Television Ajankohtainen kakkonen lähetti 3.2.2004 ohjelman suomalaisesta lähetystyöntekijästä Intiassa. Rauli Virtasen dokumentissa ”Aune Hyny – laupias suomalainen” esiteltiin Pohjanmaalta lähtöisin olevan Aune Hynyn (1914-2004) elämäntyötä Etelä-Intiassa, Machilipatnamissa. Tätä ennen Hyny oli Suomessa tunnettu lähinnä lähettäjäyhteisönsä helluntaiseurakunnan piirissä. Intiassa hänen sosiaalinen työnsä oli paremmin tunnettua, erityisesti Andra Pradeshin osavaltiossa.

Asta Tillanderin Hynystä kirjoittama elämäkerta Ammagaru: Aune Hynyn elämä kertoo niistä tekijöistä, jotka veivät Hynyn Intiaan, ja niistä olosuhteista, joissa hän siellä työtään yli viidenkymmenen vuoden ajan teki. Näkökulma on inhimillinen ja keskittyy Hynyn välittömään elinpiiriin, mitä vahvistaa myös kirjaan valittu kuvitus. Mukana on myös jonkin verran Intian ja Suomenkin sosiaalista, uskonnollista ja poliittista tausta-aineistoa. Teos pohjautuu vahvasti päiväkirja- ja kirjeaineistoon sekä haastatteluihin. Lähteinä on käytetty myös erityisesti lähetystyöhön liittyvää painettua aineistoa. Valtaosa kirjasta käsittelee Hynyn ensimmäisiä vuosikymmeniä Intiassa, ja viimeisten viidentoista vuoden jakso saa hyvin vähän huomiota.

Elämäkertana Ammagaru on perinteisen kronologinen kehitystarina, joka antaa jopa kiiltokuvamaisen kuvan kohteestaan. Intialaisten Hynylle antama lisänimi Ammagaru tarkoittaa kunnianarvoisaa äitiä. Tällaisena Etelä-Intian Äiti Teresana hänet myös kirjassa kuvataan: ”Ammagaru oli viimeinen, oman vuosisatansa matriarkka” (s. 371). Tarina kattaa Hynyn valmistautumisen lähetystyöhön, kouluttautumisen Englannissa 1947 alkaen, ja matkan Intiaan ja Machilipatnamiin – kotoisammin Masulaan – vuonna 1951, kun Hyny saa hoitaaksensa metodistipastori Armas Halosen orpokodin, kun tämä on lähdössä lomalle. Suomessa Hyny käy tämän jälkeen vain seitsemän kertaa.

Yksinomaan pyhimysmäisenä Hynyä ei kirjassa kuvata. Hän on myös määrätietoinen ja ankara kasvattaja sekä taloudellisissa asioissa tiukka, ja näkemyksissään omapäinen. Englannista Intiaan lähtökin tapahtuu päähänpiston – tai kutsumuksen – seurauksena. Hyny ei jää odottamaan seurakuntansa siunausta saati että matkustaisi Suomeen sitä hakemaan. Lähtöpäätös ja sen omaehtoinen valmistelu aiheuttavat hänelle tunnontuskia: ”Lähdinkö kuitenkin hetken mielijohteesta matkaan?” (s. 29). Kutsumuksen ja tahdon välinen kamppailu tulee aika ajoin muuallakin kirjassa esille.

Myös seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat pulpahtavat pintaan hienovaraisesti. Kun Hyny palaa ensimmäistä kertaa Suomeen yhdentoista vuoden jälkeen vuonna 1958, ilmenee, että Halosen amerikkalainen vaimo Helen on mustasukkainen Aunesta, jota kaikki ympärillä pitävät erinomaisena. Palattuaan vuotta myöhemmin Intiaan Hyny tuskailee: ”Kunpa Helen ymmärtäisi, että en halua viedä hänen miestään” (s. 147). Lopputuloksena Hyny joutuu luopumaan yhteistyöstä Halosen kanssa ja perustamaan oman orpokodin. Tästä kasvoi vuosikymmenien varrella koulun ja seitsemän orpokodin Hynylä-yhteisö, jota sen perustaja johti vielä 90-vuotisjuhliensa kynnyksellä.

Tillanderin Hyny-elämäkerta on samanaikaisesti sekä lämpimän inhimillinen että etäinen. Etäisyys ilmenee muun muassa kulttuurista vierautta ilmaisevissa huomautuksissa – ”Katujen varsia reunustivat oudot jumalankuvat ja patsaat. Temppeleistä kuului joikunaa, joka jäi kuin kaikuna leijailemaan kaupungin ylle” (s. 52) ja ”’Onpa ihmisillä outoja tapoja!’ Annikki ihmetteli” (s. 214). Inhimillisyys puolestaan näkyy Hynyn omiksi sanoiksi merkityissä lainauksissa, joista pari on mainittu edellä. Kaiken kaikkiaan Hynystä kerrottu tarina jää ennemminkin latteaksi kuin täyteläiseksi. Toisaalta tekstin välissä olevat suorat katkelmat Hynyn omaa kerrontaa monipuolistavat ja elävöittävät tätä muutoin jopa sankaritarinana näyttäytyvää elämäkertaa.

Historiallisesti mielenkiintoisimmillaan kertomus on, kun se käsittelee helluntailiikkeen suhdetta evankelisluterilaiseen valtionkirkkoon tai liikkeen sisäisiä ristivetoja. Hyny ei itse pitänyt luterilaisesta uskonnollisuudesta, jolle oli ”ominaista raskas ahdasmielisyys, alakuloinen vire” (s. 56). Hän löysi kotinsa vapaasta kristillisyydestä ja nimenomaan helluntailiikkeestä. Ristiriidat Halosen kanssa nostivat esiin myös helluntailaisten väliset kiistat, jotka olivat alkaneet 1920-luvulla, kun liike oli jakautunut helluntaiystäviin ja helluntaiherätykseen (s. 135). Jälleen kerran Hyny joutui miettimään alkuperäisen pikaisen lähtönsä motiiveja ja seurauksia: ”Minun olisi ehdottomasti pitänyt neuvotella lähettäjieni kanssa etukäteen tehtävästäni eikä lähteä suin päin Intiaan. Miten saatoinkin olla niin harkitsematon!” (s. 135).

Vaikka Tillanderin kirja onkin paikoitellen tendenssimäinen ja ohut, on se kuitenkin mielenkiintoinen henkilökuva. Se on myös mielenkiintoinen näkemys kulttuurien kohtaamisesta, erityisesti kirjan alkupuolella, jossa käsitellään 1950- ja 60-lukuja. Moniin lähetyselämäkertoihin verrattuna teoksessa on yllättävänkin vähän suoranaista kristillistä julistusta. Painopiste on sosiaalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä. Tämä yleisinhimillinen ote tekee kirjasta varmasti suurelle yleisölle helposti lähestyttävän.