Latinaa kirkonmäellä: Vaikuttava piirtokirjoituskorpus kärsii lievistä puutteista

Piirtokirjoitukset ovat usean tieteenalan kiinnostuksen kohteita, muun muassa kielitieteen, historian, taidehistorian, oppihistorian ja arkeologian. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjan tuhannes teos on omistettu juuri tälle monitieteiselle tutkimuskohteelle. Paksussa opuksessa on julkaistu suomalaisten kirkkojen ja kirkkomaiden latinankieliset piirtokirjoitukset, jotka on koottu pitkäaikaisessa projektissa. Hankkeen isä oli klassillisen filologian emeritusprofessori Rolf Westman, joka ehdotti maamme latinan piirtokirjoitusten kokonaisjulkaisua jo vuonna 1989.

Pitkäranta, Reijo: Suomen kirkkojen latina: EFIL - Ecclesiarum Finlandiae Inscriptiones Latinae: Piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 701 sivua. ISBN 951-746-627-7.

Piirtokirjoitukset ovat usean tieteenalan kiinnostuksen kohteita, muun muassa kielitieteen, historian, taidehistorian, oppihistorian ja arkeologian. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjan tuhannes teos on omistettu juuri tälle monitieteiselle tutkimuskohteelle. Paksussa opuksessa on julkaistu suomalaisten kirkkojen ja kirkkomaiden latinankieliset piirtokirjoitukset, jotka on koottu pitkäaikaisessa projektissa. Hankkeen isä oli klassillisen filologian emeritusprofessori Rolf Westman, joka ehdotti maamme latinan piirtokirjoitusten kokonaisjulkaisua jo vuonna 1989. Käynnistynyttä EFIL- eli Ecclesiarum Finlandiae Inscriptiones Latinae -projektia ohjasi johtoryhmä, jonka puheenjohtajana toimi latinan kielen dosentti Reijo Pitkäranta. Johtoryhmän lisäksi kenttätyövaiheessa vuosina 1994-2000 projektissa työskenteli laaja joukko avustajia.

Teos noudattelee perinteisiä piirtokirjoituskorpusten konventioita. Inskriptioiksi on luettu kaikki kiveen, metalliin ja tekstiileihin toteutetut piirtokirjoitukset tai muille materiaaleille maalatut latinankieliset tekstit. Kenttätyövaiheessa tutkijat ovat vierailleet 770 kirkossa ja 850 hautausmaalla. He ovat keränneet seurakunnissa paikallaan tai seurakunnissa säilytettävänä olevan materiaalin. Aineisto jakautuu kolmeen pääryhmään. Ensinnä ovat inskriptiot itse kirkkorakennuksista ja niihin liittyvästä esineistöstä, toiseksi kellotapuleista ja kolmanneksi hautausmailta sekä uurnalehdoista kerätyt piirtokirjoitukset. Kaikkiaan latinankielisiä inskriptioita on löydetty 933.

Inskriptiot on lueteltu aakkosjärjestykseen asetettujen löytöpaikkakuntiensa mukaan. Pääotsikkoina on käytetty itsenäisen seurakunnan tai kaupungin nimeä ja alaotsikkoina yhdellä paikkakunnalla sijaitsevien kirkkojen, kappeleiden tai hautausmaiden nimiä. Jokainen pääotsikon paikkakunta on varustettu johdantotekstillä, jossa selostetaan seurakunnan sekä sen kirkkojen ja hautausmaiden vaiheita. Johdantoa seuraavat piirtokirjoitukset on varustettu juoksevalla numeroinnilla. Kullekin inskriptiolle on laadittu esittelyteksti, jossa kuvataan sen löytöpaikka, dokumentin luonne, ominaispiirteet ja tekstin mitat, sijainti, kirjaintyyppi, kirjainten koko sekä tekstin laajuus ja pääsisältö. Piirtokirjoitusten ajoitusta ei ole käsitelty erillisenä kohtanaan, mutta se on onneksi useimmiten poimittavissa esittelytekstistä. Inskription esittelyn jälkeen on sijoitettu varsinainen piirtokirjoitusteksti sekä viite- ja selitysosa. Näitä seuraa suomenkielinen käännös ja latinankielisten ilmausten alkuperään liittyvä viiteaineisto. Inskriptioselostuksen päättää mahdollinen Personalia-osasto, jossa annetaan bibliografisia tietoja piirtokirjoituksessa mainituista henkilöistä.

