Mitä tapahtuu työlle ja työn hyveille? Tätä kysymystä Jussi Vähämäki ruotii teoksessaan "Kuhnurien kerho". Tavoitteena on kuvata työn ja työhyveiden muutosta ja analysoida uusien kontrollien ja ohjausjärjestelmien perusteita, siis sitä, mikä ohjaa sanomista ja tekemistä ei niinkään sisällön (mitä sanotaan ja mitä tehdään) kuin yleisen sanomisen tai tekemisen pakon tasolla.

Asetelma jäsentyy vanhan ja uuden työn vastakkaisuudelle. Vanha työ on sitä esimerkiksi tehtaassa toteutettavaa "aitoa" työtä, joka on ajallisesti ja tilallisesti sidottua ja jonka tuloksena on tyypillisesti tietty esine. Vanhassa työssä työajan jälkeen mentiin oluelle turisemaan mukavia tai harrastamaan kuka mitäkin. Uusi työ puolestaan on ajallisesti ja tilallisesti epämääräisempää, rajattomampaa: työajan ja vapaa-ajan ero on entistä hankalampi määrittää, koska lörpöttely on osa tuotantosuhteiden luomista ja ylläpitämistä. Työn voi myös usein tehdä jossain muualla kuin fyysisesti määritetyssä paikassa. Tämän lisäksi työ henkilökohtaistuu eli työtä ja työntekijää on vaikea erottaa toisistaan, työprosessissa hyödynnetään persoonallisia kykyjä ("Ilman tuota hyvää tyyppiä emme pärjää!") ja koulutus tähtää yleisten valmiuksien luomiseen pikemminkin kuin erityisen tehtävän suorittamiseen. Tästä syystä työstä tulee myös entistä vahvemmin tärkein elämänalue, esittää Vähämäki.

Teosta voidaan Tutkijaliiton paradeigma-sarjan tyylille ominaisesti pitää enemmän monisuuntaisena avauksena aiheeseen kuin selkeisiin johtopäätöksiin päätyvänä kokonaisuutena. Sikäli teos toimii filosofisena ideavarantona useisiin empiirisiin ja kohdennetumpiin tutkimusaiheisiin. Perusasetelmaan on hyvä esittää kuitenkin varauksia. Vieläkin suuri osa työstä noudattaa vanhan työn mallia. Vaikkapa etnografisilla tutkimuksilla työstä voidaan helposti osoittaa, että perinteisiä ruuvinvääntäjiä on edelleen, eikä vain kehitysmaissa. Asetelmassa ei kuitenkaan ole kyse ihmisten kokemuksista tai työn muutoksen laajuudesta, vaan – mikäli olen ymmärtänyt oikein – logiikasta. Uuden työn logiikka alkaa määrittää entistä vahvemmin myös sellaisia aloja, jotka eivät ole syntyneet tuohon logiikkaan. Ei vain jälkifordistisen yhteiskunnan palveluammatit ja konsultit, vaan myös ns. perinteisiä töitä tekevät joutuvat mukautumaan ja sopeutumaan uuden työn logiikkaan. Ainakin Vähämäki väittää, että muutokset eivät koske vain it-yrityksiä ja muita vastaavia uuden talouden kiteytymiä, vaan muutokset rakentavat koko talouden ja lopulta koko elämän uudelleen. Lukija voi olla eri mieltä. Vähintään tekijän olettaisi tarjoavan selvemmät rajat ja perustelut sanotun kohdealueesta.

Asetelmassa ei myöskään ole kyse työn kuvauksesta sinänsä vaan (yhteiskunta)filosofisesta työn tarkastelusta. Siksi tärkeiksi resursseiksi nousevat niin Henri Bergsonin aikafilosofia, jota hyödynnetään jäsennettäessä uuden työn asettumista työajasta "elämän aikaan", kuin Marxin käsite "general intellect", jota hyödynnetään tarkasteltaessa tuotannon muutosta tavaratuotannosta kommunikatiiviseksi.

Jos Vähämäen filosofisesta arsenaalista jotain korotetaan jalustalle niin sellaiseksi voisi esittää ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen niin viitteiden määrässä kuin sanotun perustana sekä Walter Benjaminin. Näiden ajattelijoiden kautta tultaneen myös teoksen johtoaiheeseen siitä, että kiinnostuneisuuden ja välinpitämättömyyden sidos tuntuisi hallitsevan nykyihmisen elämää ja kokemusta. Ne vuorottelevat siinä, miten erilaisiin tuotteisiin ja käytäntöihin tartutaan.

Uuden työn kohdalla tämä tarkoittaa, että "on oltava kiinnostuneita kaikesta välittämättä mistään". Vanhassa työetiikassa työssä pysyminen oli velvollisuus ja erityinen ammattitaito kutsumus. Uudessa työssä työpaikkojen ja yritysten vaihdot ja pari konkurssia ovat häpeämisen sijaan juuri niitä portfolioon kirjattavia asioita, jotka nykyään vievät uralla eteenpäin. Ne ovat osoituksia kyvystä siirtyä eteenpäin, olla välittämättä mistään erityisestä asiasta, yrityksestä tai työpaikasta. Silti työlle omistautumisen vaatimus säilyy. Tilannetta kuvaa hyvin Jon Carterin esittämä teesi piilaakson työkulttuurista:

"Jos viisi-kahdeksan vuotta sitten havaitsimme, että johtajaehdokas oli vaihtanut yhtiötä parin vuoden välein, katsoimme, että hän ei ole tasapainoinen luonne tai sitten ei kovin hyvä. Tänään se ei ole enää mikään ongelma. Nyt pidetään puutteena sitä, että ihminen ei ole osoittanut työpaikkaa vaihtamalla kykyään mukautua uusiin tilanteisiin." (HS Kuukausiliite, syyskuu 2000, s. 67)

Mitkä muut tekijät ovat ominaisia uudelle työlle? Vähämäki esittää, että uudessa työssä personaallisuus muuttuu tuotantovoimaksi. Näin siis se, mitä opitaan välittömän työajan ulkopuolella muuttuu tuotannon keskeiseksi tekijäksi. Käymme elokuvissa ja saamme idean seuraavan päivän palaveriin. Sattumalta tapaamamme ihmiset näyttäytyvät potentiaalisina uusia asiakkaita, työnantajia tai yhteistyökumppaneita. Työsuhteista alkaa muodostua koko elämän suhteita, suhteita, joiden eteen ollaan valmiita tekemään mitä tahansa.

Myös työtehtävien ja tuotannon lopputuloksen nopea muuttuminen tekee vaikeaksi suunnitella työsuorituksissa pysyttelemiseksi vaadittavaa koulutusputkea. Tarvitsemme entistä enemmän kommunikaatio- ja yhteistyökykyä muuttaessamme sosiaalisia taitojamme tuotantoresursseiksi. Samalla täytyy olla kykyä ennakoida seuraavat vaihtelut ja "olla kuulolla" siitä, mitä kiinnostavaa ja tuotteistettavaa eri suunnilla tapahtuu.

Vaikka esitetyt piirteet eivät kaikilta osin ole kovin uusia eivätkä kaikkea työtä koskevia, niiden niputtaminen uuden työn tyypillisyyksiksi tuottaa varsin pelottavan kuvan uuden työn edellytyksistä ja sitä koskevista ohjausjärjestelmistä. Jos toiminnasta vailla tuotetta on tulossa palkkatyön yleinen malli, kuten Vähämäki esittää, aikaamme ohjaavat kontrollimuodot tiivistyvät levottomuudessa – työvoiman kyvyssä tehdä mitä tahansa – ja ikävystyneisyydessä, välinpitämättömyydessä itse työn sisältöä tai itse tehtävää kohtaan. Näiden aaltojen harjalla ratsastaa itsestään selvyyksille puhumisen pakon vuoksi alistunut uuden työn sankari.

Jos työ on muuttumassa Vähämäen kuvaamalla tavalla, työläisen prototyypiksi tuntuisi hahmottuvan akateemisen koulutuksen saanut moniosaaja. Tämä kristallisoituu erityisesti vapaa-ajan ja työajan liudentumisessa. Liudentuminen toteutuu työajan ja -paikan hahmottomuudessa ja akateemisten ihmisten tapana harrastaa tutkimiaan aiheita palkkiota vastaan tapahtuvien työsuoritusten ulkopuolellakin. Tämä ennen tutkijoille ja taiteilijoille määrittynyt työn tyyli tuntuisi ulottuvan siis nykyään myös muille aloille, erityisesti yritysmaailmaan. Samoin uudelle työlle tyypillinen hyve, kyky antaa uusi ja persoonallinen tulkinta tutulle materiaalille eli kyky nähdä asia uudessa ja kiinnostavassa valossa, on tyypillinen akateemisille ahertajille. Koko kuviossa ihmetyttää eräs seikka. Jos nimittäin uuden työn työläisen prototyyppinä on akateeminen moniosaaja henkilökohtaisine ominaisuuksineen ja avoimine koulutuksineen, miksi juuri sen alan ihmiset ovat ylikoulutettuja ja alipalkattuja pätkätyöläisiä?

Teoksen nimi herättää kysymyksiä. Johdannossa ei kirjoiteta kuhnureista. Sen sijaan teoksen työnimestä "Mediavalta" voimme lukea jo johdannosta, että se viittaa vallan uuteen ulottuvuuteen, kommunikatiivisuuden imperatiiviin. Mutta entä ne kuhnurit?

Vähämäki tekee P. G. Wodenhousen kirjallisesta hahmosta, Bertie Woosterista, uuden työn tyypillisyydet kiteyttävän käsittellisen henkilön, kuhnurin. Wooster on kuhnuri, osa kuhnurien kerhoa, jossa merkittävät teot koostuvat satunnaisista päähänpistoista. Wooster on paitsi uuden työn, myös sen vastustamisen malli: muutokseen vailla syytä pyrkivä ja huvikseen töitä tekevä kuhnuri, jonka levottomuutta ja ikävystyneisyyttä mediavalta ei onnistu ohjaamaan haluamaansa suuntaan.

Kuhnuriuden tulkitsemisen jatkaminen on herkullista. Toki kuhnurilla voidaan tarkoittaa uuden työn hyveeksi tuotettua jahkailevaa ja poukkoilevaa ihmistä ja sillä hyvä. Mutta kun kansikuvassakin on mehiläisiä niin antaa mennä: kuhnurihan on mehiläinen, jonka tehtävänä on suvun jatkaminen eli parittelu. Ne elävät ainoastaan kesällä, vain muutaman kuukauden. Ne odottelevat sopivaa tilaisuutta paritella mehiläispesän kuningattaren kanssa. Noin puolesta tuhannesta kuhnurista vain 6-10 onnistuu. Onnistumisella on kova hinta: parittelussa sukupuolielimet repeytyvät ja sen seurauksena kuhnuri kuolee. Mitä tämä tarkoittaa uuden työn osalta? Kenties uuteen työhön kuuluu kuhnurien tapainen epämääräinen säntäily paikasta toiseen. Pyrkimyksenä on menestyä, paritella kapitalismin kanssa. Onnistuessaan sitä ehkä menettääkin jotain, vapaan yhdistymisen suoran toiminnan. Ainakin Vähämäki asettaa kortit pöytään heti alussa: asetelma rakentuu vallan ja halun vastakkaisuuksille, joista yhtäällä on epäsuora, toisten kautta tapahtuva reaktiivinen toiminta, siis valta, ja toisaalla vapaa tai suora aktiivisuus, siis halu.

Miten sitten pitäisi ajatella siitä, että viimeistään syyskesällä työmehiläiset häätävät parittelussa epäonnistuneet kuhnurit pois pesästä, minkä jälkeen ulossuljetut kuhnurit kuolevat pesän ulkopuolella, vailla mahdollisuuksia selviytyä? Ajatuksena tuskin on se, että vanha työ jotenkin kukistaisi uuden tai että perinteinen talous lopulta selättäisi nykyisen kommunikatiivisen talouden. Kuhnuriudella ei varmaan ole tarkoitettu myöskään sukupuolinäkökulmaa: kuhnurihan on uros ja työmehiläinen naaras.

Uudesta työstä ja sen kontrollimekanismeista lukeminen on stimuloivaa. Silti ainakin sanotun tarkempi kohdentaminen sekä uuden työn kuvauksen ja filosofisten käsittellistysten sidoksisuuden "lukijaystävällisempi" osoittaminen helpottaisi näkemyksiä pursuavan kirjan sulattelua. Kuitenkin riippumatta siitä, pysyykö lukija kärryillä koko matkan ja riippumatta siitä, onko lukija täysin samaa mieltä kulkusuunnasta, hän saa mieleenpainuvan kyydin ja eväitä tuleville matkoilleen.