Kurkistus keräilijän kotiin ja perhealbumiin

Ottaessani kirjan käsiini täytyy myöntää että ajattelin omien kirpparilöytöjeni olevan melko kaukana Glorian Antiikin pitkäaikaisen päätoimittajan ja antiikintuntijan Leena Nokelan keräilyharrastuksesta. Olin väärässä. Vanhan tavaran perässä juoksevien innostus löytöihinsä näyttää olevan samaa luokkaa liikuttiin sitten arvoantiikissa tai sarjatuotannossa. Sitä paitsi Leena Nokelakin on aloittanut osto- ja myyntiliikkeistä ja muutamasta kahvikuppiparista.

Nokela, Leena: Kotini eli keräämisen vimma. Otava, 2004. 211 sivua. ISBN 951-1-18363-X.

Ottaessani kirjan käsiini täytyy myöntää että ajattelin
omien kirpparilöytöjeni olevan melko kaukana Glorian
Antiikin pitkäaikaisen päätoimittajan ja antiikintuntijan
Leena Nokelan keräilyharrastuksesta. Olin väärässä.
Vanhan tavaran perässä juoksevien innostus
löytöihinsä näyttää olevan samaa luokkaa liikuttiin
sitten arvoantiikissa tai sarjatuotannossa. Sitä paitsi
Leena Nokelakin on aloittanut osto- ja myyntiliikkeistä
ja muutamasta kahvikuppiparista.

Leena Nokela kertoo antiikin keräilyharrastuksestaan,
joka alkoi hänen tutustuttuaan opiskeluaikanaan
tulevaan mieheensä Ahti Nokelaan. Kirjoittaja
mainitsee teoksen alussa että hän on innostunut
antiikista vasta miehensä kautta. Ennen hän oli ollut
ehdottoman moderni: hän haaveili “50-luvun
designhurmassa kodista jossa olisi pelkästään tasoja,
höysteenä jokin moderni huonekalu”. Hän ei ollut ikinä
käynyt osto- ja myyntiliikkeessä antiikkikaupoista
puhumattakaan. Ahdin myötä kaikki muuttui. Nuoripari
käytti kaikki liikenevät rahansa antiikkiin ja yhteinen
asunto sisustettiin vanhoilla tyylihuonekaluilla.

Kirjaan on liitetty mukaan pala paikallishistoriaa
Helsingin osto- ja myyntiliikkeiden ja huutokauppojen
muistelulla ja erityisesti persoonallisista myyjistä
kertomalla. Leena Nokela on tullut myös kirjanneeksi
mielenkiintoista kulttuurihistoriaa oman
harrastuksensa parista. Kirja kertoo “löytöretkistä”
Helsingin huutokaupoissa sekä osto-ja
myyntiliikkeissä, joista lukiessa välittyy todellinen
keräilytunnelma. Kirja antaa mukavan kuvan 1960-
luvun Helsingin vanhantavarankaupoista. Osto-ja
myyntiliikkeitä oli paljon enemmän kuin nykyään ja
niissä liikkui hyvää tavaraa. Tuonaikaiset kauppiaat
eivät vielä tienneet juuri mitään antiikkiesineistä ja
niiden arvosta. Toisaalta tuolloin ei ollut tietoakaan
laadukkaista arvohuutokaupoista. Löytöjä saattoi siis
tehdä – ja Leena ja Ahti Nokela tekivät. On mainiota
lukea yksityiskohtaisia tarinoita siitä mistä jokin esine
on hankittu, kuinka halvalla ja minkälaisen
tapahtumasarjan saattelemana. Jokaisella esineellä
heidän kodissaan taitaa olla tarina.

Leena Nokela poikkeaa tavanomaisesta keräilijästä
siten että hänen keräilyharrastuksensa perusta on koti.
Esineitä hankitaan kodin sisustamiseksi ja
käyttöesineiksi, ei pelkästään keräämisen takia.
Lopputuloksena oleva tyylihuoneisto on kieltämättä
upea. Kirjan luettuaan arvostaa kuitenkin erityisesti
sitä, kuinka määrätietoisesti asukkaat ovat sisustaneet
kotinsa: se on intohimolla aikaansaatu.

Kirjoittajan muutama vuosi sitten edesmennyt
aviomies Ahti Nokela on koko teoksen ajan tekstissä
mukana. Tämä on hyvin luontevaa, sillä
keräilyharrastus oli yhteinen ja kohdistui omaan kotiin.
Pitkäikäinen avioliitto ja tiivis kumppanuus leimaakin
kirjoitusta. Kirja onkin ehkä jollain tapaa
kunnianosoitus edesmenneelle puolisolle ja tämän
antiikkiharrastukselle. Kirjasta olisi varmasti tullut hyvin
erilainen jos aviopari olisi ehtinyt sen yhdessä
kirjoittaa.

Leena Nokela on tottunut kirjoittaja, mutta välillä olisi
kuitenkin toivonut toimitustyötä, joka olisi muokannut
kirjoitusasua. Ehkä kirjoitustapa on haluttu jättää
kirjoittajalle omaleimaiseksi ja se tuokin tietyllä tapaa
kirjoittajan oman persoonan kirjaan mukaan. Kirjoittaja
ei säästele ihailuaan ystäviään ja kollegojaan kohtaan,
joista useaa hän nimittää “legendaariseksi”. Välillä
ystäväpiiriä tulee esiteltyä turhankin tarkkaan. Omia
saavutuksiaankaan hän ei tyydy vähättelemään, eikä
varmaan ole syytäkään. Hän tietää olleensa monella
tapaa pioneeri toimitustehtävissä ja olleensa
uranuurtaja kirjoittaessaan vanhoista tavaroista ja
niiden arvostuksesta. Kaikesta päätellen Leena Nokela
on ollut – ja on edelleen – hyvin määrätietoinen ja
aikaansaava nainen.

Teos on runsaasti kuvitettu, mikä sopii hyvin tämän
tyyliseen kirjaan. Korkeatasoiset valokuvat esineistä
ovat Katja Hagelstamin ottamia. Vanhat valokuvat ovat
suurelta osalta peräisin kirjoittajan omasta
perhealbumista. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia:
syntymäpäiviltä, ristiäisistä, rippijuhlista, lakkiaisista.
Alkuun lukijalle tuleekin hieman ristiriitaisen tirkistelevä
olo. Pidän tällaista kuvitusta kuitenkin erittäin
onnistuneena, sillä se tuo mukaan ajallisen
perspektiivin 1950-luvulta tähän päivään. Kuten kirjan
otsikosta näkee, kirjan ytimenä on koti, joka
muodostuu asukkaistaan ja heidän mieltymyksestään
antiikkihuonekaluihin, vanhaan lasiin ja posliiniin.
Kuvituksessa korostuu, että kyseessä eivät ole
keräilijän kokoelmat, vaan koti jossa eletään ja jossa
esineet ovat käytössä.

Tämä koti ei ole valmistunut “unelmakämppä” -tyylillä
pikapikaa remontoiden, vaan sitä on rakennettu
hellyydellä vuosikymmenten saatossa. “Se on koottu
osasista, palanen kerrallaan.” Kirjoittajalle itselleen
koti on elämän turvapaikka. Hän tuokin kirjan aikana
useaan kertaan esille kuinka tärkeä koti – ja juuri
tällainen koti – hänelle on.

Kirjan lukijan on syytä olla samalla aaltopituudella kuin
kirjoittaja, muuten kirjaa ei voi suositella. Jos ei
ymmärrä vanhojen astioiden ja lipastojen päälle
mitään, ei tätä kirjaa kannata avata. Mutta jos tunnistaa
itsessään kirppareita ja osto- ja myyntiliikkeitä
koluavan vanhan tavaran ystävän, kirjan parissa
varmasti viihtyy. Kirja onkin tarkoitettu toisille keräilijöille
ja vanhan tavaran haalijoille, jotka voivat ymmärtää
tunteen hienon löydön osuessa kohdalle.

Kirjan paras puoli lienee juuri omaelämäkerrallinen
lähtökohta. Kirjoittaja ei ole jäänyt kertomaan
systemaattisesti esineryhmistä, vaan kodin
rakkaimmista esineistä kerrotaan paitsi valmistukseen
liittyvät taustatiedot, myös niihin ja niiden hankkimiseen
liittyviä tarinoita. Kirja onkin virkistävä poikkeus
antiikkikirjojen rinnalla. Antiikin ja vanhan tavaran
tietokirjat ovat tietysti tärkeitä, mutta joskus on
innostavaa lukea myös keräilijöistä itsestään ja
keräilystä elämäntapana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *