Kurkistus ilmakehätutkijoiden arkeen ja ajatusmaailmaan

Mai Allon teos avaa suurelle yleisölle mitä Suomen Akatemian ilmakehätutkimuksen huippuyksikössä tehdään ja tutkitaan. Se kertoo myös miten muutaman tutkijan yli neljäkymmentä vuotta sitten pohtimista kysymyksistä kasvoi ilmakehätieteiden kansainväliseen kärkikastiin kuuluva huippuyksikkö, jonka tutkijaverkostoon kuuluu nykyään yli kaksisataa henkeä. Pohtiessaan miksi yksikkö on menestynyt, teos ottaa myös kantaa ajankohtaisiin tieteentekoa ja yliopistomaailmaa koskeviin kysymyksiin.

Allo, Mai: Yhdessä ilmakehässä – tieteen huipulle ydinturman jäljiltä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 240 sivua. ISBN 978-952-222-726-3.

Teoksen kirjoittaja Mai Allo on alkuperäiseltä koulutukseltaan taloustieteen lisensiaatti, mutta hän viimeistelee parhaillaan kandidaatintutkintoa fysiikasta. Allo on toiminut myös Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen tuntiopettajana ja tutkimusavustajana. Kirjoittajan sanoin teoksen tarkoituksena on ”nostaa esiin useampia syitä sille, että jollakin Suomesta lähteneellä tutkimusalalla on tehty läpimurtoja ja keksitty rahaa tuottavia sovelluksia” (s. 11). Sanoma hukkuu kuitenkin paikoitellen kerronnan epätasaisuuteen. Teoksessa vuorottelevat sekä tietokirjalle että historiikille tyypillinen kerronta. Paikoitellen teoksen kärjistävät vertaukset muistuttavat jopa mielipidekirjallisuudelle tyypillistä argumentointia.

”Perustutkimuksessa aika lasketaan vuosikymmenissä tai -sadoissa”

Aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmalan johtama ilmakehätutkimuksen yksikkö tutkii ilmakehän ja luonnon välisiä aine- ja energiavirtoja. Yksikkö tunnetaan myös https://www.atm.helsinki.fi/SMEAR/ SMEAR (Station for Measuring Ecosystem-Atmosphere Relations) -havaintoasemistaan. Yhdessä ilmakehässä tarjoaa lukijalle kurkistuksen yksikön tutkijoiden arkeen. Lisäksi teos tarjoaa pikaoppaan tieteen tekemiseen periaatteisiin ja käytäntöihin. Esittelemällä miten tieteellistä tutkimusta arvioidaan ja mitataan, teos perustelee miksi yksikön voidaan sanoa kuuluvan maailman parhaisiin ilmakehätieteissä. Esimerkiksi Kulmala on ollut maailman viitatuin geotieteilijä vuodesta 2011 lähtien.

image

Kuva: Smear II aseman mittalaitteita Värriössä. Smear projekti. Kuva Smear-projektin sivulta.

Yksikön tutkimuskohteet, kuten aine- ja energiavirrat, sekundääriset aerosolihiukkaset ja ilmakehän ja ekosysteemien väliset takaisinkytkennät eivät välttämättä ole suurelle yleisölle tuttuja, mutta Allo on ansiokkaasti yleistajuistanut vaikeat tutkimuskohteet ja -kysymykset. Kuvaamalla tutkijoiden arkista aherrusta teos tulee perustelleeksi miksi perustutkimus on tärkeää. Ne tulokset, jotka ovat nostaneet yksikön tieteen huipulle, perustuvat vuosikymmeniä jatkuneelle pikkutarkalle tutkimukselle mikä ei näy medioissa. Lisäksi yksikön tutkijoiden kehittämät kaupalliset sovellukset, kuten hiukkaslaskuri tai räjähdesensori, eivät olisi koskaan syntyneet ilman vahvaa panostusta perustutkimukseen.

Sivumäärällä mitaten teoksesta löytyy eniten tietokirjamaisia lukuja. Näissä luvuissa kerrotaan mitä ja miten ilmakehätieteilijät tutkivat. Teoksen kerronta heilahtaa historiikiksi kolmannessa ja neljännessä luvussa, kertoen yksikön tarinan kronologisesti muutaman päähenkilön avulla. Tarinan sankareiksi nousevat professorit Pertti Hari ja Markku Kulmala, seppä Toivo Pohja ja – ehkä hieman yllättäen – lama-ajan valtionvarainministeri Iiro Viinanen.

Poikkeuksellisia sankareita

Yksikön tarina alkaa kun matemaatikko lähti metsään. Ekologian kvantifioinnista kiinnostunut Pertti Hari löysi samanhenkisiä tutkijoita ympärilleen metsätieteistä. Nuoren tutkijaryhmän innostus oli kaatua teknisiin haasteisiin, kunnes apu löytyy yllättäen tutkimusasemalle pelimanniksi saapuneesta sepästä. Uusi nytkähdys tutkijaryhmän suunnalle tapahtui 1970-luvun lopulla, kun joukkoon liittyi fyysikko Taisto Raunemaa. Raunemaan mukana ryhmän uudeksi jäseneksi tuli myös fysiikan opiskelija Markku Kulmala.

Tutkijaryhmällä oli 1980-luvun puolivälissä joukko irrallisia tutkimuskysymyksiä ja hypoteeseja, mutta ei niitä yhdistävää tekijää tai teoriaa. Vuoden 1986 huhtikuun lopulla tapahtunut Tšernobylin ydinkatastrofi tarjosi odottamattoman sillan kysymyksien välille. Heti ydinturmasta kuultuaan tutkijat ryntäsivät kentälle, keräten aineistoa lehmänkarvoista mutapaakkuihin laskeuman mittaamiseksi. Laskeuman analysoinnin tuloksena he löysivät ainevirrat, mikä johti myös ensimmäisen SMEAR -havaintoaseman perustamiseen. Nousu tieteen huippuyksiköksi oli alkanut.

Teoksen historiikkiosuus on mukaansatempaava, mutta henkilökuvat valitettavan yksipuolisia. Tarinan pääsankari on Pertti Hari, pioneeri ja uupumaton tieteentekijä. Harin luottomies on seppä Toivo Pohja, joka suunnitteli ja rakensi tutkijoiden tarvitsemat mittalaitteet. Pohjan ajautuminen tutkimusyksikön ytimeen on kieltämättä tarinan mielenkiintoisimpia sivujuonteita. Keskikoulun jälkeen sepäksi ryhtynyt Pohja osoittautui tekniikan velhoksi joka ymmärsi myös tiedettä mittalaitteiden takana. Pohjan kädenjälki näkyy vielä tänä päivänä SMEAR -asemilla Sallasta Nanjingiin. Tutkijoiden ja teknikkojen lisäksi teos rakentaa sankarikuvan Iiro Viinasesta, joka saapui pelastajaksi, kun lama asetti kapuloita rattaisiin toisen SMEAR -aseman perustamiseen. Yllättäen ilmakehätutkimuksen yksikön nykyisen johtajan, Markku Kulmalan henkilöhahmo jää tarinassa hieman taustalle. Kaikki teoksen päähenkilöiksi nostamat henkilöt ovat esitetty poikkeusyksilöinä, joita he toki kieltämättä ovat. Kritiikittömyys kuitenkin nakertaa tarinan luotettavuutta. Historiikkiosuudessa otetaan ajoittain myös vahvasti kantaa, mutta lukijalle ei aina käy selväksi kenen äänellä mielipiteet lausutaan.

Mistä on tieteen huippuyksiköt tehty?

Teoksen tyyli vaihtuu viimeisen kerran viimeisessä luvussa, missä Allo pohtii miksi ilmakehätutkimuksen yksikkö on noussut tieteen huippuyksiköksi. Varsinkin tämä yhteenvetoluku saattaa kiinnostaa – mutta myös paikoitellen kummastuttaa – muita tieteentekijöitä.

Yhteenvetoluku herättää ajatuksia moniin kysymyksiin, jotka koskettavat tällä hetkellä tiedeyhteisöä. Ryhmän Tšernobylin ydinkatastrofiin liittyvät löydöt antavat esimerkin perustutkimuksen tärkeydestä. Onnettomuuden tarjoamaa aineistoa ei olisi pystytty keräämään riittävän nopeasti, saati analysoimaan, ellei onnettomuutta olisi edellyttänyt huolellinen ja pitkäjänteinen tutkimus peruskysymyksien äärellä. Kampusalueiden ulkopuolella sijaitsevien tutkimusasemien ylläpitämisen tärkeyttä korostaa esimerkki SMEAR -havaintoasemista. Ensimmäisten havaintoasemien rakentaminen olisi ollut paljon kalliimpaa, tai jopa mahdotonta, ilman olemassa olevia tutkimusasemia. Muiksi yksikön menestystekijöiksi Allo nostaa tieteenfilosofian kunnioittamisen, monialaisuuden, tieteen ja bisneksen pitämisen erillisinä mutta vuorovaikutteisina sekä muutaman yksilön poikkeuksellisen lahjakkuuden ja poliittisen taituruuden.

Yhteenvedossa on paljon asiallista argumentointia mutta myös asiayhteyteen sopimattomia kärjistyksiä. Esimerkiksi alaluku joka kertoo yksikön lähestymisestä monialaiseen (tai poikkitieteelliseen) tutkimukseen on sinänsä kiinnostava, mutta sen sanoma hukkuu toisten vähättelemiseen. Valtavirran harjoittamasta monialaisuudesta maalataan kuva kasvatusoppineiden muotiajatteluna, joka ei anna sijaa huippututkijoiden kehittymiseen taikka arvostusta insinööreille. Onneksi ilmakehätutkimuksen yksikössä osataan vaalia monialaisuutta paremmin. Samoin ilmakehätutkijoiden erityisyys kaupallisten sovelluksien kehittäjinä perustellaan kärkevästi. Siinä missä ilmakehätutkijoiden sovelluksien kehittäminen vaatii aikaa, vahvoja perustaitoja ja syvää erikoistumista, mobiilisovelluksia tehdään ”säkkituolissa istuen kännykkä toisessa ja pizzanpala toisessa kädessä” (s. 222). Osansa jälkipyykistä saa myös tiedeyhteisö joka suhtautuu ”insinöörimäiseen ajattelutapaan tai poliittiseen oikeistolaisuuteen avoimen vieroksuvasti” (s. 213). Kommentissa viitataan Iiro Viinaseen, jolle teoksen mukaan akateeminen yhteisö ei ole suonut ansaitsemaansa arvostusta.

Koska Yhdessä ilmakehässä kertoo ilmakehätutkimuksen huippuyksikön lähihistoriasta, tutkimuksesta ja tuloksista, jää lukijalle epäselväksi puhutaanko yhteenvetoluvussa yksikön, sen johdon vaiko kirjoittaja Mai Allon äänellä.

Yhdessä ilmakehässä: tietokirja, historiikki vai pamfletti?

Teoksen vahvuutena on ilmakehätieteiden tutkimuskohteiden ja -kysymyksien yleistajuistaminen. Selkeän tekstin ja useiden kuvien avulla Allo selittää miten yksikkö tutkii ilmakehää, mitä tuloksia on jo saavutettu ja mihin tutkimus tällä hetkellä suuntautuu. Vaikka Allo painottaa useasti miten tutkimus vaatii aikaa vievää puurtamista perusteiden parissa, pystyy hän kuitenkin samalla luomaan tutkimusalasta mielenkiintoisen ja innostavan kuvan. Myös yksikön tarina, kritiikittömyydestä huolimatta, on viihdyttävää luettavaa. Tämän vuoksi teosta voi suositella tulevaisuuden opinahjoa suunnittelevalle lukiolaiselle taikka opinnäytetyön aihetta pohtivalle opiskelijalle. Parhaimmillaan se tuo uusia tutkijanalkuja tieteenalan pariin.

Teos olisi hyötynyt huolellisesta editoinnista. Eri kerrontatapojen sekoittaminen vie teokselta luotettavuutta. Asiatyylin säilyttäminen läpi teoksen olisi ollut sekä teokselle että sen kirjoittajalle eduksi. Jos Mai Allon teosta lukee tietokirjana, historiikkiosuuden ja yhteenvedon raflaavat kärjistykset tuntuvat paikoitellen asiaankuulumattomilta. Toki tietokirjallisuudessa saa ottaa kantaa ja tehdä tulkintoja, mutta nämä tulisi perustella asiantuntijan ottein.

Huolimatta kerronnan epätasaisuudesta, Yhdessä ilmakehässäon lukemisen arvoinen. Se kertoo yleistajuistaen mitä yhdessä Suomen menestyneimmässä tutkimusyksikössä tehdään. Sarjassaan teos on myös arvokas pelinavaus. Suomesta löytyisi varmasti paljon muitakin tutkimusyksiköitä, -ryhmiä ja -laitoksia, joiden tarina ja saavutukset ansaitsivat tulla julkaistuksi suuren yleisön saataville.

image

Kuva: Neljä vuodenaikaa Smear II aseman tornista kuvattuna Värriössä. Kuva Smear projektin sivulta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *