Maitolaiturilta sotakokemuksiin

Jaana Laamanen väitteli vuonna 2001 tutkimuksellaan Maitolaiturilla: kansatieteellinen tutkimus maitolaitureista ja niiden asemasta suomalaisessa kyläyhteisössä, mutta kiinnostui sitten lotista, ja kiinnostuksen tuloksena syntyi teos Paremmat vuodet ovat edessäpäin – Helmin ja Kirstin lottamuistoja(2010). Kirjan tekeminen ja vastaanotto innosti ja rohkaisi tutkijaa paneutumaan samantapaisella tutkimusotteella myös sotaveteraanien kokemuksiin, ja siitä syntyi teos Unohdetut sotilaat: Vaiettuja rintamakokemuksia.

Kiinnostus ”tavalliseen kansaan” sai Jaana Laamasen paneutumaan kuuden rivisotilaan – kirjuri/radistin, lähetin, lääkintämiehen, ja -upseerin, panssarintorjuntamiehen sekä ratsurin  – rintamamuistoihin. Hän tavoitti miehet Mikkelistä ja Tampereelta, ja alkujaankin he olivat lähtöisin noiden kaupunkien lähistöltä; yksi oli kuitenkin kotoisin luovutetusta Karjalasta. Vuosina 2010–2011 hän haastatteli heitä 4–7 kertaa kutakin. Haastattelujen aikaan miehet olivat 83–95-vuotiaita, mutta korkeasta iästään huolimatta he olivat virkeitä ja hyvämuistisia. Kuten muistitietohaastatteluissa usein käy, miehet epäilivät alkuun kokemustensa merkittävyyttä ja kiinnostavuutta, koska pitivät niitä tuiki tavallisina, mutta innostuivat kiinnostuneen ja heitä arvostavan tutkijan kanssa muistelemaan sotataivaltaan.

Veteraanit suhtautuivat kriittisesti menneisiin tapahtumiin ja omaan sodanaikaiseen käyttäytymiseensä, mutta muistelivat niitä huumorilla höystäen. He kertoivat niin kuin olivat tapahtumat todeksi kokeneet eivätkä välttäneet ikäviäkään asioita, sillä heidän mielestään sota-ajan kuvauksia oli kaunisteltu ja niissä oli asiavirheitä. Kaikkein vastenmielisimpiä yksityiskohtia hekään eivät halunneet kuvata. Myöskään sodan omakohtaisista psyykkisistä vaikutuksista he eivät kertoneet, mutta monien puheissa vilahtelivat miehet, jotka sekosivat, menettivät hermonsa tai joiden ”pää ei kestänyt”.

Vaikka Laamanen toteaa veteraaniensa olleen aikaisemmin melko vaitonaisia sotamuistoistaan ja vaikka vain kahden miehen muistoja on aikaisemmin tallennettu, on varmaa, ettei miehistä yksikään ole muistellut  sotakokemuksiaan ensimmäistä kertaa hänen haastatteluissaan. Vuosien mittaan heidän on täytynyt miettiä sota-ajan tapahtumia mielessään yhä uudelleen ja kertoa niistä muillekin. Näin he ovat jäsentäneet kokemaansa ja suhteuttaneet sitä koko elämäänsä sekä muualta saamiinsa tietoihin ja muiden kokemuksiin. Jatkuva muisteleminen ei tietenkään takaa, että muistot tulisivat haastattelutilanteessa mieleen edes jossakin järjestyksessä ja ilman suuria tunnekuohuja. Siksi tutkijalla on varmasti ollut melkoinen työ saattaa miesten kertomat asiat edes ajalliseen järjestykseen. Aina tämä ei ilmeisesti ole onnistunut.

Kolme hämäläistä

Laamanen ei jaa miehiään länsisuomalaisiin ja itäsuomalaisiin eikä etsi heidän kertojantyylistään tai esitystavastaan mitään ”heimopiirteitä”. Minulle länsi–itä-jako tuli kuitenkin heti mieleen, kun katselin miesten kotipaikkakuntia. Tämä on näet saattanut vaikuttaa siihen intoon, jolla he ovat lähteneet maataan puolustamaan. Laamanen ei myöskään perustele järjestystä, jossa hän esittää miesten sotakokemukset. Kuitenkin hän marssittaa lukijan eteen ensin hämäläiset: lääkintämies Erkki Salomaan Hämeenkyröstä, ratsuri Toivo Keskisen Nokialta ja lääkintäupseeri Eino Järvenpään Ylöjärveltä. Heitä seuraavat itäsuomalaiset: lähetti Pertti Siira Kaukolasta, kirjuri / radisti Pentti Hölttä Mikkelin maalaiskunnasta ja panssarintorjuntamies Aarne Aaltonen Mäntyharjulta. Joukko on monipuolinen, mutta vain yksi mies joutui käyttämään asetta rintamataisteluissa.

Lääkintämies Salomaa (1923–2012) poikkeaa muista veteraaneista siinä, että hän kirjoitti sodan jälkeen useassa osassa muistelmiaan – muut eivät panneet kokemuksiaan papeille. Miehen muistisairaudesta huolimatta Laamanen pystyy hyödyntämään hänen värikkäitä haastattelujaan. Salomaa oli 18-vuotias, kun hän lähti työvelvollisena elokuussa 1941 vapaaehtoisena jatkosotaan saksalaisten huoltotehtäviin Kiestinkiin. Varusmiespalveluksessa lääkintäkoulutuksen saatuaan hän toimi lääkintämiehenä, kunnes haavoittui kesäkuussa 1944 eikä enää palannut rintamalle. Laamanen toteaa, että Salomaan muistelmat ovat ”parhain päin” muisteltuja, liioittelevia ja kerskailevia ja välillä suorastaan epäilyttäviä, eikä hän niele miehen tarinaa kritiikittä, vaan osoittaa siinä selviä asia- ja muistivirheitä. Muistelmien lainauksia lukiessani käväisi mielessäni ajatus: ehkä mies olikin kirjoittanut omien kokemustensa pohjalta fiktiota tyyliin ”kansa taisteli – miehet kertovat”.

Jokaisen veteraanin sotapolusta kirjoittaessaan Laamanen laajentaa muistelussa esille nousseiden ilmiöiden tarkastelua tutkimuskirjallisuuden avulla. Salomaan tarinassa yksi tällainen seikka ovat miehen kotipaikkakunnan metsäkaartilaiset, jotka Laamanen liittää kiintoisasti koko maassa esiintyneeseen varsin laajaan pakoiluilmiöön.

Ratsuri Toivo Keskinen (1916–2011) oli Laamasen kuusikon vanhin. Vielä talvisodan aikana hän oli Nokialla Suomen Gummitehtaalla tekemässä armeijalle polkupyörän kumeja, mutta kesäkuussa 1941 hän joutui jatkosotaan monen muun perheellisen miehen tavoin. Hänen yksikkönsä oli Raskas Patteristo 26, jossa hän ohjasi Reimaa, yhtä tykkiä vetävistä hevosista. Asemasodan aikana Keskinen rakensi korsuja, auttoi siviilejä maataloustöissä, ajoi halkoja ja heiniä sekä kuljetti pylväspuita. Elintarvikevarastollakin hän ehti toimia. Vuonna 1942, kun Keskisellä oli jo neljä lasta, hän antoi näistä kolme sotalapsiksi Ruotsiin, jotta vaimolle jäi vain yksi huolehdittava. Vuoden ikäisinä lähteneet kaksoset viipyivät vain vuoden, mutta vanhin poika viipyi viisi vuotta ja palasi ummikkona. Tässä kohdassa Laamanen kertoo sotalapsikysymyksestä laajemminkin ja hyödyntää sekä Keskisen pojan haastattelua että aikaisempaa sotalapsitutkimusta.

Kuva: Sotilaat puimassa viljaa Suistamon Pien-Saran kylässä 1944. Kuvaaja Kim Borg, SA-kuva,

Lääkintäupseeri Eino Järvenpää (s. 1919–) Ylöjärveltä joutui talvisotaan tammikuussa 1940 vain kolmen viikon harjoitusten jälkeen. Onneksi hän huomasi ottaa huopatossut mukaansa lähtiessään! Hän osallistui myös jatko- ja Lapin sotaan. Jatkosodassa hän kuului JR8:aan eli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan rykmenttiin. Hän suoritti monenlaisia lääkintähuollon tehtäviä, torjui syöpäläisiä, antoi ensiapua, tyrehdytti verenvuotoja, lastoitti murtuneita raajoja, avusti hätäleikkauksissa ja yritti antaa haavoittuneille uskoa ja toivoa paranemisesta. Hän myös piti kirjaa potilaista. Järvenpää joutui itsekin hoitoon pari kertaa: kerran hänen loukkaantunut jalkansa leikattiin ja toisella kerralla hän poti vihurirokon. Hän pääsi siviiliin marraskuussa 1944 palveltuaan isänmaata melkein viisi vuotta. JR8:n veteraaneille joulukuussa 1955 järjestetty Tuntematon sotilas -elokuvan kutsuvierasnäytäntö oli unohtumaton sotamuisto sekin.

Kuva: ”Täintappaja” laitos vapauttaa pojat kiusallisista kotieläimistä. Juustjärvi, Karhumäen tieltä 1941. Kuvaaja Sot.virk. Eero Troberg Kuva ja kuvateksti SA-kuva

Yksi karjalainen ja kaksi savolaista

Lähetti Pertti Siira (1927–) oli kotoisin Laatokan luoteiskulmasta Kaukolasta. Hän on kirjan veteraaneista nuorin ja ainoa, joka menetti sodassa kotinsa, kun Karjala jouduttiin luovuttamaan. Vuonna 1943 vain 16-vuotiaana työvelvollisena hän lähti vapaaehtoisena sotilaskoulutukseen Käkisalmeen. Hänen noin 40-vuotias isänsä osallistui puolestaan mm. Kalastajasaarennon taisteluihin. Kun nuoret pojat huolehtivat mm. vartioinnista ja jahtasivat rintamakarkureita, he vapauttivat miehiä raskaisiin tehtäviin. – Siiran kertoessa karkurijahdista Laamanen valottaa asiasta laajemminkin. – Jatkosodan viime kuukausina Siira toimi ilmasuojelumiehenä ja oli sodan loppuessa yövartiossa Kaukolan Is-komppaniassa, mistä oli sitten lähdettävä kiireellä. Vaikka painajaiset lienevät vaivanneet jokaista sodan käynyttä, Siira on kirjassa ainoa, joka kertoo kärsineensä niistä vuosikymmenien ajan. Hän kertoo myös ”isojen poikien lauluista”, joita hän lauloi myös sotien jälkeen varusmiespalveluksessa. Kylillä ei lauluja hoilattu, metsätaipaleilla vain. Ne kuitenkin kevensivät askelta kummasti.

Kirjuri / radisti Pentti Hölttä (1923–), opettajien poika Mikkelin maalaiskunnasta oli saanut isänmaallisen kasvatuksen. Hän oli kuulunut suojeluskunnan poikaosastoon ja olisi saattanut lähteä keväällä 1941 SS-joukkoihin Saksaan, elleivät hänen vanhempansa olisi vastustaneet, kun eivät hyväksyneet ”natsitouhua”. Niinpä nuori mies jäi Suomeen. – Tässä yhteydessä Laamanen valistaa lukijoita tuosta 1400 miehen joukosta, jota panttipataljoonaksi kutsuttiin. – Hölttä suoritti ajokortin Mikkelissä Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin autokomppaniassa ja toimi sitten autonkuljettajana ja kirjurina. Mutta hän halusi puolustaa isänmaata rintamalla ja pääsikin helmikuussa 1944 radistikoulutuksen jälkeen Syvärille asti, mutta joutui muiden mukana perääntymään sieltä. – Höltän mainitessa Viipurin taistelujen yhteydessä Monrepos’n puiston Laamanen kertoo puiston loistosta ja rappiosta. – Sodan jälkeen kirjuri Hölttä laski palvelusaikoja miesten sotilaspasseihin, kunnes kotiutui itsekin marraskuussa 1944. Myöhemmin hän suoritti opettajan tutkinnon Kajaanin seminaarissa.

Kuva: Radisti työnsä äärellä. Laatokan länsirannikko 1944. Kuvaaja luutnantti Pekka Kyytinen SA-kuva.

Panssarintorjuntamies Aarne Aaltonen (1919–2014) Mäntyharjulta astui palvelukseen tammikuussa 1940 ja sai panssarintorjuntatykkikoulutuksen, mutta ei ehtinyt ennen rauhan solmimista rintamalle. Se oli nuorelle miehelle pettymys. Jatkosodan alkaessa Aaltonen lähti JR1:n mukana kohti rintamaa. Rykmentti eteni vanhan rajan yli Inkerin Lempaalaan asti. Asemasodan aikana hän sai keltataudin, toipui ja teki metsä- ja linnoitustöitä. – Kuin ohimennen saamme tietoa myös Pietari Suuren alulle panemasta Raivolan lehtikuusimetsästä, joka seisoo yhä pystyssä. – Toukokuussa 1944 Aaltonen siirrettiin Valkeasaareen, missä hän haavoittui kesäkuussa kranaatinsirpaleista eikä päässyt tuhoamaan yhtään panssaria. Hän ehti vielä Viipurinlahdelle, ennen kuin sota päättyi. Koska hän ei halunnut kenenkään jäävän sotaleskekseen, hän meni naimisiin vasta sodan jälkeen, vaikka oli tutustunut tulevaan vaimoonsa jo vuonna 1942.

Jälkisanat

Saadessani Jaana  Laamasen kirjan Unohdetut sotilaat käsiini, mietin, onkohan tässä taas yksi uusi sotakirja, jossa konekiväärit rätisevät, tykit jyskävät, maa tärisee ja pelottomat sankarit rynnistävät päin vihollista naama kurassa tai korvat jäässä ja selviävät aina ihmeen kaupalla hengissä. Ei onneksi ole. Kirjan sankarit ovat ihan tavallisia miehiä, joiden haastatteluissa kertomat sotakokemukset Laamanen sitoo tarinan edetessä laajempiin yhteyksiinsä muiden lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Vähäisestä uhosta kertovat vain yhden miehen muistelmat. Jos joku ”rautaa” kaipaa, hänellekin toki löytyy ihan riittävästi tietoa joukko-osastojen liikkeistä.

Miesten haastattelut ovat varmaan poukkoilleet sinne tänne eivätkä kaikki nimet ja ajoitukset ole muistuneet kertojien mieleen tai osuneet ihan kohdalleen. Kiitettävästi Laamanen on oikonut väärin muistettuja yksityiskohtia, identifioinut paikkoja,  kaivanut sinnikkäästi esille ihmisten nimiä ja tapahtumakulkuja. Tarvittaessa hän on hyödyntänyt myös eräiden sotilashenkilöiden asiantuntemusta. Valokuvien etsimisessä ja valinnassa sekä kuvatekstien laatimisessa Laamanen on nähnyt paljon vaivaa, niin että ne liittyvät luontevasti itse kertomuksiin. Kotialbumeista ja arkistoista saatuja ennen julkaisemattomia kuvia on runsaasti. Kirja olisi ansainnut houkuttelevamman taiton. Onneksi teksti on mustaa ja fontti kohtuullisen kokoista.

Varsinainen nipottaja kun olen, kaipasin lähteissä mainittujen suullisten ja kirjallisten tiedonantojen sekä sähköpostiviestien yhteyteen päivämääriä. Myös viitteisiin odotin merkintää haastattelupäivästä, koska kutakin miestä oli haastateltu monta kertaa.

Veteraanien rintamakokemukset päättyvät Aarne Aaltosen päästessä Kuopion teknilliseen kouluun, ja siihen loppuu myös kirjan teksti. Tuntuu, että jotakin jää puuttumaan. Olisi tarvittu vielä tutkijan jälkisanat, joissa hän olisi liittänyt miesten tarinat toisiinsa, etsinyt heidän sotapoluistaan mahdollisia yhteisiä piirteitä ja osoittanut, että jokaisen taival oli silti ainutlaatuinen.