiä Hämeenlinnassa, varttumista tytöstä naiseksi, itsenäistymistä taloudenpitäjänä, avioliitto, lapset ja leskeys.

Aatelisnaisen elämä

Sofie Munsterhjelmin elämä on oiva esimerkki 1800-luvun alemman aatelisnaisen elämästä. Sofie syntyi perheensä esikoisena vuonna 1801. Sofien vanhemmat, äiti Vendela (o.s. Glansenstierna) ja isä kapteeni Anders Munsterhjelm kuuluivat suomalaiseen aateliin, mutta eivät kuitenkaan ylhäisaateliin. Yhteiskunnan korkeimmalle huipulle ei siis ollut asiaa. Sofien vanhempien avioliitto vuonna 1800 oli yhdistänyt Munsterhjelmin suhteellisen nuoren aatelissuvun Creutzien, Wredejen, Glansenstiernojen, Sprengtportenien, Jägerhornien, Klingsporien ja Tandefeltien osittain ylhäisaateliseen sukupiiriin. Kirjan liitteenä oleva (s.278-279) Creutzien, Munsterhjelmien ja von Platenien sukupiiri – kaavio antaa jonkinlaisen käsityksen sukujen linkittymisestä toisiinsa, mutta vasta tutustuminen aikaisemman teoksen Creutzien, Glansenstiernojen ja Sprengtportenien sukupiiri -kaavioon antaa täydellisemmän kuvan sukulaisuussuhteista. Näiden kaavioiden yhdistäminen antaakin hyvin selkeän kuvan Sofie Munsterhjelmin ylhäisestä perimästä, olihan etenkin äiti Vendelan sukulinjalla hyvin pitkät aateliset juuret.

Sofien lapsuus- ja nuoruusvuosien kerrontaan punoutuvatkin olennaiseksi osaksi Sofien perheenjäsenet, kuten isoäiti Sophie Creutz, josta edellinen teos kertoo, Sofien äiti Vendela, isä Anders ja Sofien nuoremmat veljet Anders Lorentz ja Gustaf Riggert. Linkityksiä edelliseen Sophie Creutzin aika -teokseen löytyykin runsaasti, ja etenkin ensimmäisessä kappaleessa aikaisempi teos ”kummittelee” vahvasti. Lähes sanasta sanaan samoja lauseita on käytetty melko runsaasti. On toki ymmärrettävää, että Sofie Munsterhjelmin elämä kietoutui tiiviisti äidinäiti Sophie Creutzin elämään, varsinkin kun Sofie oli ensimmäinen lapsenlapsi, ja isoäiti toimi myös Sofien sylikummina. Sofie syntyi vuonna 1801 ja Sophie kuoli vuonna 1824 eli ”yhteistä aikaa” heillä oli 23 vuotta. Samankaltaisuutta on kuitenkin muuallakin kuin isoäidin ja lapsenlapsen suhdetta kuvaavassa osassa. Esimerkkinä mainittakoon sivulta 21 kappale, jossa kuvataan Anders-isän kaipausta lapsiaan kohtaan. Tämä sama kappale on lähes sanatarkasti luettavissa Sophie Creutzin aika -teoksen sivulta 335 alkaen. Toki ”kertaaminen” on sinänsä oikeutettua, koska teos on käsitettävä itsenäiseksi kokonaisuudeksi, joka siten vaatii tiettyjen taustojen kertomista. Olkoonkin, että ne ovat osittain samoja kuin aikaisemmassa teoksessa. Toisaalta kirjoittaja itse on todennut, että kyseessä on jatko-osa. Lukija jääkin kaipaamaan suoraa viittausta aikaisempaan teokseen, mikä olisi osaltaan vähentänyt  ”kertaamisen” määrää ja saanut kiinnostumaan myös Sophie Creutzin ajasta.

Aateliston tapakulttuuri

Vainio-Korhonen kuljettaa Sofien kertomusta eteenpäin taitavasti kietoen sitä samalla 1800-luvun tapahtumiin ja aatelisten tapakulttuuriin. Perhe oli nuorelle Sofielle tärkeä, ja suhde vanhempiin oli läheinen ja luottamuksellinen. Hämeenlinnan kouluvuosinaan Sofie kirjoitti usein oppimispäiväkirjaansa mainintoja juttutuokioista vanhempien kanssa, ja kirjeenvaihto perheenjäsenten välillä oli ajan hengen mukaisesti suhteellisen vilkasta.  Myös Sofien koulutus kertoo jotain vanhempien suhtautumisesta tyttäreen. Sofie ei käynyt aatelisnaisille tyypillistä koulua, jossa opetus keskittyi lähinnä ranskankielisten kohteliaisuusfraasien ulkoa opetteluun ja käsitöiden tekoon, kuten Vainio-Korhonen toteaa. Sofien käymässä koulussa, Madame Ahlbergin sisäoppilaitoksessa, sitä vastoin opiskeltiin ranskaa, saksaa, historiaa, maantietoa, uskontoa, piirustusta ja klavesiinin soittoa. Aatelisnaisten koulutuksen muutos kertoo osaltaan yhteiskunnan muutoksesta, johon myös Vainio-Korhonen syventyy teoksessa.

Suoritettuaan koulunkäynnin loppuun vuonna 1814 Sofie keskittyi viettämään aatelisnaiselle tyypillistä elämää Tuuloksen Toivoniemessä, jonne perhe oli muuttanut Sophie Creutzin omistamasta Nastolan Jokelan kartanosta vuonna 1810. Kuten Vainio-Korhonen toteaa, aatelisperheiden säädynmukaiseen elämäntapaan kuuluivat olennaisena osana avokätinen vieraanvaraisuus ja jatkuva kyläily. Myös Sofie teki useita vierailuja sukukartanoihin samalla tutustuen omiin ikätovereihinsa ja oman piirin aikuisiin. Kotitaloustöihin, kuten säilöntä ja ruoanvalmistus, Sofien ei ilmeisesti tarvinnut osallistua, vaan hän säädynmukaisesti otti osaa ainoastaan puutarhanhoitoon ja luonnossa kulkemiseen, johon sisältyi muun muassa marjojen poimintaa.

Sofien elämä muuttui kuitenkin 1820-luvun alussa, kun äiti Vendela menehtyi keuhkotuberkuloosiin vuonna 1821. Häntä seurasi hautaan Anders-isä vuonna 1824. Samana vuonna, vain pari kuukautta ennen vävynsä kuolemaa, myös Sofien isoäiti Sophie Creutz menehtyi. Sofie menetti hyvin lyhyessä ajassa merkittävän osan perheestään. Naimaton nuori nainen jäi isättömänä kaukaisempien sukulaisten ja Venäjän armeijan palveluksessa olevien nuorempien veljiensä vastuulle. Sofie joutuikin muuttamaan Toivoniemen kartanosta sukulaisten luo Nastolaan, sillä hän ei voinut veljiensä poissa ollessa jäädä yksin emännöimään sisarusten perimää kartanoa. Sofien arkistosta löytyneet tilikirjat kuitenkin paljastavat, että Sofie oli hyvin tietoinen Toivoniemen tapahtumista. Tässä mielessä Sofie muistuttaakin hyvin pitkälti isoäitiään, joka oli myös hyvin itsenäinen taloudenpitäjä.

Sofie ehti asua enonsa Magnus Glansenstiernan holhouksessa Nastolassa aina vuoteen 1830. Edellisen vuoden syksyllä Sofie oli salakihlautunut uskaliaasti Lars von Platen -nimisen aatelismiehen kanssa. Sofien kosijan tausta on sinänsä mielenkiintoinen, sillä von Platen ei ollut mitään sukua Sofielle, mikä oli tuohon aikaan verraten omituista aatelispiireissä. Lisäksi kummastusta herättää sulhasen neljä aviotonta lasta, joista Sofie tai hänen perheenjäsenensä eivät ilmeisesti tienneet. Tieto lehtolapsista olisi varmasti peruuttanut vihkimisen. Voisikin melkein sanoa, että rakkauden sokaisema Sofie teki nopean ja hieman yllättävän naimakaupan, jonka seurauksena hän joutui tuhlailevan elämäntyylin omaavan Lars von Platenin vallan alle.

Velkaisen miehen leskenä

Aviomiehen toilailut saavat paljon sivutilaa, sillä olihan Lars olennainen osa Sofien elämää. Postimestarin ura päättyi vakavaan virkavirheeseen, ja Lars joutui etsimään uutta toimeentuloa ympäri Suomea.  Sofie joutui tekemään pieniä hanttihommia, kuten ompelutöitä, ja pestautumaan myös venäläistaustaisen aatelisnaisen Aurora Demidovin palvelukseen elättääkseen itsensä ja tyttärensä Sofia Eleonoran, joka oli syntynyt vuonna 1835. Esikoinen, Carl Bogislaus (s.1831) kierteli isänsä mukana, sillä aikalaistapaan poikalapsen kasvatus oli ennen kaikkia isän käsissä.

Isän ja pojan tiet kuitenkin erosivat vuonna 1841, jolloin Lars viimeisenä oljenkortena päätti tarjoutua upseeriksi Venäjän armeijaan. Carl lähetettiin Sofien hoiviin ja samalla myös pojan koulutusvastuu siirtyi äidille. Larsin elämä päättyi sotatoimissa Dagestanissa vuoden 1843 loppupuolella. Sofie sai epävarman tiedon puolisonsa kaatumisesta vasta syksyllä 1844, ja perunkirjoitus suoritettiin vasta alkuvuodesta 1845. Suuri osa, ilmeisesti lähes kaikki, Sofien perintörahoista kului aviomiehen velkojen maksuun jo tämän elinaikana. Perinnöksikin Lars jätti vain lisää velkaa, joten kuolinpesä haettiin konkurssiin. Sofien nuoruusvuosien yltäkylläinen elämä oli muuttunut avioliiton myötä hyvin tarkaksi taloudenpidoksi.

Velkaisen miehen lesken osa ei ollut kadehdittava, mutta Sofie onnistui järjestämään talousasiansa siten, että toimeentulo, tosin pieni, oli turvattu. Sofie järjesti myös lastensa koulutuksen: Carl pääsi Haminan kadettikouluun vuonna 1843 ja Sofia aloitti opinnot Helsingin rouvasväen koulussa 1849. Loppuosa teoksesta keskittyykin Sofien ja lasten välisiin suhteisiin toki samalla luoden kuvaa vallitsevasta yhteiskunnasta. Sofie joutui kohtaamaan vielä yhden läheisen menetyksen ennen omaa kuolemaansa. Carl sairastui isorokkoon, ja ilmeisesti taudin aiheuttama jälkitauti vei pojan mennessään vuonna 1856. Tosin iloakin elämän loppupuolelle mahtui. Sofien tytär Sofia kihlautui vuonna 1861 ja meni naimisiin vuonna 1862 Hämeenlinnan yläalkeiskoulun konrehtori Matias Malinin kanssa. Liitto oli tosin lyhytikäinen aviomiehen kuoltua lavantautiin jo vuonna 1867. Uuden liiton Sofia solmi edesmenneen aviomiehensä veljen, Henrik Malinin kanssa vuonna 1871. Sofia sai yhteensä kahdeksan lasta, joista ensimmäinen syntyi vuonna 1864. Näin ollen Sofie von Platenista tuli isoäiti, ja hän vietti paljon aikaa tyttärensä perheen parissa Hämeenlinnassa.

1860-luvun koettelemukset

1860-luvulla suuret nälkävuodet koettelivat Suomea, ja myös Sofien perhe joutui osalliseksi tästä koettelemuksesta. Pitkät talvet ja kylmät kesät verottivat viljasatoa. Heikko ravinnonsaanti altisti väestön taudeille, etenkin lavantauti ja punatauti levisivät nopeasti. Ilmeisesti Sofie sai lavantauti-tartunnan vävyltään Matias Malinilta, sillä Sofie kuoli tautiin vain kolme viikkoa Matiaksen jälkeen vuonna 1867.

Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessaon Kirsi Vainio-Korhosen neljäs 1700- ja 1800-luvun suomalaisia naisia käsittelevä teos. Tutkimustyössään Vainio-Korhonen on keskittynyt omien sanojensa mukaan sukupuolihistoriaan, kaupunkien elinkeinohistoriaan ja erityisesti suomalaisen naisyrittäjyyden, naisten palkkatyön ja kaupunkikäsityöläisten historiaan sekä ajallisesti pääasiassa Suomen 1700-luvun historiaan. Tietoa ja taitoa riittää, ja se myös näkyy teoksessa. Kerronta on sujuvaa ja Sofien elämäntarinan lomaan linkittyvät vallitsevan yhteiskunnan kuvaukset sekä tapakulttuuri antavat lukijalle seikkaperäisen kuvan 1800-luvun aateliselämästä.

Alkuperäislähteenä Vainio-Korhonen on käyttänyt muun muassa Kansallisarkiston arkistoja, Suomen sukututkimusseuran tietokantaa, kansalliskirjastosta löytyviä ylioppilasmatrikkeleja ja sanomalehtiä. Keskeiseen rooliin nousee Sofie Munsterhjelmin arkisto, ja lähdeluettelosta käy hyvin ilmi arkiston sisältö: oppimispäiväkirja, tilikirjoja, kirjeenvaihtoa, erinäisiä asiakirjoja ja muita arkiston kätköistä löytyneitä tiedonmurusia naisen elämästä. Kaipaamaan kuitenkin jäi jonkinlaisia vuosilukumääritelmiä ja ehkä hieman selventävää kuvaa lähteistä, esimerkiksi lukumääriä. Yhdeksi tärkeimmistä lähteistä selvästikin nousee Sofien kouluaikainen ranskankielinen oppimispäiväkirja, johon Sofie merkitsi erinäisiä tapahtumia ja seikkoja 1800-luvun alussa eläneen nuoren tytön elämästä. Tämä lähde on Vainio-Korhosen mukaan ainutlaatuinen, sillä muuta vastaavaa aineistoa tyttöpensionaattien arjesta ei ilmeisestikään ole säilynyt. Sofien kouluvuosista kertova osuus onkin yksi kirjan mielenkiintoisimpia kappaleita. Tuntuukin, että tämän aineiston kautta Sofien elämään pääsee paremmin käsiksi ja Sofie on enemmän läsnä. Myöhempien aikojen kuvauksen tukena ei ole ollut samanlaista aineistoa, ja siten Sofien elämään ei päästä sisälle niin hyvin. Toki tilikirjojen antama tieto ei mahdollista kovinkaan yksityiskohtaista analyysia Sofien ajatuksista, mutta tässä selvästi huomaa aineiston antamat mahdollisuudet ja samalla rajoitteet.

Vainio-Korhosen tutkimus perustuu hyvin pitkälti Sofie Munsterhjelmin arkisto-aineistoon ja muuhun aikalaisaineistoon. Teos sisältää yhteensä 450 viitettä, joista osa kohdistuu tietenkin myös muuhun tutkimuskirjallisuuteen. Eräs viite (viite 50, s.42) herätti mielenkiintoa. Sofie mainitsee oppimispäiväkirjassaan kapteeni Schildin, jolla hän Vainio-Korhosen mukaan todennäköisesti viittaa Laukaan Pernasaaren kartanon isäntään Wolmar Johan Schildiin, jonka pojasta Wolmar Schildistä tuli Jyväskylän piirilääkäri ja tunnettu sanaseppä. Tässä kohdassa Vainio-Korhonen viittaa Maija Hirvosen artikkeliin, mutta myös Wikipediaan, joka ei välttämättä ole paras mahdollinen viittauskohde ja tiedonlähde.

Kirjassa on myös käytetty jonkin verran kuvitusta, joka tukee Vainio-Korhosen päätelmiä 1800-luvun elämästä. Kuvitus on kannen kuvaa lukuun ottamatta mustavalkoista, joka on osaltaan harmillista. Etenkin vaatetusta esittelevissä kuvissa värikuvitus olisi puoltanut asemaansa, mutta toisaalta ylipäänsä kuvien käyttö on jo sinänsä mukava lisä monipuolisen aineiston joukkoon. Sofien elämäntarina on rakennettu taidokkaasti vähäisten arkistolähteiden ja muun täydentävän aineiston avulla.

Kirja muodostaa selkeän jatkumon Sophie Creutzin elämästä kertovalle kirjalle, vaikka tosin se toimii myös itsenäisenä teoksena vaivattomasti. Lukija pääsee hyvin mukaan aikakauden yhteiskuntaan oivallisen kerronnan kautta. Vainio-Korhonen on onnistunut luomaan eheän kokonaisuuden pienten tiedonmurusten avulla. Teos tai itse asiassa molemmat teokset, sekä Sophie Creutzin ajasta kertova että nyt arvosteltavana oleva Sofie Munsterhlejmin aika, ovat erinomainen lisä melko vähäisen suomalaista aatelistoa käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Etenkin naishistoriallinen ote tuo mielenkiintoisen ja hyvin vähän tutkitun näkökulman 1800-luvun sotaisaan ja miehiä korostavaan maailmaan.