Muinaisen Egyptin aarteet johdattaa lukijan kaksitasoiseen menneisyyteen. Kuten teoksen nimi jo kertoo, se kuvaa nimenomaan Egyptissä tehtyjen menestyksekkäitten kaivausten ja niiden kuluessa tehtyjen löytöjen historiaa, mutta läsnä on myös Egyptin kaukainen menneisyys, jota kaivauksilla tutkitaan. Kirjoittaja Nicholas Reeves on British Museumin egyptiläisten muinaisesineiden osaston intendentti, mutta tämän kirjan hän on osoittanut erityisesti egyptologiasta kiinnostuneelle ”parantumattomalle romantikolle”. Teos keskittyy kuvaamaan esineiden metsästystä ja tutkijoita, jotka ovat etsineet ja löytäneet muinaisen Egyptin aarteita kuka mistäkin syystä. Monet kuuluisienkin löytöjen tekijöistä ovat jääneet egyptologian harrastajille nimettömiksi (tutkijat ovat tietysti asia erikseen). Tämä kirja tarjoaa tietoja löytöjen taustoista ja elämänkertatietoja muutamista keskeisistä löytöjen tekijöistä.

Kirja on runsaasti kuvitettu (kuvia on lähes 600), niin kuin esinelöytöihin keskittyvän kirjan tietysti pitääkin olla. Mukana on paljon hyviä kuvia erilaisista löydöistä ja myös erittäin kiinnostavia kuvia tutkijoista työssään. Teoksen lopussa on pieni sanasto ja hakemisto. Pienenä miinuksena voi todeta, että hakemistossa ei ole merkitty eri tavoin sellaisia sivuja, joissa kyseinen hakusana on pelkästään mainittu, ja niitä sivuja, joilla todella kerrotaan aiheesta jotakin. Kuvaviitteet on kuitenkin kursivoitu.

Teoksen on onnistuneesti suomentanut Jaana Iso-Markku ja suomennoksen asiasisällön oikeellisuuden on tarkastanut Jaana Toivari-Viitala. Ainoa ongelmallinen seikka tekstissä on vanhojen egyptiläisten nimien kieliasu. Varsinkin hallitsijoilla oli monia nimiä, joista osa oli henkilökohtaisia, osa kunnianimiä. Näillä nimillä on nykyään monia eri kirjoitusasuja riippuen siitä, onko nimi peräisin kreikkalaisista vai egyptiläisistä lähteistä. Lisäksi vanhemmassa suomeksi käännetyssä kirjallisuudessa nimistä on käytetty hiukan erilaisia muotoja kuin niiden lähinnä englannin- ja saksankielisissä alkuperäisteksteissä. Esimerkiksi kuuluisa 18. dynastian reformistifaarao tunnetaan meillä tavallisesti vanhoissa suomennoksissa käytetyllä nimellä Ekhnaton, mutta tässä häneen viitataan ainoastaan nimillä Akhenaten (joka on Ekhnatonin toinen kirjoitusasu) ja Amenofis IV (joka oli myös hänen hallitsijanimensä).

Faarao Tutankhamonin lähes koskemattoman haudan löytäminen vuonna 1922 oli tapahtuma, joka kohautti maailmaa. Tutkija Howard Carter (senaikainen Indiana Jones?) tuli kuuluisaksi nimenomaan Tutankhamonin haudan löytäjänä, ja hän lienee ainoita Egyptin tutkijoita, jotka suuri yleisö tuntee nimeltä. Tutankhamonin hautalöydön kuvaus on Muinaisen Egyptin aarteiden laajin yksittäisen löytöpaikan esittely ja erittäin kuuluisana löytönä on tietysti oikeutettua, että se saa runsaasti tilaa myös tässä teoksessa. Vaikka aiheesta on kirjoitettu todella paljon, ja ”parantumaton romantikko” on todennäköisesti tutustunut joihinkin niistä lukuisista monografioista, joita Tutankhamonista ja hänen hautalöydöstään on kirjoitettu, ajatus Tutankhamonin pois jättämisestä olisi tietysti aivan mahdoton.

Teos rakentuu löytöjen kronologisen järjestyksen mukaisesti, jolloin esineiden historialliset yhteydet toisiinsa eivät pääse täysin oikeuksiinsa. Kun löytöaika ratkaisee esittelyn paikan kirjassa, niiden sijoittuminen Egyptin historiaan jää paikoin ohueksi. Esimerkiksi juuri 18. dynastian löydöt sijoittuvat löytöajankohtansa mukaan aivan eri puolille kirjaa. Toisaalta tämä on juuri se, mikä tekee tästä kirjasta uuden ja erilaisen, kun seurataan löytämisen historiaa faaraoluettelon sijaan.
Tutkijoiden elämäkertatietojen lisäksi tekstiä elävöittävät runsaat sitaatit heidän päiväkirjoistaan ja kirjeenvaihdostaan.

Nicholas Reevesin Muinaisen Egyptin aarteet on suunnattu lähinnä historian harrastajille, ei varsinaisille tutkijoille, ja Egyptin muinaislöydöistä ja niiden etsimisestä kiinnostuneelle kirja tarjoaakin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Runsaine kuvineen Muinaisen Egyptin aarteet on paremminkin selailukirja kuin hakuteos. Teos sisältää kuitenkin runsaasti uutta tietoa ja viimeisimpiä tutkimustuloksia, joten sitä voi hyvin käyttää myös yksityiskohtien tarkastamiseen. Teoksen loppuosa on erityisen kiinnostava, sillä teos etenee uusimpaan tutkimukseen ja 1990-luvun viimeisimpiin löytöihin saakka kuvaten esimerkiksi vedenalaisia kaivauksia Aleksandrian edustalla. On esitetty arveluja, että näiden löytöjen joukossa olisi jopa fragmentteja Faroksen majakasta, joka oli yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Kirja päättyy vakuutukseen, että Egypti ei ole vielä läheskään kokonaan tutkittu, paljon mullistavia löytöjä on vielä odotettavissa. ”Parantumaton romantikko” jää pidättelemään henkeään.