Juho Saari kertoo teoksensa esipuheessa, että alun alkaen hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa vain Kalajoen kapinasta. Työn edetessä näkökulma laajeni kuitenkin historialliseen mikrososiologiaan, jossa kapina säilyi kirjan keskeisenä tapauskuvauksena. Tämä näkökulman laajeneminen saattaa selittää kokemustani lukijana. Teos tuntuu sisällysluettelon silmäilyn perusteella selkeältä: kirjoittaja esittelee Kalajoen kapinan sekä selittää, mistä kertoo ja miten kertoo. Hän ei kuitenkaan kerro millaiselle käyttöön hän on teoksensa tarkoittanut. Mikään viihteellinen poikkeama tutkijan arjesta se ei ole. Teos kuuluu akateemiseen kategoriaan. Onhan se vertaisarvioitu tutkimus, mutta siinä tuntuu olevan muutakin.

Teoksen alku on lukijan kannalta yllättävä: se alkaa vauhdikkaalla tapauskuvauksella, joka tuntuu lupaavan laajalle yleisölle helposti avautuvaa kirjaa, kunnes lukija huomaa vajonneensa keskelle tutkimuseettisiä pohdintoja ja sisällysluetteloa katsoessaan löytävänsä lukuisia välttämättömiä ja riittäviä ehtoja kapinalle. Lukija pohtii, missä on kansa ja missä kapina? Varsinaiseen kapinaan Saari pääsee hitaasti. Oikeastaan teos avautuu parhaiten lukemalla se kokonaan ilman ennakko-odotuksia. Koetan pitää jännitystä yllä ja paljastan vasta lopussa arvioni, mitä teos antaa lukijalle.

Juho Saari tutkii kapinaa historiallisen mikrososiologian näkökulmasta. Mikrotason ilmiöiden tutkiminen on sosiologiassa harvinaisempaa kuin laajempien esimerkiksi yhteiskuntarakennetta koskevien makrotason ilmiöiden tarkasteleminen. Mikronäkökulma vie kirjoittajan oman tieteenalansa reunoille, mutta pakottaa ottamaan huomioon myös naapuritieteiden kysymyksenasettelut. Mikrohistorian ohella teos sivuaa muistitiedon tutkimusta, paikallishistoriaa ja oikeushistoriaa. Monen tutkimusalan reuna-alueella liikkuminen vaatii notkeutta, taitoa ymmärtää muiden tieteiden ajattelua ja hyödyntää niiden tutkimustuloksia. Ei ihme, että kirjasta on tullut nelisatasivuinen.

Paikalliset jännitteet

Itse nuorisoseuran talon kahakka sai alkunsa siitä, että markkinatansseihin ilmestyi ulkopuolisia järjestystä valvovia liikkuvan poliisin miehiä, jotka ottivat tanssipaikalla kiinni muutamia juopuneita ja veivät nämä poliisiautoon. Paikkakunnan nuoret miehet vapauttivat pidätetyt reippaalla otteella, koska pitivät poliisin toimintaa kohtuuttomana. Järjestysvallan kannalta kahakan lopputulos oli nolo: kolhittu poliisiauto, hukattuja virkalakkeja ja yhden poliisin revenneet housut. Markkinatanssien väki oli osallistunut äänekkäänä yleisönä kahakkaan. Poliisien poistuttua tanssit jatkuivat normaalisti.

Nuorisoseuran tilaisuuksia valvoivat omat järjestysmiehet, ei liikkuva poliisi. Moneen asiaan, jonka voimassa oleva laki kielsi, Kalajoen paikallinen väestö suhtautui ymmärtävästi. Näihin kuului pieni juopumus kuten siian salakalastuskin. Nyt paikallisten ja virallisten normien yhteentörmäys pani tapahtumaketjun liikkeelle. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta sitten alkoivat kuulustelut järjestyshäiriöstä, pahoinpitelystä ja poliisille niskoittelusta. Lopulta puhuttiin jo kapinasta.

Muutamat kyläläiset joutuivat normiristiriitojen paineeseen. Kalajoen nimismies Yrjö Närhinen joutui välikäteen, kun hän pyrki ymmärtämään paikallista normistoa, vaikka edusti valtiollista järjestysvaltaa. Nuorisoseuran puuhamiehenä uurastanut Janne Siipola eli Seuran Janne joutui ristiriitaan normien kanssa koettaessaan estää seuran huviluvan menettämisen. Annettuaan kuulusteluun joutuneille neuvoja, mitä kannatti kertoa ja mitä ei, hän joutui käräjille väärästä valasta. Kalajoen kirkkoherra Vilho H. Kivioja otti puolestaan asiakseen syytettyjen asian ajamisen vetoamalla aina tasavallan presidenttiin saakka. Paikallinen väki oli vakaasti sitä mieltä, että järjestyshäiriöistä piti selvitä sakoilla, mutta kapinasyytökset olivat suhteettomia ja perusteettomia.

Historian tiivistyminen

Juho Saari analysoi kohteeksi valitsemiensa tapahtumien kulkua eri näkökulmista. Hän tekee tapahtumarakenneanalyysiä ajallisesti peräkkäisistä tapahtumista. Peräkkäisyys johtaa tapahtumien kasautumiseen, ja lopulta historia näyttää tiivistyvän lyhyeen hetkeen, jossa tapahtuu jokin merkittävä käänne. Vaikka ajallisesti aikaisempien tapahtumien oletetaan olevan myöhempien aiheuttajia, tapahtumilla ei ole välttämättä keskinäistä kausaalisuhdetta. Kaikkia peräkkäisiä tai samanaikaisia tapahtumia ei voi jälkikäteen rekonstruoidakaan. Kyse on siis tutkijan tekemästä valinnasta ja tulkinnasta.

Kun kasautuvat tapahtumat etenevät yhteiskunnan rakenteen rajaamissa ihmiskontakteissa, pienikin sysäys voi kääntää tapahtumien suunnan toiseksi. Saaren mielestä kapinasyyte sai alkunsa poliisiautoon tulleesta lommosta. Kun juttu laajeni, syytteeseen kapinasta ja väärästä valasta joutui kaiken kaikkiaan kolmetoista henkeä. Rangaistuksen sai lopulta kaksitoista. Ne olivat sakkoa tai lyhyitä vankeus- ja kuritushuonerangaistuksia, joista osa tuomittiin ehdollisina.

Saari havainnollistaa erilaisista tapahtumasarjojen etenemistä vuokaavioilla. Ne ovat havainnollisia, mutta niiden lukuisuus kuluttaa kuvioiden informaatioarvoa. Tarkastelun edetessä hän selittää silloin tällöin lukijalle, missä myöhemmässä luvussa asiaa käsitellään. Jonkin verran lukijaan ymmärrykseen pitäisi luottaa, vaikka kirja on kieltämättä laaja ja monipolvinen.

Kalajoella tavanomaisesta järjestyshäiriöstä kasvoi tapahtuma, jonka vaikutukset tuntuivat kaikessa, mitä muistettiin, mistä kerrottiin ja mistä vaiettiin. Kahakka elää yhteisön kollektiivisessa muistissa edelleen, vaikka harveneva joukko kykenee enää kertomaan omia kokemuksiaan kahakasta. Vaikutukset tuntuvat siis vielä 70 vuoden kuluttua itse tapahtumista. Tapahtumat saattavat olla toisistaan riippumattomia, mutta valikoimalla niistä olennaisimmat Saari rakentaa tapahtumille oman tulkintansa. Kollektiivista muistia saattavat muokata myös tutkijan omat tulkinnat.

