Kuka käveli Vanhan ylioppilastalon hiilloksella huhtikuisena aamuna vuonna 1978? Kenelle Expressenin kuvatoimittaja soitti, kun matkustajalaiva hävisi tutkasta Itämerellä syyskuussa 1994? Kenet vihkipari Jenni Haukio ja Sauli Niinistö näkivät ensimmäisenä astuessaan ulos Reposaaren kirkosta tammikuussa 2009?

Vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen on Peter Jansson. Hän työskenteli lehtikuvaajana 40 vuotta ja teki päivittäin 4–5 kuvauskeikkaa suomalaisille ja ruotsalaisille sanoma- ja iltapäivälehdille ja kuvatoimistoille, taisipa ottaa muutaman mainoskuvankin. Peter Janssonin ja Pasi Kiviojan kirja Tilanne päällä! esittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”suuria uutisia ja arkoja aiheita lehtikuvaajan silmin”.

Hulvatonta menoa kuvauskeikoilla

Kyseessä ei ole perinteinen valokuvakirja. Ei myöskään tavanomainen elämäkerta. Jansson ja Kivioja – joka on entinen iltapäivälehden toimittaja, nykyinen viestintäalan yrittäjä, entinen Julkisen sanan neuvoston varapuheenjohtaja sekä iltapäivälehtien ja median murroksesta väitellyt tohtori – ovat valinneet hieman erilaisen lähestymistavan eli median tabut. He selvittävät, millaisia vaikeita tai arkoja aiheita on lehdissä käsitelty kiertoilmaisuin ja miksi ja mistä on kulloisenakin ajankohtana vaiettu kokonaan.

Toki kerronnan keskiössä on Jansson. Vilkkaalla, sanavalmiilla ja monessa merkittävässä ja/tai merkillisessä tilanteessa olleella miehellä olisi varmaan tuhansia tarinoita kerrottavana. Kaikkia ei kirjaan ole sullottu, vaikka meno on välillä melko riehakasta. Jansson päivystää julkkiksia, rikollisia ja julkisuutta pakoilevia rikollisia autossaan, jossa on tummennetut lasit. Hän piiloutuu huippukokouksessa pöydän alle parempia kuvia saadakseen ja tekee muitakin huimia temppuja.

Välillä muistelukset keskeyttää Kivioja, joka pohtii miten median tabut syntyvät, miten esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä on eri aikoina tiedotusvälineissä käsitelty, mikä on rikollisen ja hänen uhrinsa intimiteettisuoja tai millaista itsesensuuria journalistit ovat milloinkin harjoittaneet.

Ei vainajia etusivulle

Kirjan mukaan median tabuja ovat ihmiskeho ja seksuaalisuus, kuolema ja suru, rosvot ja poliisit, rikkaus ja köyhyys sekä poliitikot ja julkkikset, joista jokaisella on mielipide (jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa).

Koska Jansson ei missään uransa vaiheessa ole erityisemmin innostunut esimerkiksi missikisojen kuvaamisesta, muotijutuista puhumattakaan, ihmiskeho jää melko vähälle huomiolle ellei oteta lukuun Christina Onassiksen alastonkuvia, jotka muuan nuori freelancerkuvaaja (ei Jansson) otti ja joista meinasi paisua kansainvälinen skandaali. Kuvat kuitenkin poltettiin rikospoliisin takassa. Seksuaalisuutta teos lähestyy vähemmistöjen mediakäsittelyn kautta.

Kuolema ja suru saavat sitten sitä suuremman roolin. Janssonin uralle on osunut kaksi isoa katastrofia: Estonian uppoaminen Itämeren syysmyrskyssä 1994 ja Kaakkois-Aasiaan kymmenen vuotta myöhemmin iskenyt tsunami.

Paikalla olleiden journalistien haastatteluista samoin kuin Janssonin omista kertomuksista käy ilmi, että juuri kukaan noista uutistapahtumista raportoinut lehti-ihminen ei selvinnyt ilman traumoja. Pahimmillaan tsunamista kertovien uutisten metsästäjät viipyivät tapahtumapaikoilla viikkokausia ja aiheuttivat siinä sivussa yhdelle suomalaispoliitikolle imagokatastrofin. Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre lomaili leppoisasti Hua Hinissä kaksi viikkoa tsunamin jälkeen, mikä tietysti synnytti mielipidemyrskyn, kun haastattelu tuli julki iltapäivälehdessä. Sen sijaan puhelintolppaan pelastautuneesta Sauli Niinistöstä tuli sankari.

Tsunamialueelta otetuista kuvista julkaistiin suomalaislehdissä vain siisteimmät, ei siis ruumiskasoja, vaikka niitäkin Janssonin kameran muistikortille tallentui. Suomalaiset tiedotusvälineet ovat perinteisesti olleet rikospaikka-, onnettomuus- ja katastrofikuvien julkaisussa melko pidättyväisiä, mutta tilanne näyttää muuttuneen. Etenkin iltapäivälehdet kyselevät kerkeästi lukijoiltaan: Olitko paikalla? Otitko kuvan?

Kirjassa kyllä on yksi aika karmaiseva otos Thaimaasta, eikä tsunamiuutisoinnista kertova tekstikään ole mitään herkkäunisen iltalukemista. (Myös muutamat Rosvot ja poliisit -luvussa kerrotut jutut ovat samaa kaliiberia.)

Miksei meille kerrottu?

Tilanne päällä! sisältää historiantutkimuksenkin kannalta kiinnostavia pohdiskelujaksoja. Niissä pääsevät ääneen muun muassa ne toimittajat ja kuvaajat, jotka varsin hyvin tiesivät, ettei presidentti Kekkonen ollut viimeisinä vuosinaan ihan aina tilanteiden tasalla mutta siitä huolimatta pitivät suunsa kiinni ja kamerat laukussa.

Lehtimiehillä on omat ohjeensa esimerkiksi rikoksentekijöiden nimien julkistamisesta, ja yleensä suomalainen lehdistö noudattaa niitä. Joskus journalisti joutuu miettimään, onko uhrin, epäillyn tekijän tai uutisessa muulla tavoin esiintyvän ihmisen henkilöllisyys tai etninen tausta parasta salata. Esimerkiksi kun Leila ja Atte Kaleva sekä yksi itävaltalainen mies siepattiin Jemenissä joulukuussa 2012, siepattujen nimet tulivat varsin pian joidenkin viestinten tietoon. Ne julkaistiin kuitenkin vasta puolen vuoden kuluttua, kun panttivankidraama oli onnellisesti ohi. Myös viranomaiset salaavat tietojaan. Vaikka syyt olisivat hyvin perusteltuja, se saattaa harmittaa sekä lehtiä että lukijoita.

Hakukonejättiläinen Google teki vuonna 2014 merkittävän päätöksen: se voi poistaa hakutuloksistaan linkkejä, toisin sanoen ikään kuin hävittää historiaa. Päätöstä on perusteltu sillä, että esimerkiksi rangaistuksensa kärsineellä rikollisella on ”oikeus tulla unohdetuksi”. Myös suomalaiset tiedotusvälineet saavat vaatimuksia verkkoaineistossaan olevien uutisten tai kuvien poistosta. Vaikka Julkisen sanan neuvosto on linjannut, että näihin saa puuttua vain erityisen painavista syistä, sen kyselyssä kävi ilmi, että varsin moni päätoimittaja on valmis poistamaan aineistoa. Mielenkiintoista nähdä, miten tilanne kehittyy!

Maailma ja media ovat muuttuneet

Janssonin ja Kiviojan kirjaa voi lukea monella tavalla. Halutessaan siitä voi suodattaa meheviä juttuja, kurkistaa suurten uutisten kulisseihin ja taivastella, millaisia poliitikot, urheilujulkkikset ja muut koko kansan tuntemat tyypit oikeastaan ovat etsimen läpi nähtynä tai kun kuvaussessio on ohi. Siitä näkyy myös maailman ja median muutos; enää ei lehtikuvaajan tarvitse kantaa mukanaan kymmenien kilojen painoista kameravarustusta, matkalaboratoriosta ja telefotolaitteesta puhumattakaan.

Uutiskuva on kuitenkin aina uutiskuva: se voi olla rakeinen ja sumea, sommittelukin vähän sinne päin, mutta sen arvo on siinä, että kuva kertoo juuri tuosta tietystä hetkestä. Kuvia – sekä sekuntien mittaisen tilaisuuden tullen napattuja ainutkertaisia otoksia että huolella sommiteltuja poseerauksia – kirjassa on runsaasti.

Yli 30 haastateltavan joukossa on Janssonin kuvaaja- ja toimittajakollegoja ja esimiehiä, jotka puhuvat reippaasti omilla nimillään. Vain kolme toimittajaa ja yksi art director ovat halunneet jättäytyä anonyymeiksi. Kun tapahtumat on vielä ajoitettu eli niistä on ilmoitettu tarkka päivämäärä ja usein kellonaikakin, teos toimii tarvittaessa – avoimin mutta kriittisin silmin luettuna – vaikkapa mediahistorian tutkimuksen lähteenä.