Matka taiteen historiaan on oppikirjaksi laadittu kronologinen katsaus länsimaisen ja suomalaisen kuvataiteen ja arkkitehtuurin historiasta. Oppikirjan kohderyhmäksi on takakansitekstissä mainittu lukiolaiset, käsi- ja taideteollisuusalan oppilaitosten sekä taidekoulujen opiskelijat, mutta myös kulttuurihistorian, uskontotieteen ja historian opiskelijat. Lukemani perusteella edellisille teos voi ehkä jossain määrin olla käyttökelpoinen, jälkimmäisille sen sijaan en kirjaa suosittelisi.

Lähtökohdiltaan teos on hyvin perinteinen, uskallan sanoa jopa vanhakantainen tyylihistorian oppikirja. Taiteen historia esittäytyy teoksessa ainoastaan kronologisena tyylien jatkumona, sillä takakansitekstissä mainitusta taiteen näyttäytymisestä eri yhteisöjen, aatteiden, arvostusten ja taloudellisten näkökohtien ilmentymänä ei tosiasiallisesti juuri löydy viitteitä kirjan kansien sisäpuolelta.

Kirja perustuu -80-luvulla julkaistuun Pieneen taidehistoriaan, jonka toisena tekijänä oli Riitta Nikula. Toisen kirjoittajan poisjäännin myötä on teos valitettavasti yksipuolistunut ja sen sisällöstä ovat kadonneet pyrkimykset kohti taidehistorian alan ja alueen laajempaa esittelyä. Jo alun Taiteesta ja taiteen historiasta -johdantoluvun osuus on seitsemän sivun laajuudesta supistunut neljään kappaleeseen, jotka eivät juuri kiinnitä esiteltävää ilmiötä kontekstiinsa. Vieläkin suurempi menetys on kuitenkin mielestäni Nikulan laatimien syventävien erikoisartikkeleiden poisjääminen. Esimerkiksi eri kuvatyyppejä tai kuvataiteen menetelmiä esittelevät tekstit rikkoivat vanhemmassa versiossa mukavasti tyylihistorian lainomaisen etenemisen järkähtämättömyyden. Ainoa selkeä parannus uudessa kirjassa sen edellisiin versioihin nähden on runsas värikuvitus.

"Arkkitehtuurissa on jo nähtävissä tulevia tyylipyrkimyksiä"

Kun teoksen lähtökohdaksi on valittu tyylien kautta eteneminen, olisi toivonut, että tyylin käsitettä olisi aluksi kunnolla esitelty ja myös problematisoitu. Nyt oppikirjan alkuluvussa kategorisesti todetaan, että "tyyli merkitsee tapaa esittää asioita tietyillä muodoilla", ja että "tyylien rajat ovat hämäriä ja vaikeasti vedettävissä". Siinä kaikki. Pieni maininta siitä, että tyylin käsite on ja on pitkään ollut tutkimuksessa epämääräinen ja kiistanalainen ja että sillä on ollut keskeinen asema taidehistorian teoreettis-metodologisessa keskustelussa, olisi mielestäni ollut paikallaan. Lisäksi tyylin käytön mahdollisuutta kaikenkattavana selitysperustana olisi ollut hyvä hiukan käsitellä. Lukijoille olisi voinut myös kertoa jotakin niistä prosesseista, joissa tyylinimitykset ja -jaot ovat syntyneet. Oppikirjassa ei mielestäni voida tämänkaltaisia perusasioita ohittaa näin kevyesti.

Käytännössä tekstissä taiteen eri vaiheet erotellaan tyylien mukaan, taiteen kehitys pakotetaan noudattamaan tyylivirtauksia ja yksittäisiä taiteilijoita käsitellään eri tyylien edustajina. Muutaman kerran kirjoittaja kuitenkin mainitsee erityisesti, että tietyn ajan tai paikan taidetta esiteltäessä ei voida puhua yhtenäisestä tyylistä, ikään kuin nämä tapaukset olisivat poikkeuksellisia erikoisuuksia.

Mistä ja miten taiteen tyylit sitten kirjoittajan mukaan syntyvät? Tekstin perusteella ne näyttävät syntyvän yksinomaan suurten nerojen "tyyliä luovista pyrkimyksistä". Kirjassa taiteilijat aloittavat, luovat ja kehittävät tyylejä ja toteuttavat tyylinäkemyksiään sisäsyntyisesti, eivätkä suinkaan esimerkiksi kiinnittyen aikakautensa elämänpiiriin, kuten Lukijalle -esipuheessa mainitaan. Ympäripyöreä "yhteiskunnallinen kehitys", "yhteiskunnalliset muutokset" ja "yhteiskunnan rakenteiden muutos" mainitaan selitysperustana laskujeni mukaan neljä kertaa, mutta kertaakaan ei tarkemmin kerrota, millaisesta kehityksestä tai muutoksista on kyse ja miten se käytännössä taiteeseen vaikutti.

"Taiteilija teki akvarellejä, jotka taideteoksina kestävät korkeimmankin kritiikin"

Toinen kirjan lähtökohta on selkeästi ollut pysyttäytyä korkeataiteen ilmiöiden esittelyssä. Kun taidehistorian ala on viime aikoina laajentunut huomattavasti siten, että oppiaineen nimeksi sopisikin paremmin nykyään vaikkapa visuaalisen kulttuurin tutkimus, on kiusallista, että tarkastelu rajataan ainoastaan "kullattujen kehysten" sisään. Tähän liittyy mielestäni lähes piinaava, jatkuva arvottaminen; puhutaan huomattavimmista saavutuksista, kauneimmista luomuksista, parhaimmista tai taiteellisesti ehjimmistä töistä, suurimmista mestareista jne. Siitä, kuka tai mikä näin arvioi, ei missään mainita puhumattakaan siitä, että pohdittaisiin tällaisten arvioiden suhteellisuutta ja muuttuvuutta.

"Kirpeät värisävyt korostavat kritiikin hienoa ironiaa"

Kirjaan sisältyvä taideteosten kuvailu liittyy sellaiseen kuvakielen käytön perinteeseen, jonka olen henkilökohtaisesti aina kokenut taiteesta kirjoittamisen suurimmaksi ongelmaksi. Paikoittain teosten esittely on ainoastaan kuvailua, joten todelliset selitykset ja analyysit jäävät ohuehkoiksi tai kokonaan puuttumaan. Teosten "herkkä vaikuttavuus ja hienostunut tyylikkyys" sekä "ainutlaatuinen koskettavuus ja aito elävyys" kuten myös "läpikuultavan rikas värimaailma" -tyyppiset arviot ovat mielestäni useimmiten turhaa sananhelinää, joka ei todellisuudessa kerro teoksista juuri mitään. Millaisia esimerkiksi ovat "inhimillisesti vaikuttavat maalaukset"? Miten ne poikkeavat muista? Välillä kuvailu lähenee puhdasta nonsensea, kuten esimerkiksi silloin, kun kerrotaan, että eduskuntatalon "pyöreä istuntosali klassisena perusmuotona symbolisoi kansanvallan demokratiaa".

Ymmärrän kyllä, että tämän tapaisia perusoppikirjoja tarvitaan, mutta en ole kovin ihastunut teoksen tarjoamaan kapeaan ja yksipuoliseen taidekäsitykseen tai aiheiden esittämistapaan. Kuvataide Tolosen mukaan on siis lähes yksinomaan suurten mestareiden esittelyä ja heidän luomiensa mestariteosten kuvailua. Lisäksi kirjan antama mielikuva taidehistoriasta, sen tutkimuskohteista ja lähestymistavoista on vanhentunut ja pintapuolinen. Kirjan esittelemä luokitteluun ja "halki, poikki, pinoon" -metodin soveltaminen on jo ohitettu tutkimuksen ja opetuksen tapa ja vaihe. Ikävintä tällaisessa lähestymistavassa on mielestäni se, miten tätä kautta luodaan potentiaalisille tuleville taidehistorian opiskelijoille vääriä mielikuvia ja ennakko-odotuksia. Kun opiskelijan pääasiallisin motiivi opiskelun aloittamiselle on toive oppia sijoittamaan teoksia "oikeiden" tyylikategorioiden alle, on häntä vaikea ohjata problemaattisempien ja teoreettisempien kysymyksenasettelujen pariin. Jos taiteen historian opetetaan yksinomaan olevan vain taiteilijoiden ja teosten nimiluetteloa, ei juuri voida puhua opiskelijoiden ohjaamisesta asioiden ja ilmiöiden todelliseen ymmärtämiseen, niiden keskinäisten yhteyksien tai menneisyyden kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen.