Kulttuurilehti 1771–2007 kokoaa Suomen aikakauslehtimuotoiset kulttuurijulkaisut suurkatselmukseen. Nimekkeiden määrä on suuri, laatu heittelehtivä. Räikeissä tai painokkaissa numeroissa esiintyvät kirjoituksineen ja kuvineen kansakunnan tunnetut suuruudet ja unohdetut sankarit.
Kulttuurilehti 1771–2007 kronikoi sadat aviisit Porthanin ajoista nykypäivään ja paneutuu niistä tärkeimpiin. Reitti Mnemosynestä Magiaan ja takaisin on muistin ja taian tie.

Yllä lainattu kirjan esittely kunnianarvoisan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) nettisivuilla kuulostaa hienolta: kulttuurijulkaisut ”suurkatselmuksessa” (756 s., 21,4×28,8×6 cm, 2600 g). Jarkko S. Tuusvuoren lähtökohtana on ollut KULTTI ry:ssä vuosituhannen vaihteessa aloitettu yhdistyksen jäsenlehtien luonnetta selvittänyt työ. Tuusvuoren osuus erkani omaksi kokonaisuudekseen ja eteni sitten kronikoitsijan mahdollisuuksien mukaan, vaihtelevalla vauhdilla ja muotoaan muuttaen. Lopputulos on kronologisesti etenevä kimara, jossa valikoitujen lehtien sisältöjä esitellään vuosikymmenittäin toistuvien otsikointien mukaan. Sisältö soljuu sivusta sivuun nimien virtana. Satunnainen lainaus sivulta 507 (otsikkona ”vanhat tiedelehdet”) antaa kuvan tyylistä: ”Metsä ja Puu pysyi Pauli Leiwon vastuulla. Liikuntatieteilijöitten Stadion siirtyi Yrjö Launoselta 1971 Rauno Laaksolle, jonka paikan peri 1973 Eino Heikkinen. Pertti Mustonen jatkoi työtä 1973. Kirjastotieteilijäin Signum kulki Martti Blåfeldin ja Eila Junnilan kautta Markku Kahrille.” Kun koko opus on pääosin vastaavaa sanallista luettelointia, on todettava – lisäksi ottaen huomioon kirjan koko –, että teosta ei ole tarkoitettukaan luettavaksi kokonaisuudessaan.

Entä miten ja miksi kronikka sitten on koottu? Näihin kysymyksiin Tuusvuori tarjoaa johdannossa vinkkejä, mutta ei suoria vastauksia. Tekijä näyttäisi olevan ennen kaikkea innoittunut toiminnan monimuotoisuudesta: mahdollisuuksista tarkastella yhtäaikaisia julkisuuksia ja erilaisia samanaikaisen yhteisosallistumisen tapoja. Walter Benjaminilta lainatuista kirjavan kaupunkielämän kuvailuista koostuu tässä mielessä onnistunut avaus teokselle, mutta niihin viritetty rinnastus lehdistöjulkisuuteen jää käytännössä ontoksi. Johdanto sisältää viittauksia myös mm. Habermasiin, Balzaciin, Louis Aragoniin, Daniel Defoeen, Jeremy Benthamiin, Marshall McLuhaniin, Ernest Renaniin, George Washingtoniin, Goetheen, Eckermaniin, Schellingiin, Marxiin, de Tocquevilleen, Nietzscheen, Raymond Williamsiin – ja moneen muuhun. Menneiden ajattelijoiden kavalkadilla lukijaa valmistetaan ajatukseen, että katto on korkealla ja seinät leveällä, mutta analyysin apuna heitä ei käytetä, sillä sisäsivulla aineiston analyysia ei edes yritetä tehdä.

Viittausten tulvaa ajatellen on omituista, että lähdeviitteet on päätetty jättää pois. Tähän valintaan palaavana tyylillisenä puutteena voi pitää sitä, että vaikka itse viittauksia ei ole, paikka paikoin näyttää siltä kuin ne olisi ensin kirjoitettu mukaan, mutta sitten poistettu hiomatta enää itse tekstiä. Näin lukijan tietoon töksäytellään etenkin johdannossa sen kummemmin selventämättä tekstikappaleiden aluissa kuin vanhoina tuttuina nimiä, joihin ei ole viitattu aiemmin lainkaan (”Ruotsissa ilmestyi Bergerin mukaan [– –]”; ”Tilanteen muutoksen on Asquith tiivistänyt [– –]”; ”Kuten Marker kertoo [– –]”; jne.).

Tuusvuori on epäilemättä työstänyt tuplatiiliskiveään kulttuurihistoriallisen mielenkiinnon siivittämänä, tavoitteenaan tuottaa kuva kulttuurilehdistä aikansa heijastajina ja rakentajina. Kun tarkasteltava ajanjakso kattaa 236 vuotta, on tavoite kunnianhimoinen. Keskittyminen kulttuurilehtiin ei auta täsmentämään rajausta, sillä Tuusvuoren ’kulttuuri’ leviää laveudessaan laajalle. Hän jakaa kulttuurilehdet neljään kategoriaan, joihin mahtuu paljon: (1) yleiskulttuurilehdet, (2) taiteitten erikoislehdet, (3) tieteitten erikoislehdet ja (4) muut kulttuuri(historialli)sesti kiinnostavat lehdet.

Kategoria (1) koskee ”periaatteessa mitä tahansa johonkin taiteen- tai tieteenalaan erikoistumatonta keskustelufoorumia, jolla työstetään yhteiskunnallisia, poliittisia, tieteellisiä, ja taiteellisia ajankysymyksiä”. Tuusvuori lukee tähän luokkaan myös monet erikoistuneemmat (?) areenat, kuten naistenlehdet. Kronikassa onkin mukana sellaisia lehtiä kuin Jaana, Eeva ja Me Naiset. Myös mm. Jallu, Kalle sekä Erotiikan Maailma mainitaan. Miestenlehdet lukeutunevat samaan kategoriaan kuin naistenlehdet, mutta tässäkin on epäselvyyttä. Ensin Tuusvuori listaa naistenlehdet yleiskulttuurilehdiksi (luokka (1)), mutta toisessa kohtaa ne on yllättäen sijoitettu luokkaan (4), joka koostuu seuraavasti:

Jäännösluokan suurimman osajoukon muodostavat yleislehdet, joilla tarkoitetaan kolmea muuta ryhmää viihteellisempiä, toteutuneelta tai haetulta levikiltään laajempia yleisaikakauslehtiä. Tyyppisesimerkeistä käyvät Suomen Kuvalehti ja naistenlehdet. Toisaalta muihin lehtiin kuuluvat tässä sanomalehdet, lastenlehdet, pilalehdet, raittiuslehdet, ammattilehdet ja muut erikoislehdet. Näiden osa kulttuurin rakennemuutoksessa voi olla hyvinkin tärkeä.

”Jäännösluokkaan” sopii siis lähes lehti kuin lehti. Kaikkea julkaistua ei kuitenkaan ole otettu mukaan, vaikka lehtihakemisto kattaa pitkälti toista tuhatta nimekettä. Tuusvuoren kulttuurikäsitys on lavea, mutta silti satunnaisen poissulkeva: esimerkiksi Suomen Invalidi siihen sisältyy, Puumies ei; Masi kelpaa joukkoon, Hämähäkkimies ei. Jos tavoite on tehdä kattava kronikka, kattavuus olisi auttava alku. Tai kääntäen: ellei pyritäkään kattavuuteen, valinnat olisi syytä perustella. Häilyvyyttä selittänee, ettei tekijä rajaa kovin kantavaa määritelmää sen paremmin käsittelemästään ’kulttuurista’ kuin ’kulttuurilehdestäkään’. Onkin pakko kysyä, eikö täsmällisempi rajaus sille, mitä mukaan halutaan ja mitä ei, olisi auttanut tekijää suururakassaan – huolimatta halusta liikkua Benjaminia mukaillen ”julkisuuden pasaaseilla ja basaareissa”?

