Lapsuuden eskatologiaa

Motto: "Ei ole pragmatismia, vaan terveen ajattelun merkki, jos otaksutaan, että filosofisessa järjestelmässä täytyy olla aukko tai ajatusvirhe, jos sen käytöllinen soveltaminen, siis myös sen käyttö kasvatuksen alalla ei missään suhteessa käy päinsä." -Urpo Harva- Mika Ojakankaan valtio-opin väitöskirja Lapsuus ja auktoriteetti on saanut jo tähän mennessä niin runsaasti huomiota osakseen (ks. esim. Kasvatus 1/98, Niin&Näin 1/98, Politiikka 2/98 ja Tiede ja edistys 2/98), ettei sen metodiin tai muihin yksityiskohtiin menevä esittely ole tarpeen.

Ojakangas, Mika: Lapsuus ja auktoriteetti; Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen.. Tutkijaliitto, 1997. 305 sivua. ISBN 952-5169-02-2.

Motto: "Ei ole pragmatismia, vaan terveen ajattelun merkki, jos otaksutaan, että filosofisessa järjestelmässä täytyy olla aukko tai ajatusvirhe, jos sen käytöllinen soveltaminen, siis myös sen käyttö kasvatuksen alalla ei missään suhteessa käy päinsä."
-Urpo Harva-

Mika Ojakankaan valtio-opin väitöskirja Lapsuus ja auktoriteetti on saanut jo tähän mennessä niin runsaasti huomiota osakseen (ks. esim. Kasvatus 1/98, Niin&Näin 1/98, Politiikka 2/98 ja Tiede ja edistys 2/98), ettei sen metodiin tai muihin yksityiskohtiin menevä esittely ole tarpeen. Keskeistä kirjassa ovat ne kaksi "historiallista muodostelmaa" tai "ajattelun järjestelmää" (s. 28) jotka Ojakangas ideaalityyppisesti konstruoi käsittämään suomalaisessa kasvatusajattelussa tapahtunutta muutosta viime vuosisadan puolestavälistä tämän vuosisadan puoleenväliin. Ja sitten se kolmas näkemys jota Ojakangas itse tarjoaa kirjansa viimeisessä luvussa ja jota hän on sittemmin kehitellyt muunmuassa kolumnissaan ’Yritys kodin poliittiseksi filosofiaksi’ (Tiede ja edistys, 3/99). Ensin kirjasta yleisesti ja lopuksi kyseisen kolumnin teemoista.

Ojakankaan fokuksessa on kasvatuksen suhtautuminen ihmisluontoon. Siinä missä ensimmäisessä Ojakankaan konstruoimassa siveellis-kurinpidollisessa tai vapauteen pakottavassa muodostelmassa kasvatuksen tehtävä on ’taivuttaa’ kasvatettavan luonto traditiossa vallitsevaan siveellisyyteen, jälkimmäinen eli terapeuttis-sopeuttava tai normaaliuteen saatava muodostelma pitää silmämääränään traditiosta abstrahoitua ’puhdasta elämää’, jonka ilmentymä ihmislapsi on ja jonka luonnolliseen kehitysprosessiin tulee puuttua ainostaan ’oikaisemalla’ luonnollisesta kehityksestä poikkevat vääristymät. Tämä liittyy Ojakankaan näkemyksen mukaan siihen kuinka yhteiskunnalliset kasvatusinstituutiot suhtautuvat perheen yksityiseen sfääriin ja kasvattajien auktoriteettiin. Ensin mainitussa muodostelmassa, ja erityisesti Snellmanilla perheen sfäärin koskemattomuus on keskeistä. Perheessä lapsi kasvatetaan traditionaaliseen tapaan, eikä ulkopuolisten tule puuttua asiaan tieteellisten teorioiden neutraalilla otteella. Kasvatettavan luonnon tulee taipua kurissa ja nuhteessa siihen perinteeseen, joka hänen perheessään vallitsee. Sen sijaan jälkimmäisessä muodostelmassa ihmistieteellinen asiantuntemus on instanssi, jolla on oikeus ja velvollisuus puuttua kasvatuskäytäntöön. Tämä instanssi ei nojaa traditionaaliseen tapaan, vaan tieteelliseen tietoon, jota kokeelliset ihmistieteet tällä vuosisadalla alkavat tuottaa. Niiden kohteena on puhdas elämä tai elämä yleensä, joka viime kädessä Ojakankaan mukaan määrittyy erilaisten luonnollisten ominaisuuksien keskiarvoina. Näin siveellis-kurinpidollinen traditioon nojaava auktoriteetti, joka määrää millaiseksi luonnollisen ihmisen pitää tulla, tulee korvatuksi terapeuttis-sopeuttavalla normilla joka kertoo millainen luonnollinen normaali-ihminen on. Ihmisluonto ei enää ole jotakin joka snellmanilaisesti tulee kurin avulla taivuttaa tai uhrata luonnosta erottuvan siveellisyyden toteuttamiseksi, vaan jotakin joka sellaisenaan toteuttaa itsensä ja jonka tieltä kasvatuksen tulee ainoastaan poistaa esteet. Vanhempien edustamat tavat ja perinteet nähdään nyt eräänä potentiaalisena esteenä luonnollisen ihmisyyden tai ’puhtaan elämän’ toteutumiselle.

Ainakin osin Ojakankaan sympatiat näyttävät olevan siveellis-kurinpidollisen muodostelman puolella. Tähän Ojakankaalla on kahdenlaisia syitä. Yhtäältä Ojakangas pitää ajatusta ’puhtaasta elämästä’ huonona abstraktiona, ja ainakin viimeisessä luvussaan pitää kasvatuksen välttämättömänä tekijänä sitä, että se tapahtuu aina jossakin traditiossa tai elämänmuodossa. Toisaalta siveellis-kurinpidollisen ajattelutavan silmämääränä on viime kädessä johdattaa kasvatettava siveelliseen vapauteen, vapaaksi subjektiksi joka kykenee elämään ja toimimaan demokraattisen valtion osaa ottavana kansalaisena. Tämä kasvatus autonomiaan jää terapeuttis-sopeuttavassa muodostelmassa (jonka kannalta keskeisenä ajattelijana Ojakangas pitää Eino Kailaa) lähtökohtaisesti lapsipuolen asemaan. Nämä kaksi syytä liittyvät toisiinsa kirjassa kuitenkin hieman epäselvällä tavalla. Tämä epäselvyys aiheutuu nähdäkseni siitä, ettei tekijä ole kovin selkeästi erottanut hegeliläis-snellmanilaisen ’siveellisyyden’ (Sittlichkeit, sedlighet) momentteja toisistaan.

Yhtäältä siveellisyys hegeliläis-snellmanilaisessa ajattelussa merkitsee vallitsevia tapoja, toisaalta se merkitsee yksilön moraalista autonomiaa ja siis myös mahdollisuutta kysyä noiden tapojen pätevyyttä. Snellmanilainen siveelliseen traditioon kasvattaminen ei siis ole vain tiettyyn elämänmuotoon ’sosiaalistamista’, vaan siinä on oleellista kasvatettavan auttaminen kognitiiviseen ja moraaliseen autonomiaan. Traditio on järjellinen vain, mikäli autonomisesti ajattelevat yksilöt voivat kriittisessä, perusteita kysyvässä ajattelussaan sen sellaiseksi tunnustaa. Toisaalta yksilön autonomia toiminnassa voi toteutua vain, mikäli hänen omaa toimintaansa koskeva moraalinen reflektio ei tapahdu tyhjän päällä, vaan kykenee valitsemaan järkeviin instituutioihin kiteytyneistä, ei sattumanvaraisista toimintamahdollisuuksista, sekä hänen omaksi ’toiseksi luonnokseen’ tulleista järjellisistä, ei sattumanvaraisista motiiveista. Järki, tavat ja vapaus nivoutuvat tässä siis toisiinsa.

Vaikkakin Snellman korostaa Kasvatusopin luennoissaan voimakkaasti sitä, ettei perheessä tapahtuvaan kasvatukseen tule puuttua ulkoa käsin, oletuksena on, että se traditio johon lapsi perheessä kasvatetaan, samoin kuin se yhteiskunta jonka momentti perhe on, ovat pääpiirteissään järkeviä. Näin ollen on selvää, ettei vanhempien auktoriteettikaan ole ehdoton, vaan legitiimi vain sikäli kuin se nojautuu järkeviin tapoihin, jotka lapsi moraalisesti ja kognitiivisesti täysi-ikäiseksi kasvettuaan voi järkeviksi tunnustaa. Paitsi että nuo tavat, joihin lapsi kasvatuksessa ’taivutetaan’, ovat jotakin jolle lapsen luonnollinen oleminen ’uhrataan’ (Snellmanin kielikuvat Kasvatusopin luennoissa ovat usein varsin dramaattisia), muodostuvat ne kasvavan’toiseksi luonnoksi’, niiksi sivistyneiksi taipumuksiksi ja ’harrastukseksi’, joiden ansiosta hänen luonnolliset toiminnan motiivinsa eivät tuota merkittävää vastarintaa niille järkeville toiminnan periaatteille, joihin hän perusteita kysyvässä moraalisessa harkinnassaan voi päätyä.

Luonnon, sosialisaation ja moraalisen autonomian suhde Ojakankaan toisessa eli terapeuttis-oikaisevassa muodostelmassa asettuu hyvin toisella tavalla, tavalla jota Ojakankaan esitys mielenkiintoisella tavalla valaisee. Kasvatuksen tehtävä ei sen mukaan ole siis johdattaa järkeen ja vapauteen, eikä myöskään muokata kasvatettavan luontoa toiseksi luonnoksi, vaan vain valvoa luonnollista kasvuprosessia ja puuttua siinä tapahtuviin ’epänormaaleihin’ poikkeamiin terapeuttisin toiminpitein. Ilmeistä on että uudessa muodostelmassa ehdot ajatella ja puhua järjellisestä vapaudesta ovat toisenlaiset – aivan ilmeisesti heikommat. Samoin kasvattajan roolia moraalisena auktoriteettina on vaikeaa ellei mahdotonta perustella tämän muodostelman käsittein. Mikäli luonto todella toteuttaa kasvavassa ihmisessä prosesseja, joita ylittävää näkökulmaa ei ole, ei luonnon taivuttamista toiseksi luonnoksi voida perustella. Koska Ojakankaan mukaan puhdas, kaikista elämänmuodoista abstrahoitu elämänmuoto on illuusio, on nimenomaan tämä toinen muodostelma tieteellisine katseineen ja terapiakäytäntöineen kuitenkin käytännössä pyrkinyt sosiaalisoimaan ja normalisoimaan kasvavat vallitseviin oloihin. Ja koska myös kasvattajat ja kasvatusympäristö kaiken kaikkiaan ovat joutuneet tieteellisen suurennuslasin alle ja verratuiksi tieteiden asettamiin ihmisyyden normeihin, ei perheen sfäärin koskemattomuudesta ole voinut jäädä paljoakaan jäljelle.

Vaikkakin Ojakankaan kirjan viimeinen luku on lyhyt – 11 sivun mittainen – ja liikkuu hyvin yleisellä ja ohjelmallisella tasolla, on siinä esitetyt ajatukset tekijän omina ajatuksina paikallaan suhteuttaa mainittuihin tekijän konstruoimiin kahteen ajatusmuodostelmaan. Tekijän tarkoitus kun on viimeisessä luvussa selvästikin tehdä uusi avaus, hahmottaa tapaa ajatella lapsuutta, kasvatusta, vapautta ja auktoriteettia tavalla, joka ei aukene hänen hahmottelemiensa kahden ajatusmuodostelman näkökulmista. Kiinnostavaa on, että vaikka Ojakankaan hahmottelemat kasvatusajattelun muodostelmat asettuvat hänen käsittelyssään monin tavoin vastakkain ikään kuin ’teesin’ ja ’antiteesin’ tavoin, Ojakangas ei pyri viimeisessä luvussa hegeliläiseen ’synteesiin’ – siis valikoimaan tai pelastamaan kummastakin muodostelmasta sitä hyvää ja järkevää mikä niihin mahdollisesti sisältyy – vaan ottaa pikemminkin heideggerilaisen Schritt zurück’n, askeleen kummankin taakse sellaisiin lähtökohtiin jotka ovat jääneet kummassakin ajattelematta riittävän syvällisesti.

Ojakangas esittää, että se mikä kummassakin mainituista muodostelmista on jäänyt ajattelematta on ’lapsuus itse’. Siinä missä ensimmäisessä muodostelmassa lapsuus on pyritty kukistamaan ja kurilla taivuttamaan siveelliseen vapauteen, on jälkimmäinen pureutunut lapsen psykofyysisen kokonaisuuden ytimeen ja yksityiskohtiin, nähden kohteensa kulttuurista riippumattoman normaali-ihmisyyden ilmentymänä. Ojakankaan mukaan kumpikin lähtökohta kadottaa näkyvistään kasvatusajattelun ja -käytännön kannalta keskeisen totuuden: "[T]odellisuudessa lapsuus on se, joka pakenee kaikkea taittamista, taidetta, kaikkea tuottamista […] kaikkia diskursseja ja representaatioita" (s. 289). Lapsuus "ei kehity, se vastustaa kaikkea kehitystä" (s. 291). Lapsi on "vapaus itse" (s. 292), mutta ei siveellinen vapaus snellmanilaisessa mielessä, vaan pikemminkin nimenomaan heideggerilaisessa (Ojakangas ei mainitse viimeisen luvun inspiraation lähteitään) mielessä, olemisen avoimuutena joka edeltää kaikkea määrittymistä. Tämä avoimuus näyttää olevan Ojakankaan mukaan myös aidon poliittisuuden (Carl Schmitt?) ehto. Lapsuudessa avautuva "olemassaolon – maailman vailla syytä, päämäärää – koko traagisuus" (s. 292), sekä vapaus "olemassaolon avoimuutena" (s. 293) edellyttävät Ojakankaan mukaan auktoriteettia. Eivät kuitenkaan snellmanilaista ’vapauteen pakottavaa’ auktoriteettia, vaan auktoriteettia joka vaalii tätä lapsuuden avoimuutta.

Ojakangas kirjoittaa "Toki lapsi myöntyy, alistuu, tottelee, tekee mitä käsketään, joskus aivan mielellään – lapsi antautuu Bildungin muotoon – mutta tämä ei ole lapsuutta, se on kehitystä, kasvamista, kypsymistä, aikuistumista. Se ei ole lapsuutta, sillä lapsuus ei kehity, se resistoi kaikkea kehitystä" (s. 291). Vaikkakin Lapsi ilmeisesti Ojakankaankin näkemyksen mukaan on tuomittu tulemaan aikuiseksi, niin Lapsuus sinänsä ei muutu, se on ulottuvuus joka lapsessa avautuu. (Ojakangas ei tosin ole Lapsi/Lapsuus-erottelussa aivan johdonmukainen, kuten edellisistä lainauksistakin ilmenee.) Se miten kasvattajan auktoriteetti nyt tätä avoimmuuden ulottuvuutta vaalii, ei käy luvusta juurikaan ilmi, mutta oleellista on ettei auktoriteettia voi olla ilman jotakin "tapaa, rakastettavaa elämänmuotoa, ethosta" (s. 294). Oleellista on siis että on jokin elämänmuoto. Sen sijaan siitä minkä muotoinen tämän elämänmuodon tulisi olla (’rakastettavuuden’ lisäksi), tai onko tämän elämänmuodon laatu ylipäänsä oleellista, Ojakangas ei sano mitään. Voi kuitenkin kysyä, eikö tuolla elämänmuodolla tai traditiolla, niillä tavoilla joissa kasvatuksen on tapahduttava täyttääkseen tehtävänsä, ole muitakin ehtoja kuin se, että ne ovat ’rakastettavia’. Entä riittääkö todellakin avoimuuden pelkkä ’vaaliminen’ tai ’huolehtiminen’ – mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan – siihen että inhimillisen elämän erityispiirre, mahdollisuuksien periaatteellinen avoimuus todella säilyisi kasvavassa aikuisuuteen saakka?

Näkisin, että Ojakangas jättää kirjansa lopussa esittämissään ajatuksissa turhaan hyödyntämättä hänen monin tavoin valaisevasti luonnehtimaansa ’siveellis-kurinpidolliseen’ ajattelutapaan sisältyviä mahdollisuuksia. Syy on ilmeisesti siinä että Ojakankaalle tässä ajattelutavassa on viime kädessä kyse liian pakottavasta suhtautumisesta ihmisluontoon. Snellman puhuu kasvatusopin luennoissaan todellakin luonnon ’uhraamisesta’ ja ’taivuttamisesta’ siveellisyydelle, ja Ojakangas käyttää näitä Snellmanin omia metaforia tiheään. Jos kuitenkin otetaan huomioon se Snellmanin ja Ojakankaan jakama ilmeinen totuus, että ihmiselämä ja siten myös kasvatus tapahtuu joka tapauksessa aina kulttuurissa, tietyssä elämänmuodossa ja tavoissa – että siis inhimillinen elämä sinänsä merkitsee joka tapauksessa aina ’ensimmäisen luonnon’ (johon terapeuttis-sopeuttava ajattelu yrittää kiinnittyä) taipumista ’toiseksi luonnoksi’, eivät Snellmanin metaforat vaikutakaan enää yhtä tylyn luonnonvastaisilta. Kasvatus ’taivuttamisena’ on siis vain tämän väistämättömyyden huomioimista, ja vastuun ottamista siitä että ensimmäinen luonto kasvatettavassa taipuu nimenomaan sellaiseksi toiseksi luonnoksi, joka on perusteita kysyvän reflektion kautta järkeväksi tunnustettavissa. Vapauteen kasvattaminen autonomian merkityksessä taas merkitsee sitä, että kasvatettavaa tavalla tai toisella autetaan tulemaan kyvykkääksi omaehtoisesti arvioimaan toimintansa perusteiden hyväksyttävyyttä, samoin kuin sen elämänmuodon hyväksyttävyyttä, joka on jo muokannut hänen luonnollisia taipumuksiaan.

Käytännössä tämä ei mitä ilmeisimmin merkitsee muuta kuin sitä, mikä on jokaiselle käytännöllistä järkeä omaavalle kasvattajalle selvää. Ensinnäkin lapsi tulee kasvattaa ’hyville tavoille ja tottumuksille’ joiden ansioista hänen aikuisuudestaan ei tule tuskallista kamppailua hillitsemättömien himojen ja addiktioiden ristiaallokossa. Toiseksi lapsi tulee auttaa kysymään omien tekojensa ja oman elämänmuotonsa perusteita, arvoimaan niiden järkevyyttä ja kantamaan niistä ja niiden mahdollisesta muuttamisesta autonomisesti vastuuta. Lienee myös ilmeistä että kasvattajan auktoriteettikin on legitiimi vain sillä ehdolla että hän itse elää järjellisesti hyväksyttävän muotoista elämää, ei siis missä hyvänsä elämänmuodossa, ja että hän kykenee kysymään sen järkevyyttä ja siten kantamaan siitä autonomisesti vastuunsa? Jos kysymyksiin siitä, mitkä sitten ovat hyviä tapoja ja tottumuksia ja millainen on järkevä elämänmuoto ei saadakaan vastauksia Järjeltä isolla J:llä, niin kysymykset ovat kuitenkin väistämättömiä ja niihin vastaamisen mielekkyys edellyttää, että annettavat vastaukset voivat olla enemmän tai vähemmän järkeviä. Ehkä järkevä kasvattaja voi vieläpä hyödyntää myös psykologian ja muiden ihmistieteiden apua ilman että tämä väistämättä tuhoaa hänen auktoriteettinsa kasvattajana tai sosiaalistaa hänen lapsensa normiolemiseen. Aina ei moraalinen vaatiminen auta, vaan tarvitaan terapiaa jotta päästään sille tasolle, jolla moraalisia vaateita voidaan taas asettaa.

Edellä hahmottelemani tapa ajatella kasvatusta on kuitenkin lähtökohdiltaan jotakin jota Ojakangas ei selvästikään hyväksy. Ojakangas on sittemmin useissa kirjoituksissaan jatkanut väitöskirjansa viimeisen luvun kehittelyjä. Kolumnissaan ’Yritys kodin poliittiseksi filosofiaksi’ (T&E, 3/99) Ojakangas kritisoi esittämäni kaltaisia yrityksiä palata "klassiseen vapauden käsitteeseen". Ojakankaan mukaan "Tällaiset muotoilut ovat varmasti mieltä ylentäviä ja lupaavat ihmiselle takaisin hänen menetetyn arvokkuutensa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin vaikka minkälaisia mieltä ylentäviä pyrkimyksiä, mutta konkreettisen elämän filosofian on mielenylennyksen sijaan pyrittävä todellisuutta vastaavin muotoiluihin. Kaikki klassinen on varmasti kaunista ja ihanaa kontemploitavaa ja periaatteellista ja representoivaa, mutta jokainen paluu vain hidastaa uuden ja mielenkiintoisen luomista" (T&E, 3/99, 236). Niinpä niin. Itse näkisin kyllä että hegeliläis-snellmanilainen ajattelutapa tarjoaa huomattavasti Ojakankaan lapsuus-metafysiikka enemmän Ojakankaan kaipaamia ’todellisuutta vastaavia muotoiluja’ ja käsitteitä kasvatusajattelulle. Kysyä voi myös, missä suhteessa Ojakankaan paluu Heideggerin ja Schmittin maastoon sitten on ’uudempaa ja mielenkiintoisempaa’ kuin paluu Aristoteleen, Hegelin ja Snellmanin ajattelutapoihin.

Mielestäni uutta ja mielenkiintoista, tai ainakin tarpeellista, olisi nimenomaan paluu kasvatuksen ja normatiivisuuden suhteen peruskysymyksiin. Nimenomaan normatiivisuuden suhteen heideggerilaiset ’Schritt zurück’it ovat nähdäkseni yhtä avuttomia kuin Ojakankaan ruotima naturalistinen terapeuttis-sopeuttava kasvatusajattelukin. Karkeasti muotoillen, kun Heideggeria tai Schmittiä seuraten arvostellaan kaikki tämänpuolinen turmeltuneeksi, ajaudutaan luontevasti haikailemaan pelastusta tuonpuoleisesta. Ojakankaalle tässä turmeltumisessa on kyse elämän ’totaalisesta politisoitumisesta’. Kun ’poliittinen’ ymmärretään Ojakankaan tavoin totalisoivasti käsitteenä joka kattaa "moraalisen, sosiaalisen, oikeudellisen, kielellisen, inhimillisen" (T&E 3/99, 233), on tuonpuoleinen ja pelastus luonnollisesti "hyvän ja pahan tuolla puolen", jotakin normatiivisuuteen nähden "yhdentekevää" (T&E 3/99, 238).

Tämä ’poliittiseen’ nähden tuonpuoleinen on Ojakankaalle jotakin jota kasvatuksen tulee siis vaalia, myös, tai ainakin, siitä syystä että se on aidon ja avoimen, ’ei-totaalisen’ poliittisen ehto. Ei-totaalista ’poliittista’ Ojakankaalle on tila jossa päätökset eivät ole ’ennustettavia ja mekaanisia’ vaan jossa on mahdollisuus ’toisin päättämiselle’ ja ’toisin tuomitsemiselle’. Oireellista on, että tässäkään Ojakangasta ei kiinnosta (poliittisen tai moraalisen) päätöksenteon järkevyys tai pätevyys, vaan vain se ovatko päätökset ennustettavissa vai eivät. Avoimen poliittisuuden edellytys on nyt ilmeisesti ’mekaanisuuden’ abstraktiksi vastakohdaksi ajateltu kontingenssi. Mutta oliko kontingenssi vapautta? Klassisessa vapauskäsityksessä moraalinen vapaus ei tunnetusti ole sen enempää ennustettavuutta kuin ennustamattomuuttakaan, vaan yksilön kykyä tehdä autonomisesti järkeviksi arvostelemiaan päätöksiä ja valintoja. Se mikä kussakin tilanteessa on järkevää, ei määräydy mekaanisesti eikä ole ennustettavissa. Se ei kuitenkaan myöskään ole vain täydellistä kontingenssia, arvaamatonta ’ehdonvaltaa’ (Willkür), kuten Ojakankaan ’avoimuus’ näyttäisi olevan. Mikäli Ojakankaan peräänkuuluttama avoimuus tai toiseus ei ole ehdonvaltaa ja mikäli sille on annettavissa jotakin konkreettista sisältöä, tämä olisi hyvä artikuloida jotta Ojakankaan kehittelyjä voitaisiin todella lukea ’konkreettisen elämän filosofiana’.

Ilmeistä on ettemme halua sosialisoida lapsistamme ennustettavissa olevia mekanismeja. Olettaisin ettemme myöskään halua ’vaalia’ heistä järjen ja moraalin tuolta puolen säätäviä pikkujumalia. Väittäisin että kasvatus kognitiiviseen ja moraaliseen autonomiaan en edelleen se malli jonka perusteita ja ajankohtaisia sovellutuksia koskevista keskusteluista, jos jostakin, voimme löytää Ojakankaan peräänkuuluttamia ’todellisuutta vastaavia muotoiluja’ kasvatuskriisiimme. Tämä kuitenkin edellyttää uskallusta etsiä ratkaisuja ongelmiin tämänpuoleisesta, aristoteelista ilmiöiden pelastamista tai hegeliläistä immanenttia kritiikkiä jossa oletuksena on (Hölderliniä ja Heideggeria lainatakseni) että pelastus on siellä missä vaarakin. Muistettava on myös, että mitä hyvänsä muotoilumme ovat, ne ovat diskursseja jotka vallitsevan aseman saavuttaessaan tulevat muokkamaan käytäntöjä. Tässä suhteessa tällä hetkellä kovin suosittu ’toiseus’ tai ’tuopuoleis’-diskurssi ei poikkea muista diskursseista.

Vaikkakin voi epäillä, tarjoaako Ojakankaan propagoima Scritt zurück lopulta hänen peräänkuuluttamiaan todellisuutta vastaavia muotoiluja, ovat Ojakankaan kirjoitukset kuitenkin huomattavan stimuloivaa luettavaa kasvatuksen perimmäisistä kysymyksistä kiinnostuneille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *