Vetäistyään värssynsä hän muiskautti minulle
riettaan suudelman. Kohta hän oli jo sängyn päällä ja
riuhtoi kaikin voimin vaatteet yltäni, vaikka koetin
vastustella. Hän ähelsi jalkovälini kimpussa pitkän
aikaa, mutta turhaan. Hiki ja akasiavoide virtasivat
jokena hänen otsaltaan, ja hänen poskiensa
juomuissa oli niin paljon liitua, että hän muistutti
sateen piiskaamaa rapattua seinää.
En pystynyt enää pidättämään kyyneleitä, vaan
pohjattoman kärsimyksen valtaamana sanoin:
"Valtiatar, sinähän käskit vain kaataa minulle
yömyssyn."
Quartilla taputti käsiään kevyesti ja sanoi: "Voi, miten
terävä sinä oletkaan, varsinainen nokkelien vitsien
ehtymätön lähde! Mikä nyt on? Etkö muka tiennyt, että
rattopojan nimi on Yömyssy. (s. 36)

Pekka Tuomisto on tehnyt arvokkaan työn kääntämällä
latinasta suomeen roomalaisen Petronius Arbiterin (n.
20-66 jKr.) teoksen Satyricon
("Satyyrikertomuksia"). Työ on ollut haasteellinen, sillä
alkuperäisestä tekstistä on säilynyt arviolta vain
kymmenesosa, kaksi antiikin íkirjaaí teoksen
keskivaiheilta, nekin osittain palasina. Haasteellisuutta
on lisännyt tarinan kreikkalaislainoin ja alatyylin sanoin
värittynyt, paikoin hyvin tulkinnanvarainen, kansanlatina.

Siteeratussa kohtauksessa, joka sijoittuu
epämiellyttäviin orgioihin, tiivistyy Satyriconin
päähenkilön Enkolpiuksen kalteva roomalainen
maailma. Hän harhautuu, ajautuu, pakenee ja taas
harhautuu. Näin tapahtuu sekä kirjan fyysisellä että
henkisellä tasolla. Enkolpius loukkaa fallisen
miehuuden jumalaa Priaposta, jonka viha lannistaa:
"sankari" ei kykene seksiin. Lainatussa kohtauksessa
tämä on ymmärrettävää, koska Yömyssy on "iljettävistä
iljettävin ihmisolento", mutta myös viehättävän
ylhäisönaisen Kirken (Circe) edessä Enkolpiuksen
miehuus valahtaa kesken romanttisen esileikin.

Satyriconin utuinen seikkailu vie lukijan Italian
rannikoille, jossa nuoret miehet Enkolpius ja Askyltos
etsivät onneaan ja kilpailevat mustasukkaisesti
poikarakastetustaan Gitonista. Mukana viipyy myös
piinallisia runojaan esittävä Eumolpus. Satyricon
on tavattoman hauska ja hauskuudessaan pelottavakin
antiikin tarina, jossa Homeroksen Odysseia,
epiikka yleensä, rakkaus- ja seikkailuromaanit sekä
symposium-kuvaukset on paiskattu vastakohdikseen.
Poissa ovat niiden sankaruus, puhtaus ja ylevyys.
Sitäkin enemmän kohtaamme ristiriitaisia tunteita ja
ajautumista onnen tunteesta suruun ja alakuloon.
Satyriconin sankarien sielunelämä on kuin heidän
aalloilla keikkuva haaksirikkoinen purtensa.

Satyricon oli parodiaa, mutta sillä oli myös oma
vankka itseisarvonsa. Meitä viehättää erityisesti
Petroniuksen tapa sijoittaa irreaalinen seikkailunsa
roomalaisen kansan arkeen ja juhlaan. Tosi antiikki
tuskin avautuu kirjan kokonaisuudessa. Sen sijaan se
pilkistää sosiaalisen ympäristön rikkaissa
yksityiskohdissa. Siksi Satyricon kiinnostaa alati
menneisyyden tutkimusta. Tuomisto on onnistunut
käännöksessään: se tuo antiikin elävänä myös niille
jotka eivät taida latinaa.

Edwin Linkomiehen suomentaman Trimalkion
pitojen, joka on tunnetuin osa Satyriconia,
ensipainoksesta on vierähtänyt jo lähes 60 vuotta
(viimeisin painos 1988),joten kielen muuttumisen takia
uusi käännös on tältäkin osin tervetullut. Teivas Oksala
julkaisi vuonna 1986 suomennoksen Efesoksen
siveän lesken tarinasta teoksessaan
Homeroksesta Alvar Aaltoon. On hienoa, että
nämä ja Satyriconin muut säilyneet episodit ovat
nyt saaneet uuden käännöksen yksiin kansiin.

Tuomiston väliselostukset _ alkuperäisen tekstin
aukkojen takia välttämättömät _ vievät "antiodysseiaa"
sujuvasti eteenpäin. Kääntäjän esittely koko tarinan
(mahdollisesta) rakenteesta kannattaa toki lukea
ensin.

Tuomiston suomi on sujuvaa ja nautittavaa nykykieltä.
Hän on tavoitteensa mukaisesti onnistunut välttämään
aikamme ja ei-roomalaisen kulttuurin vivahteita, sanoja
tai sanontoja, murteista puhumattakaan. Strategia
taannee tekstin tuoreuden muutamiksi
vuosikymmeniksi eteenpäin. Tosin kääntäjän polku on
usein kovin kapea. Jos hän viljelee "vapaata
käännöstä", filologit näykkivät häntä epätarkkuuksista,
ärhäkästi kuin Priapoksen noitaeukon hanhet
Enkolpiusta (s. 206). Jos kääntäjä pyrkii tarkkuuteen,
kuten Tuomisto selvästikin, suomen kielen vartijat
saattavat moittia hänen "raskaita" rakenteitaan.

Lukija kaivannee Tuomistoltakin joitakin lyhempiä
ilmaisuja merkitysten siitä kärsimättä. Riittäisikö vain
"valmiiksi syttynyttä himoaan", "näyttelijä joka tekee
itsestään pellen" (s. 186), "hänen luonnonkiharansa"
(s. 187) ja "vinkuvan porsaan (s. 202)" jonkin verran
pidempien ilmaisujen sijasta? Paljon nämä ovat
makuasioita. Vielä yhdellä tarkastuskerralla olisivat
kyllä poistuneet muutamat svetisismit ja selityksiin
pujahtaneet painovirheet. Kokonaisuudessaan
saamme kuitenkin lukea Tuomiston taidokasta ja
eloisaa suomea ja lisätä tietämystämme hänen
asiantuntevien selitystensä ansiosta.

Selitysten valinnassa Tuomisto on jättänyt lukijalle
pelivaraa; lähinnä vain mytologian ja antiikin kulttuurin
ilmiöt selitetään. Satyricon on kummallisuuksien
ilotulitusta, varmaankin se oli yllättävä myös monelle
aikalaiselle. Petronius loi absurdin ja raadollisen
seikkailun. Kaikkea ei voi selittää, pitäisikö edes?

Nimien käännösasu on latinan mukainen, mutta
Tuomisto on mukauttanut suomen kieleen selvästi
kreikkalaisen maailman ja mytologian nimet. Latinan-
ja kreikankielisten nimien suhteen vallitsee tätä nykyä
käsikirjoja ja suomen kielen neuvojia myöten valitettava
anarkia. Linkomiehen malli ei toteudu tässäkään
käännöksessä. Ymmärrämme toki, miksi Tuomisto
aivan oikein kirjoittaa toisinaan "Herakles" ja toisinaan
"Herkules vieköön", mutta ei ole kaukana sekään aika,
kun meidät aika yhdenmukaisesti opetettiin
kirjoittamaan myös Askyltos (pro Ascyltos), Trimalkio
(pro Trimalchio), Enkolpius (pro Encolpius) tai Kirke
(pro Circe). Mitään sekoittamisen vaaraa tarinan ja
mytologian hahmojen välillä tässä tekstissä ei ole.

Petroniuksen jälkivaikutusta käsittelevän katsauksensa
lopuksi Tuomisto heittää ilmaan kysymyksen
Satyriconin merkityksestä 2000-luvulla (s. 334).
Sen, joka ihmettelee tämän vuosituhannen alun
kaksinaismoralistista seksuaali-ilmapiiriä, taikuuden ja
mystiikan villitystä sekä normien keikuttelua, kannattaa
lukea tämä teos ja todeta, että taidamme olla
moraaliselta älyltämme aivan antiikkisia mekin.