Irma-Riitta Järvinen on toiminut folkloristina sekä Helsingin yliopistossa että 1990-luvun alusta asti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa. Järvisellä on omien sanojensa mukaan ollut suuri ilo ja kunnia opiskella ja toimia tutkijana professori ja akateemikko Matti Kuusen sekä professori Leea Virtasen aikana – tämä uskoakseni vaikuttaa myös aihevalinnan taustalla. Suurin kannustin löytynee kuitenkin kotoa, sillä hänen vanhempansa Aili ja Lauri Simonsuuri olivat kumpikin kansanrunoudentutkijoita ja ainakin Lauri Simonsuuri on liikkunut Järvisen tutkimalla alueella Venäjän Karjalassa useaan otteeseen. Irma-Riitta Järvisen henkilökohtainen kiinnostus Laatokan Karjalan alueeseen ja erityisesti Salmiin onkin peruja lapsuudesta, erityisesti tietenkin 1970-luvulta, jolloin hän valmisti aiheesta ensimmäiset opinnäytetyönsä.

Karjalan pyhät kertomukset. Tutkimus livvinkielisen alueen legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista on rakenteeltaan viisiosainen väitöskirja, jonka kustantajana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Ensimmäinen luku Legenda: kertomus ja konteksti toimii johdantona jatkolle, sillä siinä esitellään keskeiset termit, tutkimukset ja näkökulmat sekä tehdään ekskursio legendojen ja niiden kertojien maailmaan sekä avataan tutkittava alue. Salmin legendojen kertomusanalyysi -luvussa esitellään ensin aineisto ja ennen toista maailmansotaa toteutettujen keruiden vaiheet. Sen jälkeen keskitytään legendojen kertomusanalyyseihin, jossa näkökulmina ovat legendojen henkilöroolit ja toiminta. Toimintarakenteista päädytään legendojen merkityksien ja eettisten viestien määrittämiseen. Kolmannessa luvussa Yksilö perinteen käyttäjänä paneudutaan salmilaisen Nastja Rantsin laajan repertoaarin analyysiin. Merkitykselliseksi näkökulmaksi Järvinen nostaa kysymyksen siitä, millaisia kuvia ja käsityksiä maailmasta ja elämästä kerrontaan sisältyy. Neljännessä luvussa siirrytään nykyhetkeen eli 1990-luvun Venäjän Karjalaan: Mikä on säilynyt, hävinnyt ja muuttunut? Mistä kerrotaan? Viides osa Kansanomainen eettinen maailmankuva toimii tutkimuksen yhteenveto- ja lopetuslukuna.

Aineistot

Salmissa 1900-luvun alkupuolella kerrotut proosalegendat muodostavat tutkimuksen legendatekstejä käsittelevän osan perustan. Tarkasteltavana on kaksi aineistokorpusta, joista ensimmäinen (144 tekstiä) koostuu Salmin proosalegendaperinteestä. Toinen korpus rakentuu avainkertoja Nastja Rantsin koko repertuaarista, ja se on laajuudeltaan 117 erilaista tekstiä. Kaikki aineistot on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmiin. Aineistojen pohjalta Järvinen selvittää ja vertaa, millä tavoin legendojen ylivertaisena kertojana pidetty Rantsi sijoittuu oman elinympäristönsä traditiokontekstiin. Toiseksi Järvisen päämääränä on analysoida proosalegendojen genreä suomalaiskarjalaisessa perinnelajistossa.

Legendojen kerrontaan liittyviä merkityksiä Järvinen etsii Nastja Rantsin repertoaarissa esiintyvästä toistosta, jota hän pitää maailmantulkinnan kannalta tärkeänä. Rantsi oli kotoisin vanhauskoisesta perheestä Aunuksesta ja oli oppinut osan repertoaaristaan paitsi vanhemmiltaan myös Solovetskin pyhiinvaeltajilta. Järvinen taustoittaa Rantsin – ylipäätään Salmiin sijoittuvan kerronnan – kontekstia kiintoisasti. Rantsi oli kansanrunoudesta innostuneiden Karjalan kävijöiden näkökulmasta juuri oikeanlainen kertoja, rampa nainen mutta hengen marjatarha, kuten Martti Haavio häntä runolliseen tyyliinsä luonnehti. Hän saikin toimia Salmin ja koko Karjalan legendaperinteen madonnana. Epäselväksi sen sijaan jää, miksi Järvinen on nostanut kertojia esitellessään Tatjana Höttin Nadja Rantsin rinnalle. Laudoilla vuoratussa maakuopassa asuneen vaatimattoman naisen rooli on tutkimuksessa olematon, eikä kertojaan palata enää systemaattisesti uudelleen. Mieleen hiipiikin epäilys, että varhaiset perinteenkerääjät ovat ohjanneet lopulta Järvistäkin tiettyyn tulkinnalliseen suuntaan.

Vertailun ja muutoksen vuoksi tehdään myös ekskursio nykyhetkeen. Järvinen teki omakohtaisia kenttätöitä Venäjän Karjalassa neljään otteeseen vuosina 1991-1996. Hanke toteutettiin Suomen ja Venäjän välisen tieteellis-teknisen yhteistoimintakomitean tuen turvin, ja se kuului myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruuohjelmaan. Järvinen pohjustaa siirtymää menneisyydestä nykyisyyteen kirjoittamalla: ”Näkökulma muuttuu, kun itse on keskellä kyläkulttuuria ja lähellä ihmisten elämän arkipäivää verrattuna siihen, että analysoi arkistoituja tekstejä, joiden kontekstia joutuu hahmottamaan useimmiten likimääräisesti.”

Tutkimuksen peruspilarit

Varsinaisia tutkimuskysymyksiä väitöskirjassa on useita. Yksinkertaisimmillaan tutkimuksessa kysytään, minkälaisia kertomuksia ortodoksisen Karjalan livvinkielisen alueen legendat olivat ja mitä niiden avulla haluttiin viestiä. Järvinen ilmoittaakin kuvaavansa ja tulkitsevansa jo kadonnutta karjalaisen kansankerronnan muotoa. Mahdollisuus karjalaisuutta tai maailmankuvaa koskeville yleistyksille, mikä ei myöskään ole tutkimuksen tavoite, on kuitenkin pieni, sillä tutkimuskohteena on Salmin pitäjä, vieläpä muutama kylä ja yksi ideaalikertoja. Tutkimuksen loppupuolella kiinnostus sen sijaan kohdistuu, hieman yllättäen, kansanuskon ja kansanhurskauden nykyisiin muotoihin, joten tutkimukseen liittyy myös muutoksen näkökulma. Käytännössä kiinnostus kohdistuu tässä osassa naisten kerrontaan, unikertomuksiin ja karu-uskomuksiin eli kaiken kaikkiaan sellaisiin kertomuksiin ja rituaaliperinteeseen, jotka liittyvät näkymättömän, yliluonnollisen maailman selittämiseen ja ymmärtämiseen. Tarkastelukulmien valinta vaikuttaa luonnolliselta, kun huomioi, että kentällä liikkui joukko kulttuurien tutkimukseen ja Karjalaan perehtyneitä naistutkijoita. Epäselväksi kuitenkin jää, miksi juuri unikertomukset, kuolema ja karu-uskomukset nousevat kerronnassa niin keskeisiksi. Mikä on käydyn dialogin suhde kentältä saatuihin tuloksiin? Kuinka pitkään kentällä oltiin, ja millä kielellä keskusteltiin? Mitä ylipäätään kuului kenttätyön menetelmälliseen puoleen? Entä legendat ja niiden suhde otsikossa mainittuun kansanuskon muutokseen?

Tutkimus on helppo paikantaa hermeneutiikan alueelle, vaikka tekijä ei itse pysähdykään reflektoivan paikantamisen epistemologisten kysymysten ääreen. Lisäksi kysymys siitä, miten perinneteksteistä tai haastattelupuheesta on muodostunut tietoa, jää vähäiselle huomiolle tutkimuksen kontekstien ja tulosten esittelyn rinnalla. Metodiset ohjenuorat löytyvät perinnelajianalyysin ja eritoten rakenneanalyysin sekä kontekstianalyysin alueilta. Perinnetekstien analyysissa metodisena tavoitteena ”on ollut päästä tekstianalyysin keinoin lähelle kerrottavaa ihmistä ja nostaa esille perinnekontekstista se, millainen käsitys- ja ajattelumaailma, maailmankuva kertomuksista välittyy”.

Uskontotieteilijänä jäin odottamaan uskonnollisen maailmankuvan ja tutkimuksessa läsnä olevan sosiaalisesti rakentuvan todellisuuskäsityksen avaamista. Järvinen ilmoittaa, kuten edellä jo totesinkin, että hän etsii merkityksiä kerronnassa esiintyvästä toistosta. Ainakaan rituaalien tulkinnassa toisto ei ole ainoa tai kaikkein merkittävin näkökulma, sillä merkityksiä löytyy runsaasti erilaisista säröistä, katkelmista, unohduksesta ja poikkeuksista. Näitä näkökulmia olisi mahdollista löytää vaikkapa Carlo Ginzburgin johtolangoista tai pienen ja suuren tradition välisistä eroista, joihin Järvinen tutkimuksensa alkupuolella viittaa. Maailmankuva asettuu myös suhteeseen kansanhurskaus-käsitteen kanssa, jonka käytön Järvinen perustelee uskottavasti kansankerronnan ja kokemuksellisuuden kautta. Mihin siis perustuu väite, että kerronnassa esiintyvä toisto on maailmantulkinnan kannalta tärkeää? Käytännössä Järvinen toki osoittaa, että ”karjalaisissa kylissä kerrottuna suullisena perinteenä legendoista on tullut osa kansanomaista ajattelua”. Hän myös pyrkii antropologisista yleistyksistä kohti merkityksiä ja siteeraa tässä kohdassa Renato Rosaldon tutkimusta Culture and Truth (1989).

Legendaperinteestä

Väitöskirjan alkuosan kohteena oleva karjalainen legenda on suullisen perinteen kertomuslaji, joka kertoo pyhistä ja heidän kauttaan toteutetuista ihmeistä. Legendat ovat kansanomaisen eettisen maailmankuvan keskeiselementtejä, jotka heijastavat mikrokosmoksen rakenteita: sitä, miten ihmisen pitäisi maailmassa elää ja käyttäytyä, miten kohdella ihmisiä ja miten suhtautua pyhään. Järvisen mukaan Legenda-termi onkin lyhyt ja selkeä: Se on uskonnollinen kertomus tai uskonnollinen tarina, kertomus pyhistä tai pyhäinkertomus. Tutkimustaan varten Järvinen rajaa legendan tarkemmin tarkoittamaan ”kertomusta, jossa on useimmiten tietynlainen juonirakenne ja legendalle ominaiset henkilöroolit ja piirteet”. Kerronnallisen näkökulman nostaminen tutkimuksessa avainrooliin onkin positiivista.

Legendoja esitettiin, kuten Järvinen selvittää tutkimuksessaan monipuolisesti, pyhiinvaellusmatkoilla, lastenkasvatuksen yhteydessä, ruumiinvalvojaisissa ja muissa yhdessäolotilanteissa. Järvinen osoittaa, että kerronnan yhteydessä ei ollut niinkään tärkeää, ketkä ovat suuren tradition piirissä tärkeitä henkilöhahmoja, vaan se, että legendoissa esiintyvät henkilöt ja asiat koetaan kerronnan yhteydessä tärkeiksi.

Nimityksenä legenda on kuitenkin puhtaan tieteellinen. Kertojat eivät erottaneet legendoja muusta ajanvietteenä kerrotusta perinteestä. Toisin sanoen legendoilla ei ollut minkäänlaista sisältöä kertojien maailmassa, sillä ne kuuluivat satuihin ja tarinoihin viittaavien suaru, suarune ja suakkuna -käsitteiden piiriin. Kerronnan merkitykset sen sijaan eivät jääneet epäselviksi: legendat välittivät tärkeitä viestejä ihmisten paikoista maailmassa sekä suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja pyhään. Niihin kätkeytyi dualistinen oppi oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Oikeastaan koko maailmankuva rakentui legendoissa tälle periaatteelle, sillä legendat opettivat a) konkreettista armeliaisuutta, b) henkistä armeliaisuutta eli anteeksiantoa, c) ne kehottivat ihmistä luottamaan Jumalaan ja d) korostivat, etteivät uskonnon harjoittamisen muodot ole yhtä tärkeitä kuin sisällöt. Kertomusperinteen lajien joukossa legendat ovatkin erityinen laji siksi, että niissä käsitellään monipuolisesti eettisiä ongelmia ja siirretään arvoja ja normeja vanhemmilta lapsille.

Perinteentutkimus erotti proosalegendat omaksi perinteenlajikseen vasta 1930-luvulla. Julius ja Kaarle Krohn esimerkiksi yhdistivät Kantelettaren tutkimuksia -teoksessa (1900) legenda-käsitteen Mataleenan virren, Piispa Henrikin surmavirren, luojan virren ja Viron orjan virren yhteyteen. Martti Haavio puolestaan kirjoitti ensin proosalegendoista ”legendantapaisina satuina” ja vakiinnutti ne perinteenlajiksi vasta vuonna 1936 ilmestyneessä artikkelissaan Über orientalische Legenden und Mythen in Grentz-Karelien und Aunus. Ensimmäinen ”pyhäintarinan” suomenkielinen määritelmä löytyy Haavion laatimasta Tarinaoppaasta (1936), jossa kerääjiä kehotetaan kiinnittämään huomiota ”merkityksellisiin kertomuksiin, joissa kuvataan Vapahtajan (Spuasan) syntymää, elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta, kansanomaisesti ja samalla kauniisti”. Pyhäintarinoista halutaan myös kontekstitietoja. Legenda-aineisto olikin 1930-luvulle asti hajanaista, joten Martti Haavion, Helmi Helmisen, Martta Pelkosen ja Pekka Pohjanvalon toteuttamat keruumatkat muodostuivat merkittäväksi käänteeksi. Järvisen mukaan 1930-1940-lukujen innokkaita kerääjiä on kiittäminen siitä, että ”kohtuullisen paljon on saatu tallennetuksi aineistoa karjalaisen kulttuurin kansanomaisesta uskonnollisesta ajattelusta”.

Kohtaamisia ja kurkistuksia

Nykyhetkessä läsnä olevat tutkijan, kentän ja perinteen kohtaamiset näkyvät työssä siten, että Järvinen kysyy: ”Onko legendaperinteestä ja siihen kytkeytyvästä ajattelutavasta enää mitään jäljellä?” ja ”Miten uskonnollisen perinteen merkitys on muuttunut?” Omakohtainen kenttätyö on tuonut menneisyyden nykyhetkeen: ”Kenttätyö tuo mukanaan sen tunteen, että tutkiessaan yhteisöä tulee hetken ajaksi osaksi sen elämää. Siksi toivon, että tutkimukseni voisi avata ymmärtämään yhtä juonnetta karjalaisessa kulttuurissa ja oivaltamaan, että ihmisen osan ja arvojen pohdinta on kuulunut, ja edelleen kuuluu, siihen tärkeänä osana.”

Tutkimusta lukiessa ihmettelin kuitenkin pitkään, miksi nykyhetken kansanhurskauteen paneutuva neljäs luku on siinä mukana. Kaipasin metodologista linkkiä legendojen analyysin ja 1990-luvun kansanhurskauden välille. Selventävä vastaus löytyi vasta alaluvun Kansanomainen eettinen maailmankuva (s. 223) alusta: ”Analyysini salmilaisesta legendaperinteestä ja ajallisesti paljon myöhäisemmästä keskiaunukselaisen kansanhurskauden ja -uskon aineistosta liittyvät viime kädessä yhteen siten, että molempien analyysien kautta voi tehdä päätelmiä kansanomaisesta eettisestä maailmankuvasta.” Lisäksi tutkimuksen otsikossa mainitun ”kansanuskon muutoksen” olisi voinut korvata ”kansanomaisella eettisellä maailmankuvalla”, joka vastaisi paremmin tutkimuksen koko sisältöä – etenkin kun Järvinen tekee tutkimuksen alussa rajankäyntiä termeihin kansanusko ja -uskonnollisuus ja valitsee käyttöönsä kansanuskonnollisuuden.

Edellisten lisäksi väitöskirja tarjoaa mielenkiintoisia tarkastelukulmia karjalaiseen kieleen, kulttuuriin, vanhauskoisuuteen ja elämän uskonnolliseen puoleen. Esitellyiksi tulevat niin Venäjän Karjalan luostareiden perustajat kuin tärkeimmät pyhät, kansanomaisen uskomusmaailman elementit ja kuolemaan liittyvä perinne. Järvinen onkin paneutunut huolella erilaisten kontekstien ja kerrontaan vaikuttaneiden taustojen selvittämiseen. Lisäksi hän korostaa livvinkielisen alueen jääneen suomalaisuusnäkökulmasta katveeseen, syrjään ja vieraaksi, jolle löytyy selitys Vienan Kalevalaisesta vetovoimasta, eteläisemmän Viipurin kansainvälisyydestä ja livvin kielen vaikeatajuisuudesta. Pohdinta on todella kiinnostavaa; karelianismista kiinnostunut tutkijana olisin lukenut aiheesta kernaasti enemmänkin.

Kaikkiaan Irma-Riitta Järvisen tutkimus perustuu vankalle osaamiselle ja useiden vuosien pohjatyölle. Työn määrä näkyy jo aineistoviitteitä ja -lähdeluetteloa selatessa. Aivan helppoa ei ole myöskään kietoa samassa tutkimuksessa yhteen mennyttä ja nykypäivää, missä Järvinen lopulta on onnistunut kohtuullisen hyvin. Karjala-tutkimukselle väitöskirja tarjoaa jälleen uuden ja aina tervetulleen lisän.