Juho Saaren tutkijan rooli on mielenkiintoinen. Hän kirjoittaa yhteisöstä, jota hän arvostaa ja ymmärtää. Onhan hän itse kotoisin Kalajoelta ja kuuluu yhteen paikkakunnan keskeiseen sukuun. Hän on jo lapsuudessaan kuullut kerrottavan tapahtumista, joita hän kirjassaan analysoi. Saaren paikallistuntemus on erinomainen. Hän ei olisi sosiologian tutkija ellei pyrkisi tapahtumaketjuja analysoidessaan etsimään selityksiä tapahtumille yhteisön rakenteesta sekä valvonnan ja normiston muuttumisesta. Hän vertailee Kalajoen tapahtumia muunlaisiin markkinarähinöihin ja kapinoiksi nimitettyihin tapahtumiin. Kotimaisia vertailukohteita ovat esimerkiksi Nivalan konikapina, Kemin lakkotapahtumat ja niin sanottu Korson kapina. Näihin verrattuna Kalajoen kahakka on varsin poikkeuksellinen, kun pienestä asiasta kasvoi suuri. Saaren katse ei kuitenkaan keskity vain kotimaisiin ilmiöihin, vaan esitellessään tutkimusaluettaan hän liikkuu myös mikrososiologian kansainvälisen tutkimuksen klassikoiden parissa.

Mikrososiologiaa, mikrohistoriaa vai molempia?

Pidän kiinnostavana tapaa, jolla Saari vertailee mikrososiologiaa mikrohistoriaan. Kovin suurta eroa niiden välillä ei hänen mielestään ole. Tieteiden välinen reuna-alue on usein mielenkiitoisempi kuin valtavirran mukainen standarditutkimus, vaikka marginaalialueesta tulee harvoin tutkimuksen valtavirtaa. Saari kirjoittaa usein yhteiskunnallisista ”mekanismeista”, jotka johtavat tapahtumien etenemistä ja muokkaavat makrotason vaikutuksia mikrotason tapahtumiin, mutta myös mikrotason vaikutuksia, jotka voivat käynnistää suuria makrotason muutoksia.

Historioitsijaa kiinnostavat usein ihmisten tai ryhmien intentiot. Kun sosiologinen teoria ohjaa tutkijan kysymyksenasettelua ja muovaa käsitteistön, jonka puitteissa hän toimii, historiantutkija kiinnostuu tavasta, jolla yksilö tai yhteisö asettaa tavoitteensa ja ymmärtää kunakin aikana toimintaympäristöään. Näkökulmat eivät ole vastakkaisia, vaan toisiaan täydentäviä. Saari toteaa, että historiantutkimuksen ja sosiologian alaryhmät, siis mikrohistoria ja -sosiologia, voivat olla lähempänä toisiaan kuin ”emotieteitään”:

[—] esimerkiksi osa mikrososiologista on historiallista ja mikrohistoriasta osa sosiologista. Nämä yhteyspinnat ovat luovan marginaalisuuden teorian mukaisesti innovatiivisia. Yksi näistä fuusiotuotteista on historiallinen mikrososiologia. (s. 381)

Hyvä arkistolaitos ja muistitiedon saatavuus avaavat Suomessa laajat mahdollisuudet historiallisen mikrososiologian tutkimukselle. Mahdollisuuksia siis on, kun vain tutkijat haluavat niitä hyödyntää.

Juho Saaren kirjoittama Kalajoen kahakka on sekä näkökulmiltaan että sisällöltään rikas teos, joka houkuttelee tutkijoita uusiin kysymyksenasetteluihin. Hän pyrkii problematisoimaan aineistoaan ja menetelmiään selostamalla, miten hän on Kalajoen kahakkaa tutkinut. Pidän teosta hyvänä käytännöllisenä johdatuksena historialliseen mikrososiologiaan. Myös mikrohistorian tutkijoille sillä on paljon annettavaa. Parhaiten teos avautuu rauhalliselle ja pohtivalle lukijalle, joka ei odota lopullisia vastauksia tutkimuskysymyksiin, joita voi lähestyä useasta näkökulmasta.

Annan arvoa sille, että Saari kunnioittaa mennyttä maailmaa, jonka yhteiskunnan myöhempi muutos on vienyt mukanaan. Ehkä hän palaa tähän muutokseen vielä, vaikka Kalajoen kapina lienee hänen osaltaan loppuun käsitelty.