Ei auta sano nauta

Nauta on suomalaisille tuttu eläin jo kalevalamittaisten runojen suuresta härästä mutta muustakin kansanperinteestä – loitsuista, sananlaskuista, taioista, uskomus- ja syntytarinoista. Nimenomaan lehmä esiintyy myös kuvataiteessa, mediassa ja populaarikulttuurissa. Kun naudat ovat kuuluneet suomalaiseen kulttuuriin ainakin 2 500 vuotta ja karjatalous on ollut 1800-luvun lopulta lähtien myös kansantaloudellisesti tärkeää, nautojen on tarkasteltu nimenomaan poliittiselta ja yhteiskunnalliselta kannalta. Etnologit ja historioitsijat ovat kuitenkin selvittäneet myös kansanomaisia käsityksiä karjanhoidosta ja ihmisen suhdetta kotieläimiin. Eläimillä on koettu olevan sekä välinearvo että itseisarvo.

Väitöskirjassaan Kertomuksia lehmästä: Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta Taija Kaarlenkaski jatkaa lehmään liittyviä tutkimuksiaan hyödyntäen sekä perinteen- että kirjallisuudentutkimuksen tuntemustaan. Hän lähestyy ihmisen ja eläimen välistä suhdetta tuoreesta näkökulmasta, kun hän käyttää aineistonaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton vuonna 2004 järjestämän Ei auta sano nauta-kirjoituskilpailun vastauksia. Teksteistä valitsemansa otoksen pohjalta hän selvittää, miten suomalaista lehmäsuhdetta esitetään ja rakennetaan kirjoittamalla. Hän tarkastelee myös tekstien muotoutumista kertomuksina ja lehmille erilaisissa tilanteissa annettuja merkityksiä. Hän yhdistää nykyisin varsin suositun ihmistieteellisen eläintutkimuksen näkökulmia perinteen- ja kulttuurintutkimuksen lähtökohtiin. Eräitä näistä teemoista hän on käsitellyt jo pro gradu-tutkielmassaan Karjataikuus – naisten työtä, akkojen puuhastelua (2005) sekä artikkeleissaan ”Kertomuskategoriat ja lehmän representaatiot kirjoituskilpailuteksteissä”(2008) ja ”Tehotuotantoa vai lehmänhoitoa” (2009).

Kaarlenkasken lähtökohtana on ihmistieteissä vallitseva konstruktionistinen tiedonkäsitys, jonka mukaan tieto on aina näkökulma- ja kontekstisidonnaista, ja siten ajallisesti ja paikallisesti muuttuvaa. Nykyisin monen tieteenalan tutkimuksessa niin muodikkaat käsitteet ’kertomus’, ’sukupuoli’, ’ruumis’ ja ’tunne’ ovat ne keskeiset käsitteet, joiden avulla hän analysoi aineistoaan.  Hän pohjaa tulkintansa hermeneuttiseen eli ymmärtävään tutkimustraditioon, jonka lähtökohtana on ihmisen tai yhteisön tutkiminen tämän omasta näkökulmasta käsin. Hän lukee aineistoaan ns. lähiluvun menetelmää käyttäen eli lukien kertomuksia yhä uudelleen erilaisista näkökulmista ja uusia kysymyksiä esittäen. Tarkka lukeminen on tietenkin tekstien tulkinnan lähtökohta ja edellytys. Kirjoitukset on nähtävä historiallisissa, yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa yhteyksissään. Tutkijan näkemys on kuitenkin vain yksi mahdollinen ja osittainen, hänen omista kokemuksistaan ja lähtökohdistaan riippuvainen. Kaarlenkaski soveltaa tutkimuksessaan ns. eettistä lukutapaa ja pyrkii ymmärtämään, mitä kukin kirjoittaja tarkoittaa. Hän on myötäelävä ja kunnioittaa kirjoittajia mutta ei samaistu heihin. Hänen tulkintojensa uskottavuutta lisää lapsuus lypsykarjatilalla.

Kansatieteellisiin ja folkloristisiin kirjoituskilpailuihin osallistuvat vain henkilöt, joille kirjoittaminen on luonteva tapa ilmaista itseään, ja nauta-kilpailuun ovat kirjoituksiaan lähettäneet nimenomaan ne, jotka ovat kokeneet lehmäaiheen kyllin kiinnostavaksi kirjoittamisen vaivaan nähden. Kirjoituskilpailuvastaukset ovat oma kirjoittamisen lajinsa, joissa kerronnallisuus toteutuu monella tasolla. Niihin sisältyy muistelmia, historiallisia ja paikallistarinoita sekä omakohtaista kokemuskerrontaa. Lehmä-teksteissä on myös kaunokirjallisia esityksiä, koska niitäkin pyydettiin kilpailukutsussa. Niiden kirjoittajat hyödyntävät useita kirjallisia malleja: novelleja, pakinoita, historiankirjoitusta, jopa muistokirjoituksia. Suurin osa kirjoituksista voidaan luokitella muistelukertomuksiksi, osa taas kaunokirjallisiksi, mutta kaikkia ei voida sijoittaa yksioikoisesti kumpaankaan ryhmään.

Ei auta sano nauta-keruukilpailuun oli saapunut kaikkiaan 2 720 kirjoitusta, joiden lähettäjien ikä vaihteli 7–95 vuoteen. Vastaajista suurimman ikäryhmän muodostivat 61–70-vuotiaat, ja heistä oli naisia lähes 80 prosenttia. Koko valtavan vastausmäärän analysointi olisi ollut yhdessä tutkimuksessa liian työlästä. Siksi Kaarlenkaski on päätynyt järkevästi otantaan. Saadakseen mahdollisimman monipuolisia näkökulmia lehmään hän on kohdennettua, tarkoituksenmukaista poimintaa ja grounded theoryn periaatteita hyödyntäen valinnut vastaajikseen erilaisista lähtökohdista tulevia, eri-ikäisiä ja eri ammatteja edustavia ihmisiä. Näin hän on saanut analysoitavakseen 146 tekstiä, jotka käsittävät 836 sivua. Kirjoittajissa on 106 naista ja 33 miestä, ja heistä muutamat ovat lähettäneet kaksi tekstiä. Lisäksi Kaarlenkaski käyttää tausta-aineistonaan tekstejä 16 vastaajalta, jotka eivät ole ilmoittaneet ikäänsä eivätkä ammattiaan. Kuten nykyisin on usein tapana perinteentutkimuksessakin, hän anonymisoi kaikki kertojansa, vaikka muutamat olisivat sallineet nimensä käytön.

Kirjoittajien muistelemana aikana Suomen karjanhoito on kokenut suuria muutoksia. Alkuperäisten maatiaisrotujen tilalle on tullut kookkaampia, tuottoisampia ja isoruokaisempia tuontirotuja. Samalla lehmien keskimääräinen vuosituotos on noussut parista tuhannesta litrasta lähes 8 000 litraan; tilojen keskimääräinen koko on suurentunut muutaman naudan laumasta melkein 30 lypsävään; yli 50 lehmän tilojakin on, ja onpa yli 200 lehmän navetoitakin jo rakennettu. Nimenomaan 1900-luvun jälkipuoliskolla on karjanhoito muuttunut lypsykoneiden ja -robottien myötä naisten työstä miesten työksi. Nämä muutokset näkyvät myös lehmäkertomuksissa.

Neljänlaisia kertomuksia

Kirjoituskilpailun alkuperäiset sarjat, muistelukertomukset ja kaunokirjalliset tekstit, osoittautuivat analyysin kannalta liian jäykiksi ja epämääräisiksi, koska kirjoittajat käyttävät erilaisia kulttuurisia kerronnan malleja ja luovat kuvitteellisia maailmoja käsitellessään kokemuksiaan ja niiden merkityksiä. Niinpä Kaarlenkaski jakaa lehmäkertomukset neljään ryhmään: omaelämäkerrallisiin, etnografisiin, lehmänäkökulmaisiin ja fiktionaalisiin kertomuksiin. – Hän tarkoittanee fiktionaalisella samaa kuin yleensä tarkoitetaan fiktiivisellä.

Aineiston yleisin kerrontatyyppi on pääasiallisesti minämuotoinen omaelämäkerrallinen kertomus, jossa kirjoittaja tematisoi koko elämäänsä tai jotakin elämänvaihetta lehmän kautta tai esittää elämästään lyhyitä katkelmia, jotka kuvaavat arjesta erottuvia tapauksia ja tapahtumia. Etnografiset kertomukset, joita aineistossa on melko vähän, esitetään kansatieteellisten kuvausten tavoin pääasiassa passiivissa ja kollektiivisesta näkökulmasta. Karjanhoidon työtavat, ympäristöt ja välineet kuvataan niissä yleensä tarkasti. Lehmän näkökulmasta kirjoittavat henkilöt pohtivat, millaista olisi olla lehmä ja millaisena eläin maailman kokee. Fiktionaaliset kertomukset ovat sekä sisällöltään että muodoltaan monipuolisin kertomustyyppi. Niissä on kaikkitietävää kertojaa, runsasta dialogia, minämuotoista preesensiä ja kuvitteellista sisältöä. Perinteentutkimuksessa on tällaisia harrastajakirjoittajien tuottamia kertomuksia käytetty toistaiseksi vain vähän, mutta Kaarlenkaski katsoo niiden tuottavan uudenlaisia näkökulmia.

Kerronnan kategorioiden lisäksi teksteistä nousee esiin monia teemoja, esim. karjanhoitotyö, lehmäpersoonat, karjanhoidon sukupuolittuneisuus, karjanhoidon muutokset, ihmisten ja lehmien tunteet sekä erilaiset sattumukset. Aineiston kerronnallisen ja temaattisen analyysin lisäksi Kaarlenkaski selvittää metodiset valintansa ja lukutavat, joiden avulla hän tulkitsee aineistoaan. Kontekstualisoivaa lähilukua käyttäen hän avaa neljän lehmäkertomuksen lähilukuanalyysin etenemisen osoittaakseen kertomusten moniulotteisuuden ja erilaiset tulkintamahdollisuudet. Kulttuuriset käsitykset ja kirjoittajien omat kokemukset eläimistä kietoutuvat kertomuksissa yhteen ja myös kommentoivat toisiaan.

Ihmismäisyyttä ja ruumiillisuutta

Kaarlenkaski on löytänyt lehmäkertomuksista samanlaisia antropomorfismin muotoja, joita sosiaaliantropologi Kay Milton on havainnut: ihmiset voivat nähdä muut eläimet ihmisenkaltaisina hahmoina, käyttäytyä niin kuin nämä olisivat ihmisen kaltaisia ja ajatella eläimillä olevan ihmismäisiä motiiveja, tunteita ja persoonallisuuden piirteitä. Eläimet olisivat siis ikään kuin henkilöitä, itsessään arvokkaita yksilöitä, jotka toimivat tavoitteisesti, kokevat tunnetiloja ja joilla on moraalinen itseisarvo. Vaikka nauta on tuotantoeläin ja ihmiselle hyödyn väline, se on samalla olento, johon voi kiintyä voimakkaastikin. Tunteellinen ja välineellinen suhtautuminen eivät sulje toisiaan pois. Teksteissä lehmät ovat toisaalta ihmisen kaltaisia, toisaalta ”vain” eläimiä, joita voidaan kohdella raa’astikin. Ajoittaisesta aktiivisuudestaan huolimatta naudat ovat ihmisen vallassa; ne ovat samaan aikaan sekä subjekteja että objekteja.

Ihmisen ja lehmän välisessä suhteessa ovat sukupuoli, ruumis ja tunne keskeisiä. Sukupuoli tulee esille karjanhoitotyön sukupuolittuneessa luonteessa ja sen muutoksessa sekä eläinsuhteissa ja eläinmielikuvissa. Vielä 1950-luvulla naisten työksi mielletystä lypsämisestä tuli 1960-luvulta alkaen lypsykoneiden myötä miesten työtä. Ruumiillisuus ilmenee karjanhoidon fyysisyydessä, kun ihminen on omassa ruumiissaan tekemisissä eläinten kanssa. Se kytkeytyy lypsämisen lisäksi poikimiseen sekä ihmisen ja naudan väliseen kommunikaatioon. Sukupuolittuneisuus näkyy myös naiskirjoittajien samaistumisessa lehmiin. Kaarlenkaski nimittää tätä ”lajirajat ylittäväksi feminiiniseksi solidaarisuudeksi”. Aikaisemmissa eläintutkimuksissa ruumiillisuus ja sukupuolittuneisuus ovat jääneet melko vähälle huomiolle, eikä niissä ole tunteitakaan riittävästi tarkasteltu. Lehmäkertomuksissa ihmisten ja eläinten tunteet esiintyvät sekä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa että eläinsuhteiden kuvauksessa.

Suuret ja pienet lehmäkertomukset

Yhteenveto-luvussa ”Lehmän kulttuuriset merkitykset” Kaarlenkaski selvittää tiivistetysti, mitä hän on tutkimuksessaan tehnyt, ja toteaa, että hänen aineistostaan rakentuva ”suuri kertomus” painottaa karjatalouden pienimuotoisuutta sekä nautojen historiallista ja yhteiskunnallista merkitystä ravinnontuottajina. Mutta teksteistä voi lukea myös vastakertomuksia, joissa korostuu lehmän asema ihmisen päätöksille alisteisena tuotantoeläimenä tai lehmä suorastaan pelottavana eläimenä ja maaseutu vieraana elinympäristönä. Lehmä voikin edustaa vastakkaisia asioita: tyhmyyttä ja viisautta, kömpelyyttä ja kauneutta, alistuneisuutta ja päättäväisyyttä, lempeyttä ja äkäisyyttä, turvaa ja pelkoa. Kaarlenkaski ymmärtää eläimet aktiivisina olentoina, välistä omapäisinäkin toimijoina, jotka omalla olemuksellaan ja toiminnallaan vaikuttavat niistä muodostuviin käsityksiin. 

Kertomuksia lehmästä kiinnostaa tutkijaa, joka selvittelee itse ihmisen ja eläimen välisiä  suhteita. Se viehättää varmasti myös karjatilalla elämänsä tai osan elämästään viettänyttä maallikkoakin, vaikkei hän ehkä jaksakaan innostua tutkimuksen teoreettisista osista. Lähdeluettelossa mainitun tutkimuskirjallisuuden määrä on melkoinen – sitä on yli 30 sivua – ja varsinkin uusimpia perinteentutkimusta ja kerronnallisuutta käsitteleviä tutkimuksia on luettelossa runsaasti, ja tekijä viittailee niihin ahkerasti.

Juha Tikan suunnittelema kirjan kansi on tyylikäs ja Kaarlankasken ottama kannen kuva on kaunis ja herkkä. Mutta kirjan liimasidos on niin jäykkä, että kirjaa pystyy pitämään auki vain kaksin käsin, jotta näkisi tekstin. Silti kirja ponnahtaa välillä kiinni, ja taas on etsittävä paikka, missä lukeminen keskeytyi. Lehmätarinoita ei siis lueta leppoisasti sivuja selaillen vaan melkeinpä hampaat irvessä aukeamia auki puristaen. Kirjan lopussa on onneksi tiivistelmä sekä suomeksi että englanniksi. Kummasta tahansa pääsee aiheeseen käsiksi melko vähin vaivoin.

Fanny Jaakkola länsisuomen lehmän kanssa 1930-luvulla Somerolla, Koishuhta.

(Kuva: Suomen virtuaaliammattikorkeakoulu)