Lappi – Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueille ulottuva laaja maantieteellinen kokonaisuus – on ollut epäilemättä tieteen ja kulttuurin kansainvälinen kohtauspaikka ja monen mielenkiintoisen tutkimusmatkan keskeinen kohde 1700-luvulta lähtien. Lapin tuhat tarinaa tuo monipuolisesti esiin tämän tosiseikan ja esittelee samalla joukon Lapin luonnosta ja kulttuurista kiinnostuneita tieteenharjoittajia. Päähuomio kohdistuu osin oikeutetusti tunnettujen Lapin-kävijöiden Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n (1698–1759), Carl von Linnén (1707–1778) ja Giuseppe Acerbin (1773–1846) tekemiin tutkimusmatkoihin, mutta joukkoon mahtuu joitain vähemmän tunnettuja tieteilijöitä ja muita pohjolan luonnon tarkkailijoita, kuten Richard Steele (1672–1729) tai George Pickering (1758–1826), jotka eivät ole ansioituneet niinkään tieteilijöinä, vaan pikemminkin Lapin luontoarvojen vaalijoina.

Teoksen avaa Teivas Oksalan aikaisemmin julkaisematon taidokas latinannos Eino Leinon (1878–1926) runosta ”Lapin kesä”. Tämän jälkeen Leikolan opiskelutoveri Matti Klinge pääsee pohtimaan matkakirjallisuuden filosofista ja moraalista luonnetta. Klingen teksti liikkuu jokseenkin yleisellä tasolla, viittaa useisiin tunnettuihin matka- ja seikkailukirjallisuuden merkkiteoksiin ja pohdiskelee lajin fiktiivisten ja faktuaalisten piirteiden toisiinsa kietoutumista. Klinge ei käsittele Lapin tutkimusmatkoista kertovia tekstejä eikä tuo Lappia juuri muutenkaan esiin, vaan tyytyy luettelemaan joukon itselleen ilmeisen tärkeitä maailmankirjallisuuden klassikoita.

Aate- ja oppihistorian sekä tieteenhistorian kannalta Klingen tekstiä huomattavasti merkittävämpiä ovat Päivi Maria Pihlajan artikkeli revontulten tutkimuksesta sekä Tapio Markkasen esitys tähtitieteen ja geotieteiden pohjoisista ulottuvuuksista. Pihlaja käsittelee ansiokkaasti Andreas Celsiuksen (1701–1744) merkitystä tutkimusmatkailijana – Celsiuksen nimi lienee useimmille tuttu lähinnä lämpötilan mittaamiseen tarkoitetun asteikon kehittämisestä. Markkanen puolestaan tutkii astronomian näkymiä muun muassa Maupertuis’n, Abbé Outhierin (1694–1774), Friedrich Georg Wilhelm von Struven (1793–1864) ja Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) saavutusten kautta. Pihlajan tekstissä näkyy hyvällä tavalla 1700-luvun luonnontieteen erityislaatu, Markkasella puolestaan Lapin luonnontieteellisen tutkimuksen pitkä perinne.

Näiden tekstien jälkeen ääneen pääsee Johan Stén, joka käsittelee vuoden 1769 Venus-pasaasia sekä kahden lahjakkaan sveitsiläisen tiedemiehen, Jacques-André Mallet’n (1740–1790) ja Jean-Louis Pictet’n (1739–1781) ilmiön johdosta Venäjän Lappiin tekemää tutkimusmatkaa. Norjalainen Per Pippin Aspaas jatkaa hieman samoilla linjoilla ja esittelee Maximilian Hellin (1720–1792) ja Johannes Sajnovicsin (1733–1785) Lapin-matkoja, mutta näkökulma ei ole enää niinkään astronomisissa havainnoissa, vaan suomalais-ugrilaisten kielisuhteiden kehityksessä. Sténin ja Aspaasin tekstien myötä näkökulma alkaa vähitellen siirtyä tieteenhistorian erityiskysymyksistä enemmän tieteen kulttuurihistorian puolelle.

Seuraavana vuoron saavat Klaus Karttunen ja Risto Pulkkinen, jotka tutkivat Lapin kasvillisuuden tutkimusta ja Linnén perintöä. Karttusen teksti on valitettavan lyhyt ja tyytyy lähinnä vain referoimaan Linnén muutaman oppilaan Lappiin tekemiä tutkimusretkiä. Pulkkisen tekstissä sitä vastoin on pituutta aivan riittävästi, mutta hänen artikkelinsa piirtää turhan mahtipontisen ja ylivertaisen kuvan Lars Levi Laestadiuksesta (1800–1861) kasvitieteilijänä kontekstoimatta Laestadiuksen tutkimuksia juuri mitenkään 1800-luvun tieteeseen. Teksti pitää Laestadiusta suhteellisen ylivertaisena botanistina verrattuna jopa itseensä Linnéen. Ihme on, jos tämä kritiikitön kuva pitää paikkansa – Laestadius tunnetaan joka tapauksessa pikemminkin teologisista kuin kasvitieteellisistä saavutuksistaan.

Aspaasin ohella kansainvälistä väriä artikkelisarjaan tuovat italialainen Alessandra Grillo Orlandini ja englantilainen Tony Lurcock, jotka analysoivat maanmiestensä varhaisimpia Lapin-matkoja. Grillo Orlandinin artikkeli on näistä kahdesta siinä mielessä tärkeämpi, että se nostaa esiin Italian ja Suomen välillä muinoin vallinneet kulttuurierot ja pyrkii ymmärtämään varhaisten italialaisten tutkimusmatkailijoiden omaperäistä Lappi-kuvaa historiantutkimuksellisesti uskottavalla tavalla. Esimerkiksi Acerbin ja Francesco Negrin (1624–1698) matkakertomusten perusteella voidaan huomata, että Lapin luonto, kulttuuri ja tavat olivat unohtumaton kokemus Italian lämpöön (ja taloudelliseen vaurauteen) tottuneille matkamiehille. Siinä missä Grillo Orlandini suhtautuu tutkimuskohteeseensa jokseenkin rationaalisesti, esittää Lurcock Lapin eksoottisena pimeänä maankolkkana, joka ei näytä olevan tämän päivän englantilaisille paljoakaan erilainen kuin heidän 1700-luvulla eläneille maanmiehilleen.

Lapin tuhat tarinaa on jossain määrin kaksijakoinen teos. Alkupuolen artikkelit vaikuttavat olevan pääsääntöisesti intensiivisempiä, keskitetympiä ja rajaukseltaan täsmällisempiä kuin loppupuoliskon enemmän muistelmalliset tekstit. Tätä kahtiajakoa selittänee osaltaan se, että teos etenee 1600- ja 1700-lukujen tutkimuksesta kohti nykyaikaa, jolloin teksteissä alkaa esiintyä enemmän sekä yhä elossa olevia henkilöitä että kirjoittajien omakohtaisia muistoja Lapista.

Kuolan niemimaan asiantuntijat Leif Rantala ja virolainen Ott Kurs vievät lukijan ekskursiolle itärajan takaiseen Lappiin. Rantala esittelee merkillisiä tarinoita Kuolan niemimaalta ja Petsamosta. Kertomus polveilee paikoin turhankin villisti saamelaisista aavelaivakertomuksista ja muista mytologisista uskomuksista kylmän sodan aikaisiin ilmapallolentoihin ja sotamuistoihin Petsamon rajalinjalta. Kurs puolestaan ottaa tutkimuksellisessa mielessä hieman hillitymmän linjan ja keskittyy tarkastelemaan pietarilaissyntyisen Alexander Theodor von Middendorffin (1815–1894) Kuolan Lappiin tekemiä eläintieteellisiä tutkimusmatkoja. Tekstin arvoa laskee hieman se, että Kurs taustoittaa aihettaan turhan laajasti ja luettelee alussa lähes matrikkelinomaisesti huomattavan määrän 1700- ja 1800-luvun virolaisia tutkimusmatkailijoita ennen kuin pääsee varsinaiseen aiheeseensa.

Tämän jälkeen Juhani Lokki ja Torsten Stjernberg tutkivat Wilhelm von Wrightin (1810–1887) vuosina 1832 ja 1846 Lappiin tekemiä tutkimusretkiä von Wrightin autenttisen matkapäiväkirjan ja säilyneen kirjeenvaihdon avulla. Von Wrightin taitelijaveljesten päiväkirjat ovat ilmestyneet kokonaisuudessaan Leikolan, Lokin, Stjernbergin ja Johan Ulfvensin toimittamana seitsenosaisena sarjana (1996–2010). Lokki ja Stjernberg ovat olleet Leikolan läheisiä työtovereita, joten tämän yhteistyösuhteen olisi odottanut näkyvän heidän tekstissään huomattavasti selvemmin.

Teoksen viimeinen kolmannes painottaa lähes täysin Lapin luonnon ja tutkimusmatkailun kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä. Aluksi Arvo Peltonen tuo esiin Fredrika Bremerin (1801–1865) ja Alexandra Gripenbergin (1857–1913) kirjoittamia matkakuvauksia ja Liisa Voßschmidt tutkii aikansa monipuolisen kulttuurivaikuttajan Herman Paulin (1827–1885) Lappiin vuonna 1859 tekemää rekiretkeä ja siitä kirjoittamaa Eine Schlittenfahrt nach Lapland -teosta (1859). Tämän jälkeen Osmo Pekonen käsittelee ruhtinas Ronald Bonaparten (1858–1924) vuoden 1884 Ruijan-matkaa. Tekstit ovat käsittelytavaltaan omintakeisia ja tyyliltään ansiokkaita, mutta varsinkin Voßschmidt sortuu tarpeettoman pitkiin lainauksiin ja täyttää huomattavan osan käytettävissään olevasta tilasta suorilla sitaateilla Paulin teoksesta.

Teoksen loppu sisältää vain väljästi aate- ja oppihistoriaan liittyviä kirjoituksia. Caj Kortman kertoo Lapin tunnetuimmasta luonnonrikkaudesta kullasta ja sen etsinnän teknologisesta kehityksestä; Tuija Hautala-Hirvioja tutkii saamelaisista muodostetun kuvan hahmottumista ja muuttumista Suomen kansallisessa kuvataiteessa; Samuli Aikio muistelee sveitsinranskalaista kirjailijaa Robert Crottet’ia (1908–1987) ja tämän toimintaa kolttasaamelaisen kulttuurin suojelijana; Tarmo Kunnas puolestaan kertoo hieman toisenlaisen tarinan kolttien historiasta ja paneutuu kolttia kovalla kädellä kurittaneen Kurt Martti Walleniuksen (1893–1984) kirjalliseen tuotantoon; Anto Leikolan veli Matti Leikola tutkii Lapin uitto- ja metsätöitä kuvaavaa kaunokirjallisuutta suhteellisen laajasti aloittaen katsauksensa 1900-luvun alusta ja ulottaen sen aina 2000-luvun alkuun saakka; ruotsalainen Kajsa Andersson esittelee belgialaissyntyisen ja sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan Marguerite Yourcenarin (1903–1987) Lappi-aiheista tuotantoa; lisäksi Panu Rajala tutkiskelee Aila Meriluodon (s. 1924) runoutta ja Kaari Utrio kertailee omakohtaisia kirjallisia Lapin-muistojaan.

Kuten huomaamme, on teos sekä sisällöltään että muodoltaan huomattavan monipuolinen – ja samalla jokseenkin epätasainen. Kokoelman etuna on tietysti se, että se tarjoaa jokaiselle jotain. Se nostaa esiin vivahteikkaan kuvan Lapista ja sen kirjallis-kulttuurisesta merkityksestä unohtamatta Lapin maantieteelliseen erityisasemaan liittyvää luonnontieteellistä tutkimusta. Työn ongelmana on kuitenkin se, ettei siinä hahmotu yhtä selvää temaattista linjaa, joka kokoaisi tekstit yhteen ja tekisi siitä yhtenäisen. Lisäksi on syytä huomata, että vaikka kysymyksessä on Leikolan juhlakirja, ei juhlan päähenkilö juuri näy teoksen sivuilla. Leikola on pitkän linjan tieteenharjoittaja, joka on käsitellyt laajassa tuotannossaan erityisesti biologian oppihistoriaa. Juhlakirjan arvolle olisi ollut soveliasta, jos ainakin biologian historiaa käsitelleet kirjoittajat olisivat nostaneet Leikolan ajattelua ja tuotantoa selvemmin esiin.

Lopuksi täytyy esittää vielä subjektiivinen käsitys teoksen arvosta. Tieteenhistoriallisessa mielessä parhaiten onnistuvat Pihlaja, Markkanen, Aspaas, Lokki ja Stjernberg. Aate- ja oppihistoriallisessa mielessä tärkeitä tekstejä ovat puolestaan Stén, Grillo Orlandini, Peltonen, Pekonen ja Kunnas. Näissä teksteissä on hyödynnetty pääsääntöisesti hyvin sekä alkuperäisaineistoa että tieteelliselle kirjoittamiselle soveliaita konventioita sortumatta toisarvoisten anekdoottien tai aikaisemmasta tutkimuksesta tuttujen itsestäänselvyyksien luettelemiseen. Teoksen kaikista teksteistä ei voi sanoa samaa. Valitettavan monen artikkelin arvoa laskee se, että teksti on joko temaattisesti hajanainen tai sisällöllisesti epäinformatiivinen. Lapin tuhat tarinaa ei ole ehkä merkittävin maassamme julkaistu aatehistoriallinen tutkielma, mutta parhaimmillaan se tarjoaa hyvän käsityksen Lapin asemasta tieteen historiallisena tapahtumapaikkana ja tuo paikoin hyvin esiin kotimaisten ja ulkomaisten Lapin-tulkintojen välillä vallitsevat temaattiset ja ideologiset erot.