Länsimaissa äänestysaktiivisuus näyttää vuosi vuodelta laskevan, vaikka politiikka ja poliitikot ovatkin päivittäin voimakkaasti esillä eri tiedotusvälineissä. Voisikin ajatella, että politiikka itsessään kiinnostaa, mutta poliitikot eivät kykene vastaamaan ihmisten toiveisiin ja odotuksiin, mikä vähentää intoa äänestää. Suomessa sateenkaarihallitus tukee kehitystä, koska ihmiset eivät pysty enää erottamaan eri puolueiden näkemyksiä, eivätkä myöskään superkonsensuksesta johtuen vaikuttamaan äänestyskäyttäytymisellään poliittisiin linjauksiin.

Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin esseekokoelma Keinot vailla päämäärää pureutuu tähän ongelmaan. Hänen mukaansa politiikka näyttää nykyään olevan pysyvästi alisteinen suhteessa uskontoon, talouteen ja oikeuteen.

Esseet pureutuvat aiheeseen eri ilmiöiden kautta. Keskeisiä käsitteitä ovat mm. elämä, ihmisoikeudet, poikkeustila, keskitysleiri, pakolaisuus ja kansallisvaltio. En ole itse perillä läheskään kaikista aiheisiin liittyvistä filosofisista keskusteluista ja taustoista, mutta siitä huolimatta esseet tarjosivat paljon ajattelemisen aihetta.

Agambenin mukaan kansallisvaltiot ovat tiensä päässä. Tätä teemaa hän tarkastelee pakolaisten kautta. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien monet Euroopan valtiot alkoivat säätää lakeja, jotka sallivat kansalaisuuden kyseenalaistamisen ja riistämisen niiden omilta kansalaisilta: ensimmäisenä Ranska vuonna 1915 ”vihollista” syntyperää olleiden Ranskan kansalaisuuden saaneiden suhteen; vuonna 1922 esimerkkiä seurasi Belgia, joka peruutti kansalaisuuden ”kansakunnan vastaisiin” tekoihin sodan aikana syyllistyneiltä kansalaisilta; vuonna 1926 Italian fasistihallitus sääti vastaavan lain, joka koski ”Italian kansalaisuuden arvottomia” kansalaisia ja Itävalta vuonna 1933. Toiminta huipentui Saksassa vuonna 1935 säädettyihin Nürnbergin lakeihin, jotka jakoivat saksalaiset täysivaltaisiin kansalaisiin sekä kansalaisiin ilman poliittisia oikeuksia. Agamben näkee, että nämä lait – ja niistä seurannut kansalaisuudettomien massa – merkitsivät ratkaisevaa käännettä modernin kansallisvaltion elämässä ja sen lopullista vapautumista kansalaisen ja kansan naiiveista käsitteistä.

Edellä mainitut lait aiheuttivat ennennäkemättömän pakolaisaallon Euroopassa. Agamben viittaa Hannah Arendtiin, joka on huomauttanut, että ”käsitys ihmisoikeuksista, joka perustui oletukselle ihmisolennon olemassaolosta sellaisenaan, luhistui raunioiksi heti kun sitä puolustavat huomasivat ensi kertaa olevansa vastatusten ihmisten kanssa, jotka olivat todella menettäneet kaikki määreensä ja suhteensa – lukuun ottamatta tosiseikkaa, että he olivat inhimillisiä olentoja”.

Olennaista on, että joka kerta kun pakolaiset eivät enää näyttäneet yksilötapauksilta, vaan massailmiöltä (kuten tapahtui sotien välillä ja uudelleen nykyään), niin organisaatiot kuin yksittäiset valtiotkin osoittautuivat, huolimatta vakavista vetoomuksista luovuttamattomien ihmisoikeuksien puolesta, täysin kyvyttömiksi ratkaisemaan ongelmaa tai edes tarttumaan siihen sen vaatimalla tavalla. Koko asia siirrettiin näin poliisien ja humanitaaristen organisaatioiden harteille.

Pakolainen onkin Agambenin näkemyksen mukaan kenties ainoa ajateltavissa oleva hahmo meidän aikanamme ja, ainakin niin kauan kuin kansallisvaltioiden ja sen suvereniteetin hajoamisen prosessi ei ole täysin viety loppuun, ainoa kategoria, jonka kautta on mahdollista nähdä tulevan poliittisen yhteisön muotoja ja rajoja.

Teollisuusmaat joutuvatkin Agambenin mielestä kohtaamaan joukon pysyvästi maassa oleskelevia ei-kansalaisia, jotka eivät voi eivätkä halua tulla kansalaisiksi eivätkä palautetuiksi kotimaahansa. Näillä ei-kansalaisilla on usein jokin alkuperäinen kansalaisuus, mutta sikäli kuin he ovat mieluimmin käyttämättä oman valtionsa suojaa, he ovat kuten pakolaiset, ”tosiasiallisesti kansalaisuudettomien” asemassa. On ehdotettu, että näistä maassa pysyvästi oleskelevista ei-kansalaisista käytettäisiin termiä denizen, jonka etuna on, että se näyttää kuinka kansalaisen (citizen) käsite on nykyään kykenemätön kuvaamaan modernien valtioiden poliittis-sosiaalista todellisuutta. Kehittyneiden teollisuusmaiden kansalaiset menettäessään yhä enemmän kiinnostustaan poliittiseen osallistumisen perinteisiin rakenteisiin näyttävät ilmeisen taipumuksen muuttua denizeneiksi, pysyvästi maassa oleskeleviksi ei-kansalaisiksi, ja ainakin tietyissä sosiaalisissa kerrostumissa denizenit ja kansalaiset astuvat jopa vyöhykkeelle, jolla on mahdollista olla erottamatta heitä toisistaan. Samalla xenofobiset reaktiot ja puolustusliikehdinnät kasvavat vahvistuksena tunnetulle periaatteelle, jonka mukaan tosiasiallinen assimilaatio muodollisten rajojen vallitessa kiihdyttää vihaa ja suvaitsemattomuutta.

Vaikkei Agamben tarjoakaan ratkaisua ongelmaan, on näissä ajatuksissa silti mielestäni pohdittavaa vaikkapa eduskuntavaaleihin valmistautuville poliitikoille ja tietenkin äänestäville tai äänestämättä jättäville kansalaisille. Paineet pakolaisten vastaanottamisen lisääntymiselle kasvavat koko ajan Suomessakin, vaikka EU näyttääkin yrittävän sulkea ulkorajansa mahdollisimman tehokkaasti. Jo edellä mainittu äänestysinnon laskeminen on erityisen jyrkkää juuri Suomessa. Työttömyyttä ei ole saatu kuriin hyvistä yrityksistä huolimatta. Köyhyys ja tuloerot kasvavat ja lapsiperheiden asema on huonontunut viimeiset kymmenen vuotta. Tämä on omiaan passivoimaan ihmisiä ja vähentämään edelleen yhteiskunnallista osanottoa.

Agamben ei ainoastaan tyydy ennustamaan länsimaiden perikatoa, vaan näkee sen olevan koko ajan tapahtumassa. Neuvostoliiton kommunistisen järjestelmän romahtaminen ja demokraattis-kapitalistisen valtion verhoamaton koko maailman hallinta ovat tyhjentäneet kentän kahdesta tärkeimmästä ideologisesta esteestä, jotka estivät poliittisen filosofian nostamisen aikamme tasolle: yhtäältä stalinismista, toisaalta oikeusvaltiosta ja edistysuskosta. Ajattelu kohtaa nykyään ensi kertaa tehtävänsä vailla mitään illuusioita ja vailla yhtäkään mahdollista tekosyytä. Kaikkialla silmiemme edessä on tapahtumassa ”suuri muutos”, joka työntää yksi toisensa jälkeen maan valtiaita (tasavaltoja ja monarkioita, tyrannioita ja demokratioita, liittovaltioita ja kansallisvaltioita) kohti valtiomuodon viimeisen vaiheen muodostavaa ”integroidun spektaakkelin valtiota” ja ”pääoma-parlamentarismia”. Kuten ensimmäisen teollisen vallankumouksen suuri muutos tuhosi Ancien Régimen sosiaaliset ja poliittiset rakenteet ja julkisoikeuden kategoriat, samalla tavoin Agamben näkee, että suvereniteetin, oikeuden, kansakunnan, kansan, demokratian ja yhteistahdon termit peittävät nykyään todellisuutta, jolla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa, mitä nämä käsitteet tarkoittavat, ja se, joka jatkaa niiden kritiikitöntä käyttöä, kirjaimellisesti ei tiedä, mistä puhuu. Yleisellä mielipiteellä ja konsensuksella ei ole mitään tekemistä yhteistahdon kanssa, ja vielä vähemmän ”kansainvälisellä poliisilla”, joka nykyään käy sotia, on tekemistä jus publicum Europaeumin suvereniteetin kanssa. Nykypolitiikka on tuhoisa koe, joka hajottaa ja tyhjentää planeetan kaikista instituutioista ja uskomuksista, ideologioista ja uskonnoista, identiteeteistä ja yhteisöistä tarjotakseen ne lopulta uudelleen täysin mitätöidyssä muodossa.

Sillä aikaa kun valtion rappio jättää kaikkialle jälkeensä tyhjän kuorensa suvereniteetin ja hallinnan puhtaana rakenteena, yhteiskunta kokonaisuutena on sen sijaan peruuttamattomasti pakotettu kulutusyhteiskunnan muotoon ja tuotanto suunnattu pelkästään hyvinvointiin. Jotkut poliittisen suvereniteetin teoreetikot näkevät tässä kaikkein varmimmin merkin politiikan lopusta. Ja todellakin, kuluttajien massat (kun ne eivät yksinkertaisesti vain tartu vanhoihin etnisiin ja uskonnollisiin ihanteisiin) eivät tarjoa nähtäväksi minkäänlaista uuden poliksen hahmoa.

Ongelma, joka uudella politiikalla on edessään, on Agambenin mielestä nimenomaan tämä: onko sellainen poliittinen yhteisö mahdollinen, joka on järjestetty pelkästään täyttä maallista elämästä nauttimista silmällä pitäen? Samalla hän kysyy, eikö juuri tämä ole tarkasti ottaen filosofian päämäärä? ”Onnellisen elämän” käsitteen määritteleminen pysyykin yhtenä tulevan poliittisen ajattelun olennaisista tehtävistä.

”Onnellinen elämä”, jolle poliittisen filosofian on pohjauduttava, ei voi siksi olla paljas elämä, jonka suvereniteetti edellyttää tehdäkseen siitä oman subjektinsa, eikä se voi olla modernin tieteen ja biopolitiikan läpitunkematon vieraus, joka elämää nykyään turhaan yrittää pyhittää, vaan päinvastoin täysin maallinen ”riittävä elämä”, joka on saavuttanut oman voimansa ja oman kommunikatiivisuutensa täydellisyyden ja johon suvereniteetilla ja oikeudella ei ole enää minkäänlaista otetta.

Politiikka on välillisyyden näyttämistä, välineen tekemistä näkyväksi sellaisenaan. Se ei ole päämäärän sellaisenaan piiri eikä päämäärälle alistettujen välineiden piiri, vaan puhtaan ja päämäärättömän välillisyyden piiri inhimillisen ajattelun ja toiminnan kenttänä.

Länsimaiden perikatoa on ennustettu jo vuosikymmeniä. Agambenin ajatuksissa on kuitenkin ajattelemisen aihetta aivan konkreettisellakin tasolla. Äänestysprosentti on poikkeuksellisen pieni kansallisvaltion merkitys on Suomessakin vähentynyt EU:n myötä ja erilaiset globaalit ongelmat ovat arkipäivää.

Agambenin ajatusten kanssa ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta niiden kautta on mahdollista lähestyä moneen kertaan läpikäytyjä aiheita uudesta näkökulmasta.