Lapsiperhe television ääressä

Satu Valkosen väitöskirja televisiosta 5−6-vuotiaitten lasten elämässä ei paljasta mitään erityisen järisyttäviä yllätyksiä, mutta tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia lapsiperheen arkeen ja television katseluun. Kirja sisältää paljon sellaista käytännön asiaa, mikä lasten vanhempien ja kasvattajien olisi hyvä tietää.

Valkonen, Satu: Television merkitys lasten arjessa. Tampere University Press, 2012. 365 sivua. ISBN 97895144812.

Median osuus lasten elämässä on noussut kiinnostavaksi tutkimusaiheeksi 1990-luvun lopulta lähtien ja 2000-luvun aikana on julkaistu varsin paljon tutkimuksia lasten televisionkatselusta, tietokoneen käytöstä, konsolipelaamisesta ja kännykän käytöstä. Useimmissa tutkimuksissa tarkastelun kohteena ovat olleet kouluikäiset lapset.

Satu Valkonen tarkastelee sosiaalipsykologian väitöskirjassaan 5-6-vuotiaiden lasten suhdetta televisioon. Tutkimus toteutettiin kevätkaudella 2003 ja siihen osallistui kuusikymmentä helsinkiläislasta. Lasten elämismaailmaa tutkittaessa on usein varsin pitkälti turvauduttu aikuisten, kuten vanhempien tai opettajien, näkemyksiin. Valkonen hankki aineiston haastatteluin, joissa käytettiin apuna kuvia. Valkonen suhtautuu lasten haastattelutilanteisiin vuorovaikutuksellisena tapahtumana, jossa tutkija saa relevanttia tietoa lapsen elämästä tämän omasta näkökulmasta. Lapsen puhe kertoo myös lapsen tavasta hahmottaa itseään ja ympäristöään. Lisäaineistona Valkonen on käyttänyt lasten vanhemmille suunnattua kyselyä. Lasten haastattelutilanteissa käytetyt lomakkeet sekä vanhempien täytettäväksi tarkoitettu kyselykaavake ovat kirjan liitteinä, samoin kuin haastatteluohjeisto ja kirje vanhemmille.

Valkonen toteaa, että vanhempien työajat rytmittävät lapsen päiväjärjestystä, myös televisionkatselua. Televisio on vanhemmille yksi mahdollinen ja varsin yksinkertainen keino säädellä perheen ajankäyttöä. Toisaalta television katselua ei aina mielletä erityiseksi toiminnaksi, kun televisio on avoinna muiden puuhien ja askareiden taustalla.

Pelottavat ohjelmat

Suurin osa (noin 80 %) Valkosen haastattelemista lapsista on pelännyt jotain, mitä on nähnyt televisiossa. Realistisesti kuvatuista ohjelmista lapsia pelottavat esimerkiksi sairaala, tulipalo, eläimet (esimerkiksi dokumenttielokuvien pedot), ampuminen, väkivalta ja sota. Myös lapsille suunnatuissa mielikuvituksellisesti kuvatuissa ohjelmissa (kuten piirretyissä sarjoissa) oli pelottavaa ainesta, erityisesti hirviöitä. Lapset kertovat myös itse varovansa pelottavia, väkivaltaisia kohtauksia esimerkiksi laittamalla silmät kiinni tai yksin katsoessaan jopa vaihtamalla kanavaa. Piirretyissä lastenohjelmissa pelottavaksi tiedetyn hahmon ilmestyessä lapsi voi peittää silmänsä ja jatkaa taas katsomista hiukan myöhemmin. Vanhempien kanssa yhdessä katsottaessa lapsi saattoi pelätessään mennä syliin tai piiloon aikuisen selän taakse.

Useiden tutkimusten mukaan lasten vanhemmat eivät ole kovin hyvin tietoisia lastensa televisioon liittyvistä peloista. Valkosen tutkimus kertoo saman. Tutkimuksen vanhemmista lähes 40 % arvelee, ettei heidän lapsellaan ole koskaan televisioon liittyviä pelkoja. Useimmat vanhemmat myös vakuuttavat, etteivät lapset saa katsoa väkivaltaa sisältäviä ohjelmia. Käytännössä lapsi saattaa kuitenkin nähdä yksittäisiä pelottavia kohtauksia aikuisten katsoessa esimerkiksi poliisisarjaa. Yhteisessä katsomistilanteessa aikuinen voi kuitata lapsen pelon toteamalla, ettei televisiossa nähty asia tapahtunut oikeasti, mutta se ei välttämättä vaikuta lapsen kokemukseen.

Yhteistä toimintaa

Televisio on Valkosen tutkimuksen mukaan lähes poikkeuksetta läsnä lapsiperheen arjessa. Valkonen kuitenkin kyseenalaistaa väitteet, joiden mukaan perheen vähäinen yhteinen aika vietettäisiin television ääressä tai jopa kukin erikseen muiden medioiden parissa. Televisio voi kuitenkin eriyttää lapsen ja vanhempien kokemuksia. Jos vanhemmilla ei ole käsitystä lasten näkemistä ohjelmista, he eivät välttämättä tiedä, mistä lapsi puhuu tai miksi lapsi toimii niin kuin toimii, kun tämä jäljittelee televisiossa näkemäänsä.

Valkosen tutkimuksen mukaan lapset nauttivat saadessaan katsoa televisiota yhdessä vanhempien tai toisen vanhemman kanssa. Television ääressä istuminen ei ole vain passiivista tuijottamista, vaan siihen kuuluu perheen keskeistä vuorovaikutusta. Esimerkiksi huumoriohjelmien tai luontodokumenttien katsominen koko perheen kanssa voi olla lapselle erittäin mieluinen ja odotettu yhdessäolon tuokio. Joissakin perheissä lapsella on erikoislupa katsoa aikuisten ohjelmista esimerkiksi Salattuja elämiä tai Kotikatua yhdessä vanhempien kanssa. Jääkiekon katsominen yhdessä isän kanssa voi tuntua lapsen ja aikuisen yhteiseltä harrastukselta. Lapset voivat katsoa perheen kanssa myös ohjelmia, jotka eivät oikeastaan kiinnosta heitä, koska he nauttivat yhteisestä katsomistilanteesta, vaikka ohjelma olisi tylsä. Toisaalta lapsi voi mielellään katsoa yksin esimerkiksi sellaista lastenohjelmaa, jonka sisältö on hänelle mieluinen ja tärkeä. 

Valkosen tutkimus ei paljasta mitään erityisen järisyttäviä yllätyksiä, mutta tarjoaa kyllä mielenkiintoisia näkökulmia lapsiperheen arkeen ja television katseluun. Ainakin sen tutkimus osoittaa, ettei vanhempien kannata tuntea syyllisyyttä television avaamisesta, mutta televisionkatseluun kyllä kannattaa kiinnittää jonkun verran huomiota.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *