Leikissä kulttuurin siemen

Lapset leikkivät miettimättä hetkeäkään, miksi he niin tekevät ja mikä leikin merkitys on heidän elämässään ja elämälleen. Mutta yhä uudet kasvattajasukupolvet joutuvat pohtimaan asiaa. Timo Jantusen, Susanna Suutarlan ja Niina Heinon kirja Leikin taikaa – Miksi leikki on niin tärkeää? paneutuu varhaislapsuuden leikkiin ja avaa leikin olemusta, luonnetta ja merkitystä. Se antaa myös eväitä – ihan konkreettisia neuvojakin – niin ammattikasvattajille kuin lasten vanhemmillekin. Kirjan perusviritys on steinerpedagoginen.

Jantunen, Timo, Suutarla, Susanna, Heino, Niina: Leikin taikaa – Miksi leikki on niin tärkeää?. Into, 2019. 272 sivua. ISBN 978-952-351-076-0.

Leikin taikaa – Miksi leikki on niin tärkeää? -kirjan tekijät ovat kaikki kasvatuksen ammattilaisia. Kasvatustieteiden maisteri Timo Jantunen on luokanopettaja ja tietokirjailija; Susanna Suutarla on steinerpedagoginen varhaiskasvattaja ja luotsaa neljää päiväkotia, joissa steinerpedagogiikka on läsnä; myös Niina Heino on steinerpedagoginen varhaiskasvattaja.

Kolmikon laatimassa kirjassa on neljä päälukua ja näissä kaikkiaan 17 osiota. Kukin osio alkaa Jantusen pedagogisesti ladatulla tekstillä, joka pohtii yleisesti leikin merkitystä sekä tutustuttaa lukijan leikin juuriin ja merkitykseen lapsen hyvinvoinnin tukijana. Näiden teoreettisten tekstien perään ovat pääasiassa Suutarla ja Heino kirjoittaneet lukuja, jotka avaavat ikkunoita varhaiskasvatuksen käytäntöön, mutta Jantunenkin vie lukijan muutamalle metsäretkelle. Kirjan pääluvut käsittelevät leikkiä ihmisen kasvussa, leikkiä ja luovuutta, leikkiä ihmisen sielunelämässä sekä leikin ja leikillisyyden olemusta. Lyhyillä teoreettisilla alaluvuilla on pääasiassa tiukan asiallisia otsikoita – esimerkiksi Leikki ja lapsen identiteetin synty, Operationaalinen ajattelu, Tutkimusta suomalaisen kulttuurin vahvuudesta – ja kasvatuksen käytännön maailmaa koskevilla alaluvuilla toinen toistaan houkuttavampia otsikoita – esimerkiksi Rosvot ja poliisit, Taivas kattona, Lumen ihanuus, Mikä on sopivaa?

Kirjan lopussa ei valitettavasti ole hakemistoa, mutta siellä on lähdeluettelo, jossa mainitaan yli puolensataa suomenkielistä, kaksi ruotsinkielistä ja yksi englanninkielinen leikin aihepiiriin liittyvä julkaisu. Vähän ihmetyttää, että siinä on vain kaksi 2010-luvulla ilmestynyttä julkaisua. Toisaalta ilahduttaa, että suomeksi ilmestyneitä leikkiä käsitteleviä tutkimuksia ja muita teoksia on siinä melko paljon.

Kirjoittajat pyrkivät saamaan teorian ja käytännön jatkuvaan vuoropuheluun. He ankkuroivat leikin lapsen kasvuun; leikki on erilaista eri ikävaiheissa ja aikuisen rooli leikissä muuttuu. He tarkastelevat leikkiä monesta näkökulmasta, mutta leikin hyödyntäminen traumaattisten kokemusten jälkien silottamisessa jää yhden lyhyen maininnan varaan.

Siellä täällä kirjoittajat tarjoavat konkreettisia ja helposti sovellettavia neuvoja leikin kehittämiseen vaikkapa siitä, millainen nukke tai eläinlelu lapselle tulisi hankkia. Teksteissä näkyy voimakkaana myös ajatus, että lapsen spontaani toiminta ennakoi aikuisen kykyjen kehittymistä ja leikki on kokonaisuudessaan aikuisen kyvykkyyden alkioiden muotoutumista ja hioutumista.

Lapset leikkivät lumessa 1900-luvun alussa. Kuva: Lahden kaupunginmuseo, Danielson Kalmari -museo / Ari Myllylä

Luin Leikin taikaa avoimen vastaanottavaisena. Vaikka en olekaan yltiöfeministi, karvani nousivat pystyyn, kun kirjan alkusivuilta löysin luvun ”Tytöt ja pojat”, joka alkoi näin:

Tytöille on usein tärkeää asettua toisen asemaan, siis auttamaan ja hoitamaan. Pojat taas etsivät mahdollisuuksia urotekoihin ja luovat seikkailutilanteissa suhdetta omiin kykyihinsä ja taitoihinsa.

On tyypillistä, että tyttöjen leikki voi helposti jatkua sen vaatimatta minkäänlaista ulkopuolelta tulevaa puuttumista. Sen sijaan poikien leikit saattavat joskus yhtyä sellaisiin mittoihin, että puuttuminen leikin kulkuun on aikuisen taholta välttämätöntä. (S. 34.)

Tytöistä ja pojista ei tarvinne kokonaan lakata puhumasta, mutta mielestäni ei myöskään pitäisi pönkittää joitakin ikiaikaisia sukupuolistereotypioita, vaan antaa lasten olla yksilöitä.

Jo kirjan ensimmäisessä osiossa selviää, että tekijät eivät innostu tiedollisen oppimisen aikaistamisesta sen paremmin varhaiskasvatuksessa kuin koulussakaan. Näin ainakin voi päätellä Jantusen toteamuksesta: ”Juuri ne maat, joissa järjestelmällinen opetus – usein koulumuotoisena – aloitetaan varhain, jopa kolme-vuotiaana – – eivät ole pärjänneet PISA-tutkimuksissa.” Jantusen mukaan tiedollinen opetus syö niitä voimia, joita tarvitaan varhaisen kasvatuksen sosioemotionaalisessa kehityksessä. Tämä kehitys taas antaa pohjaa myöhemmän vaiheen opiskelulle.

Mutta kun kuusivuotiaiden esikoulu lienee nyt tullut Suomeenkin jäädäkseen, on Jantusen mielestä huolehdittava siitä, että se olisi mahdollisimman lapsilähtöinen ja että leikillä olisi siinä mahtiasema. Näin siitäkin huolimatta, että viime aikoina kasvatus on haluttu nähdä tiedollisena asiana, ja lasten kasvatuksen koulutus halutaan siirtää paljolti yliopistoon, missä pyritään selvittämään tieteellisesti, kuinka varhain lapsi voi oppia jotain ja miten – sen sijaan, että olisi kysytty, missä kasvun vaiheessa hänelle olisi hyvä tarjota mitäkin.

Lastentarhassa me emme anna varsinaista opetusta, vaan haluamme, että lapsi heräisi: tulisi näkeväksi, kuulevaksi, kysyväksi ja saisi vastauksen heräävälle tiedonhalulleen vähemmän kasvattajan sanojen kuin omien elämyksiensä ja kokemuksiensa kautta – – – tähän meillä on lasten tarhassa yksi toiminta, meille niin perin tärkeä: leikki, jossa pikku lapsi saa vapaasti yksilöllisiä kykyjään käyttää. (S. 64.)

Ebeneserkodin ja lastentarhaseminaarin johtajatar Elin Waris lausui nämä sanat vuonna 1934. Leikin taikaa -teoksen kirjoittajat katsovat niiden sisältämien ajatusten pätevän edelleen varhaiskasvatuksessa.

Jantusen mielestä kasvatuksen voi nähdä tieteen lisäksi nimenomaan taiteena. Silloin painopiste siirtyy laadullisiin tekijöihin ja joudutaan kysymään, millainen lapsi on, miten hän poikkeaa ajattelussaan, kokemisessaan ja toiminnassaan aikuisesta. Kasvattajan on oltava ensin selvillä siitä, millainen lapsen maailman on, ja vasta sitten hän voi selvittää, miten nopeasti ja tehokkaasti lapsi kykenee omaksumaan yhä uusia asioita. Steinerpedagogian kasvatusidea näkee koko kasvatuksen parhaimmillaan taiteena, minkä ansiosta voidaan luoda syvä ja perusteellinen käsitys lapsesta, hänen olemisestaan ja kehityksestään eri ikäkausina. Näin kasvatuksessa voidaan huomioida ne kaudet, jolloin lapsi ottaa herkimmin vastaan juuri tiettyjä asioita ja toimenpiteitä. Silloin kasvatuksesta tulee vahvasti tunnistettuun ja koettuun tietoon pohjaavaa, toisin sanoen tieteellistä.

Puinen keinuhevonen vuodelta 1931. Kuva: Turun museokeskus, esinekokoelma

Kasvattaja-taiteilijan luova rooli ja panos kasvatustoiminnassa on tärkeä. Kasvattaja pyrkii loihtimaan kulloinkin opetettavan asian niin eläväksi ja kuvalliseksi, että kasvatettava voi kokea kaiken elämyksellisesti. Mutta ensin kasvattajan on oltava avoin, katsottava lasta ja pysähdyttävä lapsen toiminnan äärelle ja opittava tuntemaan lapset käyttäytyminen syvällisesti.

Neuvostoliittolaisen psykologin Lev Vygotskin (1896–1934) ajatus, että kasvatuksen tulisi kulkea lapsen kehityksen edellä, on saanut paljon kannatusta, mutta Leikin taikaa suhtautuu kriittisesti sekä siihen että ajatukseen siitä, että tiedollista opetusta pitäisi varhentaa. Teoriassa piilee uhkatekijä, ulkoa päin tuleva kiihdyttäminen, joka saa lapsen kokemaan itsensä riittämättömäksi. Lapsi oppii parhaimmin silloin, kun virike on riittävän vaikea mutta ei ylitä lapsen ja nuoren kykyä ratkaista tehtävä. Leikissä lapsi toimii kykyjensä optimitasolla, jolloin hän ilmentää asioita, joita hän ei vielä muuten ymmärrä. Kuvitteellinen leikki toimii siltana lapsen kokemusten ulkoisesta tiedostamisesta sisäiseen ymmärtämiseen. Leikissä lapsi harjoittelee hallitsemaan kehityksen seuraavaa tasoa.

Jantunen nostaa tekstiosioissaan Vygotskin lisäksi esille lukuisia muita kasvatustieteen ja psykologian klassikoita Jean Piagetista ja E. H. Eriksonista Sigmund Freudiin ja Eino Kailaan asti. On hienoa, että myös monet suomalaiset varhaiskasvattajat ja aihepiirin teoreetikot ovat saaneet nimensä ja keskeiset ajatuksensa kirjaan. Nimien keskellä tuntuu kuitenkin välillä siltä, että niitä on liikaa, varsinkin kun useiden auktoriteettien ajatuksia käsitellään vain lauseen tai kahden verran. Itse esille nostetut ajatukset ovat tärkeitä, mutta nimien heittelystä ja ideoiden suuresta määrästä jää lukijalle sekava vaikutelma.

Kasvatuksen tutkimuksen klassikoista puheen ollen tuntuu melkein huvittavalta, että jo 1950-luvulla suomeksi ilmestynyt Lapsen kehitys on yhä edelleen ajankohtainen. Kaksi amerikkalaista lapsipsykologia, Arnold Gesell ja Frances I. Ilg, kirjoitti teoksen jo 1940-luvulla. Vuosikymmenien mittaan he ovat saaneet eri maissa monia seuraajia, jotka ovat yhä uudestaan toistelleet heidän havaitsemiaan eri-ikäisille lapsille ominaisia käyttäytymispiirteitä. On huojentavaa, että lasten kehitys jatkuu kutakuinkin entisellään.

Luonnon leikkivälineiden kehittäviä ominaisuuksia ei ole kukaan valmiiksi päättänyt, niillä voi tehdä sitä minkä lapsi itse sisäisesti ja viisaasti tietää hyväksi. Turvallisuus ei ole Brysselissä, EU-normien laajassa kirjossa, vaan leikkijän omissa taidoissa, kehon hallinnassa ja aikuisten hyvissä pyrkimyksissä välittää lapselle ymmärrystä ja harkintaa siitä, mikä on elämässä turvallista ja sallittua. (S. 63.)

Lapsen leikkiympäristö on nykyisin usein aikuisen luoma. Leikin viitekehykseen sisältyy vain sellaisia asioita, joita aikuinen siihen sallii. Kirjan mukaan ”ennen leikittiin paljon ulkona ja leikin sisällöt olivat vähemmän vanhempien taholta kontrolloituja. Niin lasten leikki oli vapaampaa.” Niinpä niin! Mutta milloin tuo ”ennen” oikein mahtoi olla? Sitä paitsi nykyisin ulkonakin olevat leikkiympäristöt ovat monesti aikuisten kontrolloimia. Kirjassa tähdennetään kuitenkin luonnossa leikkimisen merkitystä.

Pienten lasten ohjauksessa leikin avaimet ovat aikuisilla, mutta vähitellen lapset pystyvät ilmentämään leikkiaikomuksiaan, ja viisas aikuinen ottaa lasten aloitteet ohjenuorakseen. Koska lapsi jäljittelee kaikkea ympäristössä näkemäänsä ja kokemaansa, on tärkeää, että ympäristö on jäljittelemisen arvoinen. Sen tulisi myös olla turvallinen fyysisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti.

Varhaiskasvatus kattaa suuren osan lapsen arjesta. Siksi on tärkeää luoda lapsen kasvuympäristöön turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri, jossa hän voi kokea kaikenlaisia tunteita. Iloja, pettymyksiä sekä kaikenlaista sosiaalista vuorovaikutusta. Lapsen täytyy saada luottaa siihen, että aikuinen on aina saatavilla, turvallinen lähestyä ja hyväksyy hänet myös silloin kun hän tekee virheitä. Turvallisessa ympäristössä lapsi uskaltaa olla oma itsensä, yrittää ja epäonnistua. Näin syntyy edellytykset terveen itsetunnon kehitykselle. (S. 90.)

Esikouluiässä lasten suhde sosiaaliseen ympäristöönsä on herkimmillään, ja lapset siirtyvät luontevasti roolileikkeihin, joissa kehittyvät mielikuvitus, oman toiminnan hallinta ja suunnittelu. Ympäristöstä otettujen roolien rinnalle tulevat myös kuvitteelliset kohteet. Roolileikit ovat tärkeitä lapsen sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta.

Satusetä, historioitsija ja yliopistomies Zacharias Topelius (1818–1898) ei varmaankaan ole kaikille tuttu kasvatusajattelijana. Siksi onkin hauskaa, että Jantunen tiivistää Topeliuksen näkemyksiä, jotka käyvät yksiin Jean Piaget’n ajatusten kanssa:

Lapsi oppii asioita, mutta hän oppii lähinnä jäljitellen ja leikkien, ei systemaattisen opettamisen tuloksena. Vaikuttaa siltä, että kaikki, mikä lapsen ympärillä rakkaudessa tapahtuu, muuttuu myös hänen kasvunsa hedelmäksi. – – Lapsuus on onnellista aikaa, jonka keskuksena on lapsi itse. Hän kokee tietävänsä ja taitavansa kaiken, koska hänen lapsenmielensä ei aseta turhia suoritusvaatimuksia ja -paineita. Lapsi täydentää käsityksiään omilla, usein maagisilla käsityksillään, jotka tyydyttävät häntä itseään – se riittää. (S. 159.)

Jantunen korostaa Topeliuksen erityisenä ansiona sitä, että satusetä havaitsi lapsuuden oman laadun. Hän muistaa kuitenkin huomauttaa, että lapsuuden toisenlaisuuden ja toisenlaatuisuuden tajuaminen on paljolti steinerpedagogiikan ansio. Topelius näki lapsen vilpittömyyden ja aitouden. Hän kritikoi myös voimakkaasti sitä, että aikuiset eivät kunnioita lapsen maailmaa, vaan rupeavat liian aikaisin herättelemään lapsissa mietintää, joka pirstoo lapsen satumaailman. Tämä ajatus käy yksiin kirjan tekijöiden näkemyksen kanssa, että lapsuuden kasvun kriteerien tulisi löytyä lapsuudesta, ei aikuisten maailmasta ja sen vaatimuksista.

Mäenlaskua Helsingissä vuonna 2018. Kuva: Museovirasto – Musketti, historian kuvakokoelma / Sakari Kiuru

Myös kasvatus- ja opetusopin professori Juho August Hollo (1885–1967) mainitaan kirjassa useita kertoja. Hän on kirjoittanut lähinnä koulukasvatuksesta ja ehdottanut huumorin ja leikin ottamista mukaan opetukseen. Itse asiassa koulussa varhaiskasvun leikki saatetaan ja ohjataan taiteellisiin uomiin. Hollon ajatteluun lienee vaikuttanut osin se, että hän on suomentanut valtavan määrän maailmankirjallisuutta. Hollon mukaan kasvattaminen on nimenomaan kasvamaan saattamista. Siihen leikki antaa virkistävän vaikutuksensa. Hollo puhuu myös sympaattisista tunteista, jotka kehittyvät alkuperäisten tunteiden, kuten ilon, rakentamalle perustalle ja joihin liittyy aina kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Hollon käsitys sympatiasta tarkoittanee lähinnä sitä, mitä me nykyisin sanomme empatiaksi.

Kun tunnemme myötätuntoa jotakuta kohtaan, myötäilemme tällöin kohteen tuntoja ja tunnetiloja. Eläydymme toisen ihmisen lähtökohtiin tiettynä hetkenä ja jäljitämme toisen tuntemuksia. – – Tarve ja kyky jäljitellä on ihmislapselle myötäsyntyinen. Jäljittelyn kautta opimme siis paljon ja koska tämä jäljittely on paljolti toiminnallista, se myös jää vaikuttamaan meissä. (S. 191.)

Leikin taikaa käsittelee melko paljon välittämistä ja myötätuntoa, jotka kehittyvät lapsen leikkiessään, eivät ulkopuolelta tarjottuna. Siksi tarvitaan satuja ja tarinoita, leikkiä ja kuvitteellista eläytymistä pienestä pitäen, jotta opimme vastuuta toisista. Empatia kasvaa leikissä, kun lapsi ottaa erilaisia rooleja. Roolissa hän pääsee kokeilemaan, miltä tuosta roolihahmosta tuntuu ja miten hän kokee maailman. Kyky tuntea myötätuntoa lisääntyy sitä mukaa kun kuvittelukyky kehittyy. Sen pohjalla on tasapainoinen tunne-elämän kehitys, perusturvallisuus ja lämpö ihmistenvälisessä kanssakäymisessä.

Leikki on ennen kaikkea lasten kulttuuria, mutta sillä on pitkät jäljet ihmisen myöhemmässä elämässä. Mahtaako aikuisella olla enää toivoakaan oman tuottavuutensa parantamisesta edes leikkimällä, sillä Jantunen kirjoittaa:

Kykymme leikkiä heijastuu myöhemmin siinä, kuinka aktiivisia opiskelijoita olemme ja kuinka produktiivisia työntekijöitä. Lapsen leikissä, vapaassa leikissä, on myös aloitteellisuuden siemen, minkä puuttumista niin usein kuulee työelämässä moitittavan. Leikin tulisi olla se perusta, jonka päälle kulttuuria voisi myöhemmin koulussa rakennella.(S. 216–217.)

Hollantilaisen historiantutkija Johan Huizingan (1872–1945) teos Leikkivä ihminen (suom. 1947) on leikkikeskustelun klassikoita, jossa leikkiä ei rajata vain lasten etuoikeudeksi. Itse asiassa leikki ja leikkivä ihminen ovat koko kulttuurin perusta. Huizingan ajattelussa leikki ei ole tiedostamatonta vaan tiedostavaa, merkityksiä luovaa toimintaa, joka edellyttää korkeampaa tietoisuuden tasoa. Muistin tämän, kun seuraava riemukas episodi leikin ja mielikuvituksen maailmasta pyyhkäisi ilotellen mieltäni muistuttaen siitä, että lapsilla on aina mielikuvitussilmälasit silmillään:

”Lumi on ihan likaista, sitä ei voi syödä.”
”Niin, siinä on matoja ja pissaa.”
”Niin, yök!”
Ja sitten asettuivat nämä juuri kolme vuotta täyttäneet lapset vatsalleen lumihankeen ja alkoivat nautinnollisesti maistelemaan lunta. (s. 89)

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *