Turun yliopiston mediatutkimus esittäytyy laajassa kirjossaan tässä kokoelmassa, joka sisältää kymmenen mediatutkimuksen käsitteitä tarkastelevaa artikkelia, sekä Seija Ridellin ja Pasi Väliahon kirjoittaman johdannon ”Mediatutkimus käsitteiden kudelmana”. Artikkelien aiheita ovat biovalta, dokumentaarisuus, halu, kertovuus, performanssi, representaatio/simulaatio, ruumiillisuus, spektaakkeli, välitys ja yleisö. Voidaan siis puhua melko monipuolisesta kokoelmasta. Kirjan nimi ”Mediaa käsittämässä” on tavallaan perusteltu, koska media toimii käsitteiden risteyskohtana. Vaikka kirjan nimi kertoo periaatteessa kaiken, ei se ole mielenkiintoinen, saati oivaltava. Nimeä olisikin voinut hieman harkita. Usein sisällöstä hyvin yliolkaisesti kertova nimi ei auta teoksen annista mahdollisesti kiinnostuneita opiskelijoita löytämään sitä.

Kokoelma pyrkii avartamaan mediatutkimuksen yhteentörmäyksiä, joita syntyy tutkimuksellisten lähtökohtien ollessa erilaisia. Johdannossa ihmetellään sitä, kuinka hankalaa on saada aikaan yhteisymmärrystä. Toinen vaikutin kirjan toimittamiseen on ollut sen oivaltaminen, että eri teoriaperinteissä saman ilmiökentän tarkasteluun saatetaan käyttää erilaisia käsitteitä. Nämä näkökulmat ovat varmasti tuttuja monelle kulttuurintutkijalle, ja mediatutkimuksen kenttä jos mikä on usein poikkitieteellistä. Asiaa on sivuttu esimerkiksi vuoden 2005 valtakunnallisilla kulttuurintutkimuksen päivillä Tampereella. Tuolloin plenary-istunnossa puhuttiin oppialojen rajoista. Keskustelijoiden välityksellä nousi esiin kuva ”tutkimuksellisesta hirviöstä”, joka sivuaa tutkimuksessaan useita eri tieteenaloja ja tutkimusnäkökulmia. Tätä ei tietenkään pidä aina kokea ongelmana, sillä olisi melko rajoittunutta tutkia muuttuvan yhteiskunnan kulttuurisia ilmiöitä vain muutamasta näkökulmasta. Ongelmia nousee esiin, kun aletaan määrittelemään käsitteitä. Tämä on luultavasti ollut lähtökohta kirjan tekemiselle. Kuitenkaan asiaan ei juuri palata, eikä esimerkkejä tai mahdollisia ratkaisuja esitellä. Seuraavaksi käyn läpi muutamia kokoelman artikkeleita, jotka koin kiinnostaviksi ja jotka mielestäni esittelevät kokoelman moninaisuutta.

Muutamassa artikkelissa oli nähtävissä pientä raakilemaisuutta, aivan kuin viimeinen kirjoituskierros olisi jäänyt puuttumaan. Tällaiseksi voisi luonnehtia esimerkiksi Pasi Väliahon artikkelia biovallasta. Tämä ei kuitenkaan vähennä artikkelin kiinnostavuutta. Väliaho käsittelee Michel Foucault’n hahmottelemaa yhteiskunnallisten käytäntöjen muutosta. Moderni ihminen on eläin, jonka elämän hänen politiikkansa elävänä oliona asettaa kyseenalaiseksi. Väliaho tarkastelee kiinnostavasti modernien medioiden roolia biovallan prosesseissa ja elämän biopoliittisessa määrittämisessä. Modernit mediat kaappaavat elämän omaan teknologiseen positiivisuuteensa. Ne eivät ole elämän ulkoisia, vaan ne tuovat elämän tiedon ja tätä kautta hallinnan piiriin. Biovallassa ei ole kyse suvereenista vallasta, vaan alistamisen sijaan elämää pyritään immanentisti ohjaamaan, muokkaamaan ja valvomaan. Yksityisyys asettuu alttiiksi tarkkailulle ja kontrollille.

Ilona Hongisto käsittelee omassa artikkelissaan dokumentaarisuutta ja sen tutkimuksellisia mahdollisuuksia tarkastelemalla Pirjo Honkasalon dokumenttia Tanjuska ja seitsemän perkelettä (1993). Hongisto tarkastelee dokumentaarisuutta taipuisana, genret ja mediarajat ylittävänä käsitteenä. Philip Rosenia siteeraten dokumentti on eräänlainen raaka todiste, tallenne, kun taas dokumenttielokuva on tuon menneen hetken työstetty uudelleensarjoitus. Dokumentaarisuus muotoutuu tallenteiden ja niistä koostettujen teosten kanssa. Bill Nichols asettaa dokumenttielokuvat tieteen ja taiteen risteyskohtaan. Dokumentaarinen elokuva on rakenne, jossa tieto järjestetään ja siirretään elokuvatekstin kautta katsojalle. Nicholsin lisäksi monet tutkijat yhtyvät oletukseen, että kuva on todellisuudesta kertova ylimääräinen kerros, joka tarjoaa näkökulman siihen, mitä todella tapahtuu. Dokumenttielokuvat rakentavat sosiaalista ja historiallista todellisuutta, koska ne tarjoavat tulkintoja todellisuudesta. Myös Cinema Véritén (tai Dziga Vertovin) käsitteleminen dokumentaarisuuden yhteydessä olisi ollut kiinnostava lisä. Esimerkiksi Timo Korhonen on kokoelmassa Etiikkaa ihmistieteille (SKS 2006) tarkastellut omassa artikkelissaan juuri tätä aihetta. Vertov erotti totuuden ja elokuvallisen totuuden. Hän ei hahmottanut elokuvaa totuuden näkemisen mallina, vaan uudenlaisena näkemisen tapana, joka luo oman erityisen totuutensa. Elokuvaohjaaja Jean Rouch korostaa, että kamera luo aina uuden todellisuuden, se aktivoi todellisuutta sen minimoimisen sijaan. Kamera mahdollistaa tapahtumisen, jota ei olisi tapahtunut, jos kamera ei olisi ollut paikalla. Hongiston artikkeli edustaa kokoelmassa niitä artikkeleita, joissa lähteitä on käytetty runsaasti, mutta lopputulos jää silti kuivaksi ja tutkijan oma ääni hukkuu. Honkasalon dokumentin tarkastelu artikkelissa on ajatuksena hyvä, mutta keskittyneempi lähestyminen kehystämisen sijaan olisi tarjonnut lukijalle paljon enemmän.

Kokoelman kärkeen nostan professori Jukka Sihvosen artikkelin halun käsitteestä. Sihvonen käsittelee halua mediatutkimuksen näkökulmasta, ja tarkastelee halun suhdetta kapitalismiin sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin yrityksiin muotoilla sitä halukoneen käsitteen avulla. Valtiollinen perusrakenne muotoutuu pyrkimyksestä kanavoida olemassa olevia virtauksia. Tältä kannalta mediassa ei ole kyse kanavista, vaan halun erilaisista kanavoinneista. Kapitalismi nojaa kanavointien purkamisen ja avaamisen tapahtumiin. Esimerkkinä Sihvonen käsittelee Niinistön vaalimainosta, jossa aiempi työväki vastaan työnantajat -asetelma haluttiin purkaa ja rakentaa uudelleen. Peruste löydetään toimivasta taloudesta, joka on kuitenkin konkretisoitava kaikkia – eikä vain osakkeenomistajia – koskevaksi. Kokoelman parasta antia edustaa myös dosentti Veijo Hietalan artikkeli, joka käsittelee kertovuutta. Kertovuus voidaan ymmärtää sateenvarjokäsitteenä, joka viittaa kulttuuriseen käytäntöön jäsentää todellisuutta ja sen tapahtumia aikajatkumolla, mutta toisaalta myös syy-seuraus -suhteissa. Kansakunnan identiteetti muodostuu joukosta myyttisiä kertomuksia, joissa kansalle luodaan sankarillinen menneisyys, erikoisluonne maailmassa, sekä visioidaan tätä kautta tulevaisuus. Kuitenkin, kuten Jean-Jacques Lyotard on tuonut esiin, postmodernissa kulttuurissa näihin metakertomuksiin kohdistuu epäluottamus. Massamediat tuottavat valtaosan arjen kertomuksista, ja suositut lajityypit ovat kulttuurin hyväksymiä kertomuksia. Katsoja orientoituu ohjelman sisältöön sen mukaan, millaista lajityyppiä hän olettaa katsovansa. Televisio-ohjelmistoa suhteutetaan ennemminkin genren omaan maailmaan kuin todellisuuteen, ja suosittujen lajityyppien voi tulkita käsittelevän kulttuurin yhteisiä huolenaiheita ja esittävän näihin ongelmiin ratkaisuja.

Kokoelmasta löytyy odotetusti populaarin mediakulttuurin ”hittien” käsittelyä, ja Outi Hakolan artikkelissa performanssista tosi-tv:n yhteydessä esimerkkinä on Big Brother -sarja. Tosi-tv/Reality-tv rakentuu ajatukselle, että tekemällä ohjelmia tavallisista ihmisistä arkisissa tilanteissa saadaan esille todellisuuden autenttisuus. Lopputuloksena on kuitenkin näytelmä – performanssia autenttisesta todellisuudesta. Big Brother -ohjelmaa voidaan parhaiten ymmärtää performanssin kautta, koska siinä kilpailijat luovat itsestään kuvaa katsojille ja koettavat rakentaa mahdollisimman mielenkiintoisen persoonan – ”minän”. Yleisön rooli on yksi elementti, sillä katsojat osallistuvat kommentoimalla ja arvioimalla kilpailijoiden käyttäytymistä. Big Brother -performanssi on median kehystämää, ja sen dramaturgian ohjaamaa. Katsojat tietävät pelin hengen, ja kiinnostus kohdistuu siihen, milloin performanssi loppuu ja autenttisuus tavoitetaan. Performanssia voidaan kuvata poseeraamiseksi. Hakolan mukaan yleisökokemuksesta on tullut osa minuuden muodostumista ja yleisönä oleminen rakenteistaa elämää. Performanssin käsitteen anti mediatutkimukselle on sen mahdollistama yleisöyden tutkimus osana prosessia, jossa jatkuvasti kamppaillaan kulttuurisiin merkityksiin, kokemuksiin ja itseilmaisun mahdollisuuksiin liittyvästä vallasta. Hakolan käsittelyssä on nähtävissä hieman samaa ongelma kuin Ilona Hongiston artikkelissakin. Oma ääni on hukkunut sinänsä kiitettävään lähteiden referointiin. Elävyyttä olisi tuonut esimerkiksi ohjelman kotimaisen version tarkastelu, jonka muun muassa räikeä sponsorointi ja piilomainonta olisi tuonut mukaan mielenkiintoisen näkökulman.

Tanja Sihvosen artikkelissa ”Representaatio/simulaatio. Esityksestä toimintaan ja takaisin” tarkasteluun nousee digitaalinen pelihahmo Lara Croft, joka on sekä feministien väline, että toisaalta myös miehisen katseen alainen naishahmo. Sihvonen tutkii Croftia tarkastelemalla representaation käsitettä näkökulmasta, jonka digitaaliset pelit ja niiden tutkimuksessa keskeinen simulaatio-termi avaavat. Representaatiosta poiketen simulaatio korostaa pelin ja pelaajan suhteen dynaamisuutta tuoden tarkasteluun mukaan myös ruumiillisuuden aspektin. Representaation käsitettä voidaan käyttää, jos sen määrittelyä toiminnallistetaan. Silloin sitä ei ymmärretä kulttuuriseksi merkiksi, joka edustaa jotakin staattisesti. Pelaaminen ymmärretään performatiiviseksi pelaamisen tapahtumaksi. Myös Sihvosella Croftin tarkastelu jää valittavan paljon lähdereferoimisen asteelle. Tutkijan oma kokemuksellinen analysointi – edes rajatusti – olisi ollut kiinnostava lisä.

Viimeisenä nostan kokoelmasta esiin Tommi Römpötin artikkelin, joka käsittelee spektaakkelia ja sen moninaisia merkitysulottuvuuksia pyrkien määrittelemään sen elokuvatutkimuksen kannalta käyttökelpoisella tavalla. Römpötti käyttää spektaakkelin määrittelemisessä muun muassa Suomen kielen perussanakirjaa (1996), jonka mukaan spektaakkeli on suureellinen, pintapuolinen elokuva. Suureellisuuden lisäksi tulee mukaan siten pinnallisuus. Spektaakkelia yhteiskunnallisesta ja ideologisesta näkökulmasta lähestyvän tarkastelutavan perusteos on Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta (suom. 2005). Elokuvan esittämistapa on laajentunut viittaamaan ”debordilaisittain” negatiivisesti myöhäismodernin kulttuurin muutokseen kohti kulutuskeskeisyyttä. Karl Marx tulee soviteltua mukaan, kun Debord muokkaa ajatusta palkkatyön pakottavasta luonteesta. Missä ihminen muuttuu Marxilla tavaraksi, siinä tavara muuttuu Debordilla kuvaksi. Römpötti tarkastelee Kesäkapina-elokuvaa näkökulmasta, kuinka elokuva voisi murtaa spektaakkelin. Artikkeli on kokoelman parhaimmistoa, mutta olisin hieman kaivannut selventävää kantaa siihen, kuinka Debordin spektaakkeli-sana vastaa Römpötin määrittelyä.

Mediaa käsittämässä -kokoelman yksittäiset artikkelit käsittelevät aihettaan aina tietystä näkökulmasta. Tästä syystä teos olisi kaivannut päätöslukua. Rajoja tarkastellaan vyöhykkeinä, joissa erilaiset lähtökohdat ja käsitteet muovautuvat. Käsitteet ovat avainkäsitteitä nimenomaan kirjoittajille itselleen. Näin kokoelma on avartanut tekijöilleen mediakäsitteet, joilla Turun mediatutkimuksessa toimitaan. Kaikille käsitteille on yhteistä niiden liitos mediaan, joten samalla havainnollistuu, kuinka monitahoista ilmiötä mediatutkimus tutkii. Vaikeasta tehtävästään huolimatta olisin toivonut, että kirja olisi keskittynyt enemmän tutkijoidenkin tiedostamaan yleispätevyyden ongelmaan. Artikkelit eivät vie eteenpäin johdannossa esitettyä virkettä ”mediatutkimus saattaa hahmottua tilaksi, jossa käsitteet mulkoilevat toisiaan epäluuloisestikin alta kulmain”. Kokoelmassa on puutteita, mutta myös ansioita. Sen anti alan opiskelijoille ja tutkijoille on siten vaihteleva.