”Melkein kahdeksantoista kuukautta lukittuna laivaan väsyttävän samanlaisuuden ympäröimänä, miksen hakisi virkistystä älyn leikeistä? Purjehtiva yhteisö mittaa aikansa lokiliinalla, kauppaa käyvä numerosarakkeilla. Mitä minä omalla ajallani tekisin, jos minulta kiellettäisiin sen täyttäminen musteella?”

Hyvä, ettei kukaan tullut kieltäneeksi. Laivapappi Jacob Wallenbergin tuotteliaan mustepullon ja kepeän kynän herkullisista antimista pääsivät nauttimaan ensin hänen matkakumppaninsa purjehduksella Kiinaan vv. 1769-70. Kun Min son på galejan sitten julkaisiin Ruotsissa pari vuotta Wallenbergin kuoleman jälkeen, tästä humoristisesta matkakuvauksesta tuli nopeasti klassikko. Suomeen Wallenbergin Finland-laivan tarinat eivät kuitenkaan rantautuneet yli kahteen vuosisataan, kunnes turkulainen Faros-kustantamo vihdoin ansiokkaasti luotsasi ne luettavaksemme.

Wallenbergin Kaukana valtamerellä tarjoaa monikerroksista luettavaa, jossa peilautuu niin1700-luvun kulttuuri- ja sivistyselämä kuin naiskuvakin. Tyylillisesti Wallenbergillä – joka on kuutisen vuotta vanhempi kuin Bellman – on ilmetty sukulaisuussuhde Henry Fieldingiin ja Laurence Sterneen; meidän leveysasteillamme hänen räiskyvä, useita tyylilajeja parodioiva ja yhdistävä tekstinsä on kuitenkin lajissaan ensimmäinen, kuten suomentaja Lars Karlsson toteaa. Kaukana valtamerellä on samanaikaisesti päiväkirja, matkakertomus, pikareskiromaani, runokokoelma, pakinasarja ja yksi pohjoismaisen merikirjallisuuden perusteoksista.

”Ihmekös tämä? Poika on isän näköinen, kirjoitus kirjoittajan. Raskasmielinen pää, miten se voisi ohjata kevyttä kättä tai iloinen suu laulaa melankolisia säveliä?” Kaukana valtamerellä voi kuitenkin olla näköisveli Min son på galejan -kirjalle vain siinä mitassa kuin suomennos on onnistunut – ja se on onnistunut komeasti. Karlssonin taitava ja inspiroitunut käännös taivuttaa alkuperäistekstin hilpeät tunnelmat sujuvasti niin riimeiksi kuin raumaksikin, ja kirjan ulkonäkö sekä kuvitus ovat samaa nautittavaa tasoa.

Jacob Wallenberg, tulevan mahtisuvun ensimmäisiä jäseniä, poimittiin laivapapiksi Ruotsin Itä-Intian kauppakomppaniaan sen johtajan poikien kotiopettajan tehtävästä. Vaikka v. 1731 perustettu Ostindiska kompaniet olikin pelkkä mitättömyys Ison-Britannian ja Hollannin kuulujen Itä-Intian kauppakomppanioiden rinnalla, sen yksinoikeus käydä kauppaa”Itä-Intian” eli Kiinan kansssa osoittautui tuottoisaksi sekä Ruotsin talouselämän että kulttuurin kannalta. Teen, silkin, mausteiden ja kiinalaisen posliinin myötä Kiinasta ja chinoseriesta tuli muotivillitys.

Kantoniin matkaava Wallenberg muistuttaa muita meriä kyntäneitä kynäniekkoja siinä, että hänen tavallaan useimmat aloittivat kirjoittamisensa rikkoakseen pitkän purjehduksen väistämättömän monotonian. Tyypillistä sekin, ettei Wallenberg kirjoittanut matkapäiväkirjaansa itselleen vaan matkakumppaniensa huvitukseksi – esimerkiksi 1800-luvun purjehtivien kapteeninrouvien journaaleilla oli yleisönään perhe tai ystäväpiiri. Wallenbergin kuulija- tai lukijakuntana toimi laiva-arjen harmautta torjumaan perustettu Runio Sacrum-kirjallisuusseura, jonka istunnoissa ”runosuoni virtasi sitä vuolaammin, mitä enemmän siihen lotrattiin viinaksia”.

Ainutlaatuista merikirjallisuudessa on kuitenkin se, että Wallenbergin tekstin jokaisessa kappaleessa ellei peräti lauseessakin on kompa tai kaksi. Runsaasti viljellyt latinankieliset sitaatit ja kirjallisuusviitteet todistavat Runio Sacrumin oppineisuudesta, jos kohta nekin palvelevat enemmän komedian Thaliaa kuin tiedon Pallas Athenea. Erityisen leikinlaskun kohteeksi joutuu ero Wallenbergin itsensä ja monien muiden Kompanietin laivapappien välillä, Linné kun oli lähettänyt oppilaitaan laivapappeina merelle tekemään tarkkoja tieteellisiä luontohavaintoja.

Wallenberg sen sijaan kääräisee luonnonilmiöitäkin koskevat kommenttinsa hilpeään sanamuotoon.Kilpikonnat ”muistuttavat merimiehiä siinä, että ne viihtyvät parhaiten vedessä ja tulevat maihin vain muniakseen”, ja vaikka paha myrsky Pohjanmerellä kirvoitti laivapapin myös uskonnolliseen pohdintaan, hän kuitenkin pystyi suhtautumaan hyttinsä vedenpaisumukseen tyynesti – ainakin jälkikäteen. ”Sanakirja ui lattialla kuin ruoppausproomu, perässä purjehtivat kaksi tohveliani kuin silliveneet.”

Merielämän peruspiirteet tuovat Wallenbergin kokemuksiin kiinnostavia yhtäläisyyksiä merimiesten kanssa. Laivaruokaa ja kapteeneja sopii näköjään laivapappienkin arvostella, joskin merimiehiä verhotummin; myös maissakäyntien herättämä kotiseuturakkaus on merellistä yhteisomaisuutta. Ennen muuta Wallenberg muistuttaa tavallisia merimiehiä siinä, että vastakkainen sukupuoli nousi pitkän purjehduksen aikana 23-vuotiaan laivapapin pysyvän kiinnostuksen kohteeksi yhtä lailla kuin laivan muillakin nuorilla seiloreilla.

Toki skanssin suorasukainen jutustelu oli vallan muuta kuin Wallenbergin henkevöitetyt tuhmuudet. Kaiketi Wallenberg turvautui kurtiseerauksen alati yhtä kiinnostavaan aiheeseen myös siksi, ettei laivaoloissa käytettävissä ollut aihemateriaali ollut suuruudella pilattu. ”… voitte minua syyttää liioista naisjutuista aivan kuin olisin poispilattu hameenheiluttaja. Mutta jokainenhan tietää, että tämä tavara myy parhaiten.”

Niinpä Wallenberg taritsee laivan ensimmäiselle assistentille, lääkärille, kirjurille ja neljännelle perämiehelle miehisiä kuvauksia naisellisista ulkomuodoista, vitsailee pisangien eli banaanien muodon viehättävyydestä naisen kannalta ja laskee etenkin kirjan loppupuolella usein leikkiä aisankannattajan ”sarven” tiimoilta. Kun kotiin jääneen vaimon tai mielitietyn uskollisuus oli yksi merenkulkijoiden perushuolista, tuli Wallenberg tässä sivunneeksi potentiaalisesti hyvinkin arkaa aihetta.

Kaukana valtamerellä loppuu harmillisesti kesken matkaa, juuri kun Finland-laiva on päässyt Kantoniin. Toki Itä-Intian kauppakomppanian maailmaan saa tuntumaa muutenkin, esimerkiksi vierailemalla Kompanietin kotisatamassa Göteborgissa. Siellä 1700-luvun mallin mukaan rakennettu laiva Götheborg purjehtii esikuviensa tavoin neitsytmatkalleen Kiinaan jo lokakuussa. Mutta hilpeää lukukokemusta omaksi ilokseen etsivien kannattaa ilman muuta liittyä Wallenbergin ja hänen kumppaniensa seuraan toteamaan, ”kuinka vaivalloista [on] heittelehtiä laivassa, jossa kaikki järki on tungettu kompassiin!”