Teoksen loppuun on laadittu nimilyhenteiden selitykset, kirjallisuusluettelo ja hakemisto. Hakemisto koostuu latinankielisten piirtokirjoitusten henkilönimistä, paikannimistä, raamatunkohdista, tärkeimmistä sentensseistä ja sanonnoista sekä inskriptioiden löytöpaikoista. Valitettavasti piirtokirjoitusten löytöyhteydestä tai niiden ajoituksista ei ole luotu hakemistoa. Puutteet hankaloittavat korpuksen käyttöä. EFIL:in kaltaisten kokonaisjulkaisujen suurin arvo on nimenomaan niiden hyödyllisyydessä myöhemmälle tutkimukselle. Teoksen käyttökelpoisuutta koetellakseni poimin inskriptioista niiden ajoitukset ja laadin alla olevan taulukon, jossa tulokset on esitetty 50 vuoden jaksoina vanhimmasta piirtokirjoituksesta uusimpaan.

1250-1299 1
1300-1349 6
1350-1399 3
1400-1449 5
1450-1499 31
1500-1549 4
1550-1599 12
1600-1649 38
1650-1699 83
1700-1749 139
1750-1799 79
1800-1849 32
1850-1899 34
1900-1949 110
1950-1999 179
2000 5
epäselviä 172

yhteensä 933

Aluksi on syytä huomata ajoitukseltaan epäselviksi jääneiden piirtokirjoitusten suuri osuus (172 kappaletta eli 18 %). Epäselviksi olen luokitellut ne inskriptiot, joita ei ajoiteta lainkaan tai joiden ajoitus annetaan vuosisadan tarkkuudella. Suuri osa tämän ryhmän inskriptioista on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun hautakiviä, joissa mainitaan useampi henkilö tai sukulinja. Pitäisikö latinankielinen teksti ajoittaa tällaisissa kivissä ensimmäisen vai viimeisen vainajan mukaan? Entä millaisia periaatteita olisi noudatettava aviopuolisoiden hautakivien ollessa kyseessä? Onko ajoitus tehtävä sen pohjalta, kumpi puolisoista on kuollut aiemmin vai vainajan sukupuolen perusteella, kun kyseessä on esimerkiksi miesprofessori ja hänen vaimonsa? Teoksen johdannossa on tyystin jätetty pohtimatta inskriptioiden löytöyhteyden ajoittamisen periaatteita, mikä näkyy myös hautakivistä annetuista tiedoista: osasta hautakiviä ilmoitetaan vain vanhimman vainajan ikävuodet (esim. EFIL 820) ja osasta taas ainoastaan nuorimman (esim. EFIL 488).

Toinen ongelmallinen inskriptioryhmä ovat "keskiaikaisiksi" ajoitetut tekstit. Keskiajan tutkijalle ajoitus on turhan ylimalkainen, ja lisäksi ajoitusta olisi monissa tapauksissa ollut mahdollista täsmentää tutkimuskirjallisuuden avulla. Kolmas ja sangen yllättävä piirtokirjoitusryhmänsä ovat ne, joita ei ole lainkaan ajoitettu ja joiden ikää ei voi päätellä edes kontekstistaan. Joissakin kohdin ajoitukseltaan epäselvien inskriptioiden löytöyhteydestä on pyritty antamaan jonkinlainen arvio mutta toisaalla taas ajoituksesta ei ole minkäänlaisia tietoja. Teoksen tekijöiden olisi ehdottomasti pitänyt järjestelmällisesti esittää kunkin inskription kohdalla edes arvionsa sen ajoituksesta. Jälleen tutkimuskirjallisuus ja eri alojen asiantuntijat olisivat tarjonneet ajoituksille avaimia. Esimerkiksi useita nuorilta vaikuttavia ehtoollishopeita olisi varmasti voinut ajoittaa niiden leimausten avulla.

Kun siirrytään tarkastelemaan aikajakaumataulukon alkupäätä, huomio kiinnittyy keskiaikaisten inskriptioiden kahteen esiintymäpiikkiin. Ensimmäinen, 1300-luvun jälkipuolelle ajoittuva piikki on kuuden piirtokirjoituksen ryhmä. Se koostuu pääosin hautakivistä. Esimerkiksi Ulvilasta 1300-luvulle ajoittuvia hautakivikirjoituksia on peräti neljä kappaletta. Toinen keskiajan inskriptiotihentymä sijoittuu 1400-luvun jälkipuolelle. Tekstein varustetut kalkkimaalaukset muodostavat suuren ryhmän tämän aikakauden piirtokirjoituksista. Muun muassa Laitilan kirkon seinämaalauksissa inskriptioita on viisi kappaletta ja Paraisten kirkon maalauksissa neljä. Hautakivien ja kalkkimaalausten ohella keskiajan latinankielisiä piirtokirjoituksia on runsaasti ehtoollishopeassa eli pateeneissa ja kalkeissa.

Keskiajan lopussa 1500-luvun alkupuolella tapahtuu piirtokirjoitusten määrässä selvä romahdus, mikä liittynee reformaation aiheuttamaan kirkon taloudelliseen kurimukseen. Vuosisadan loppupuolella latinankielisten tekstien määrä alkaa kuitenkin nousta. Kasvu jatkuu koko 1600-luvun kulminoituen 1700-luvun alkupuoliskolla. Tämä huippu on hyvin kiintoisa, sillä jo vuosisadan jälkipuoliskolla palataan sitä edeltäneeseen inskriptiomäärään. Piikin taustalla on varmasti 1700-luvun akateemisuus ja latinan kielen harrastuksen lisääntyminen. 1700-luvun alun piirtokirjoituksista suuri osa on kuitenkin nimenomaan kirkonkelloista. Olisiko kirkonkellojen suureen valmistusmäärään ja siten myös piirtokirjoitusten esiintymistiheyteen syynä isoviha (1713-21), jonka aikana venäläismiehittäjä otti vanhat kellot haltuunsa?

Huippukauden jälkeen alkaa inskriptioiden määrässä taantuma, joka jatkuu läpi 1800-luvun. Piirtokirjoitusten määrä kuitenkin nousee 1900-luvun alussa saavuttaen vuosisadan jälkipuoliskolla uuden ennätyksen. Nämä 1900-luvun inskriptiot eivät ole niinkään sotamuistomerkeistä, sillä sankarihautojen stereotyyppiset pro patria -tekstit on rajattu korpuksen ulkopuolelle. Sen sijaan ne ovat kirkkosisustuksen ohella yksityishenkilöiden hautakivistä talletettuja. Nuorten latinankielisten piirtokirjoitusten suuri määrä on tietenkin seurausta uudemman aineiston paremmasta säilyvyydestä, mutta olisiko siinä myös luettavissa latinankielisten tekstien arvostuksen kasvua? Jatkuuko latinankielisten inskriptioiden suosio yhtä merkittävänä 2000-luvulla?

Suomen kirkkojen latina on vaikuttava teos, ja se on vaatinut mittavan työrupeaman. Kaiken lisäksi EFIL:in kuvauksissa on onnistuttu välttämään korpuksille ominaista puuduttavaa toisteisuutta ja luettelomaisuutta. Teos tarjoaa laajan aineiston niin tutkijoiden kuin kirkoista kiinnostuneiden harrastajien käyttöön. Siihen on kuitenkin jäänyt vajavaisuuksia ajoitusten ja löytöyhteyksien käsittelyn osalta. Puutteet eivät luultavasti ole merkki huolimattomuudesta vaan osoitus projektin filologisesta painotuksesta. Monitieteisyydestä on tullut edellisten vuosien aikana tutkimusprojekteissa lähes kyllästyttävyyteen asti toistettu hokema, mutta EFIL-projektin johtoryhmään otettu taidehistorioitsija tai aineellisen kulttuurin tutkija olisi voinut tehdä nyt jo hyvästä lopputuloksesta erinomaisen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *