Robert Capan Sotakuvaaja on tyylikäs ja korkeatasoinen kirja – nimenomaan kuviensa ja ulkoasunsa puolesta. Itse tarina yllättää keveydellään, ja sitä voisi verrata 1940-luvun miehekkääseen salapoliisitarinaan.

Kirjassa kuvataan valokuvaaja Capan seikkailuja toisen maailmansodan tuoksinassa. Kirja lähtee liikkeelle – kuin kelpo yksityisetsiväelokuva ikään – Capan herätessä rahattomana ja toivottamana askeettisessa studiossaan. Eletään kesää 1942 Yhdysvalloissa. Unkarilaisena sekä mahdollisena vihollismaan kansalaisena Capan tilanne ei ole kehuttava. Tilanne kuitenkin helpottuu, kun hän saa lehtitalo Collier’sin pyynnön tehdä kuvareportaasi Lontoosta. Hän onnistuu kuin ihmeen kaupalla hankkimaan itselleen tarvittavat asiakirjat matkustaakseen Lontooseen. Capan päästyä Lontooseen tarina jatkuu Pohjois-Afrikan, Italian ja lopulta Ranskan ja Saksan sotanäyttämöille. Kirjan pääosassa ovat Capan naissuhteet, hänen valokuvaamansa taistelut sekä ainakin osin liioitellut sankariseikkailut sota-ajan tapahtumien keskellä.

Naisseikkailuista päällimmäisenä on tarina Pinkystä, joka kirjan johdannon kirjoittaneen Richard Whelanin mukaan viittaa näyttelijä ja lentäjä John Justinin vaimoon Elaine Justiniin. Pinkyn tarina seuraa Capaa rintamalle muistona ja kaipuuna, mutta erityisesti tämä tarunhohtoinen vaaleanpunainen nainen liittyy hänen kuvauksiinsa Lontoosta.

Toisen maailmansodan taistelukuvauksia löytyy varsin paljon muistakin sotaromaaneista, mutta erityisesti taisteluihin lähdön kuvaamisessa Capan kirjoitus on sangen osuvaa. Esimerkiksi taisteluihin valmistautuvaan lentokoneeseen nouseminen ja siitä hyppääminen saivat lukijan kokemaan jotain toisenlaista sodan kuvauksista. Koska Capa ei itse ollut osallistumassa taisteluihin, hän kuvaa sotilaiden valmistautumisen ikään kuin ulkopuolisen silmin. Kuuluisista taisteluista Normandian maihinnousun kuvaaminen kuulunee huomattaviin todistajanlausuntoihin – vaikka kuvaus ei ylläkään rantaa pidemmälle.

Sotilaista Capan erotti myös hänen mahdollisuutensa valita unkarilaisena valokuvaajana taistelut joihin hän osallistui. Tämä on vaikuttanut myös siihen, että Capan taistelukuvauksissa liikutaan suhteellisen laajalla maantieteellisellä alueella sekä kuvataan hyvin erilaisia tapahtumaketjuja.

Todistajanlausuntona toisesta maailmansodasta kirja on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä. Kirjaa kannattaneekin lukea nimenomaan kaunokirjallisena ”elokuvakäsikirjoituksena”, jossa renttuvalokuvaaja on luonut omaa myyttistä menneisyyttään.

Tietyt tapahtumat kuitenkin houkuttelevat lukijaa tulkitsemaan Capan kertomuksia todellisiksi tarinoiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Capa seikkailee kuuluisan kirjailija Hemingwayn mukana antaisi mahdollisuuden tulkita Hemingwayn persoonaa ja kokemuksia sodasta. Raadollisesti ajatellen Hemingwayn kuvailu saattaa johtua vain kirjoittajan halusta liittää kirjan päähenkilö osaksi kuuluisien sodankuvaajien kaanonia. Vaikka legendaarisen sotakirjailijan kuvaaminen saattaa johtua vain Capan tarpeesta kohottaa omaa asemaansa, on Hemingwayn kuvaaminen toisen silmin edelleen mielenkiintoista luettavaa.

Teksti on kuitenkin mielenkiintoisimmillaan taustoittaessaan kuvienottohetkiä ja niihin liittyviä kohtaloita. Esimerkiksi kuva yhdistettynä tekstiin sodan viime hetkinä kuolleesta amerikkalaisesta sotilaasta on pysähdyttävä. Kirjaa selaillessa kyseisen kuvan saattaa ohittaa vain rinnastaen sen satoihin muihin toisen maailmansodan uhrikuviin. Tekstistä käy kuitenkin ilmi kuinka kuvan poika kuoli juuri sodan loppuhetkillä. Ajatus sodan turhista kuolemista nousee eri tavalla mieleen ja kuva saa uutta vaikuttavuutta.

Kirjan voimakkaimpia kuvia on Ranskan vapauttamisen jälkeen otetut valokuvat saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneistä naisista. Yhdessä kuvassa kaljuiksi ajeltu nainen, jonka otsaan on piirretty hakaristi, joutuu kävelemään hurmoshenkisen väkijoukon keskellä kantaen ilmeisesti saksalaisen kanssa saamaansa vauvaa. Kuvaan tiivistyy sodan kauheudet, jossa loputonta vihan, kärsimyksen ja koston ketjusta kärsivät myös monet täysin syyttömät.

Kirjalla on eittämättä suhde elokuvamaiseen kerrontaan. Richard Weelanin mukaan Capa aloitti muistelmien kirjoittamisen nimenomaan elokuvan käsikirjoitukseksi. Tämä näkyy niin kerronnassa kuin aihevalinnoissakin. Ei ole vaikeaa kuvitella kirjaa mustavalkoiseksi jännityselokuvaksi, jossa hurmaava renttu seikkailee toisen maailmansodan näyttämöillä.

Kauniita mustavalkoisia kuvia katsellessa ja Capan yksioikoista kerrontaa lukiessaan uusista elokuvista yhdistin teoksen Steven Soderbergin 2006 valmistuneeseen mustavalkoiseen The Good German -elokuvaan (suom. Jaettu Berliini), jossa seikkaillaan film noir -hengessä sodanjälkeisessä Berliinissä. Capan täydellisyyttä hipovissa valokuvissa voimakkaiden kontrastien, mutta tarkkaan harkittujen kuvakulmien luoma kuvamaailma edustaa minulle koko kuvaa 1940-luvusta. Myös elokuvan pääosassa oleva naisiinmenevä lehtimies on helppo yhdistää Capaan ja hänen tarinaansa.

Capan kirjallista vaikutusta maailmankirjallisuuteen ei ehkä suuremmin voi ylistää, mutta hänen kuviensa vaikutus koko sodan visuaaliseen kuvaamiseen on valtava. Voidaan mielestäni jopa kysyä, pyritäänkö nykyisissä sotaelokuvissa tai muissa sodan kuvauksissa enää esittämään mennyttä sotaa vai pyritäänkö visuaalisesti nimenomaan Capan ja hänen muutaman aikalaistaiturinsa kuvajäljen toisintamiseen.