Tuusvuoren lähtökohta on kyllä sikäli selvä, että hän on halunnut välttää elitististä, korkeakulttuurista rajausta. Esimerkiksi kulttuurisosiologia tarjoaisi silti muitakin vaihtoehtoja tähän kuin käsittää kulttuuriin mukaan lähes kaikki mahdollinen. Nyt valitussa lähestymistavassa jaottelut leviävät käsiin. Yhtäältä mukana on tekijöidensä alusta asti kulttuurilehdiksi nimeämiä julkaisuja, toisaalta Tuusvuoren soveltamalle antropologiselle kulttuurin käsitteelle rakentuva kaikenkattavuus. Tekijä havittelee eri lähtökohdista ponnistavien rajausten sulkemista samaan kokonaisuuteen, mutta ei pura eri tasojen välistä suhdetta esiin. Yleisen kulttuurihistoriallisen tason kannalta tärkeäksi katsotun ”jäännösluokan” (4) tuoma lisä kokonaisuuteen olisi voitu tuoda esiin myös yleisin kulttuurihistoriallisin kuvailuin, kontekstina, johon rajatumman kulttuurilehden käsitteen kautta valittujen tarkastelujen sisältöä olisi voinut heijastella. Tämä tosin olisi vienyt kokonaisuutta kohti historiografiaa, jota tekijä ilmoittaa tietoisesti välttäneensä, peläten jonkin – tekijän käsityksen mukaan historiografisen lähestymistavan mukanaan kantaman – ennalta määrätyn kulttuurin ymmärtämisen peittävän lehtien moninaisuutta alleen. Eri aikakausiin johdattelevan yleiskuvauksen ei kuitenkaan tarvitse olla monoliitti, joka peittää lehtien sanoman alleen. Jos näin olisi, lähdekriittisen historiantutkimuksen mahdollisuudesta ei kai kannattaisi edes keskustella.

Tuusvuori toteaa ”kokoavansa ulostuloja”, kertovansa uutuuksista, esittelevänsä tärkeimmät tulokkaat ja päivittävänsä kronologisesti aiempaa tilannekuvausta. Se, mikä tekee tietyt tärkeimmiksi, jää selvittämättä. Kiinnostavaa olisi ollut myös tietää, millainen lähdepohja tekijällä on ollut kronikan kokoamisen tukena. Kirjan rakenteen taustalla vaikuttaa johdannon mukaan ajatus ”samanaikaisuuksien moninaisuudesta”. Paradoksaalisesti rakenteessa samanlaisena toistuvat luvut luovat myös ajatusta (staattisestakin) rajattujen sisältöjen jatkuvuudesta. Otsikoinnit toistuvat samantapaisina eri luvuissa kautta koko kahdeksansadan sivun: ”yleiskulttuurilehdet – ensimmäinen aalto”; ”vanhat kulttuurilehdet”; ”tiedelehdet (uudet / vanhat)”; ”taidelehdet (uudet / vanhat)”; ”yleiskulttuurilehdet – toinen aalto”.

Teknisenä puutteena on jo mainittujen lähteiden merkitsemättä jättämisen lisäksi mainittava myös kuvatoimitus. Kun kuvatoimitus kuitenkin jossain muodossa on tehty, miksei edes paikka paikoin kuvista kerrottaisi jotain ja annettaisi näinkin lukijalle osviittaa siitä, mitä Tuusvuori nyt runsassanaisilla luetteloinneillaan tavoittelee? Myös mukaan liitetyt erillispuheenvuorot (Kaisa Häkkinen; Jörn Donner; Maria Lähteenmäki; Jukka Relander; Antti Arnkil; Sinikka Sassi) jäävät irrallisiksi kokonaisuutta ajatellen, vaikka ovatkin sinänsä kiinnostavia ja parhaimmillaan täsmentävät Tuusvuoren pyrkimyksiä tuomalla häivähdyksen selkärankaa tämän kokoamien listausten tueksi. Lehtiluettelossa ilmoitettuihin sivunumeroihinkin on jäänyt jonkin verran virheitä, eikä tietoa haetusta nimekkeestä aina löydy sieltä mistä pitäisi. Kiittävänä kommenttina on todettava, että niissä kirjan kohdissa joissa ei vain tyydy luettelemaan lehtien sisältöjä lausemuodossa, Tuusvuori kirjoittaa elävästi. ”Ajan hengen” yleiskuvauksina lehtisisältöjen listaukset ovat kuitenkin raskasta luettavaa. Hakuteoksena kirjalla silti on paikkansa. Sinänsä puuduttavat kuvailut sisältävät myös paljon tietoa. Parhaimmillaan satunnainen selailija voi tavoittaa tuulahduksen henkisestä promeneerauksesta, jota tekijä näyttää tavoitelleen. Puutteistaankin huolimatta teos on siis lehteilyn arvoinen, mutta kulttuurilehtien merkityksen avaajana siihen ei kannata ladata liikaa odotuksia.