Pekkanen, Tuomo ; Pitkäranta, Reijo: Nykylatinan sanakirja: Suomi - Latina - Suomi. Lexicon Hodiernae Latinitatis: Finno - Latino - Finnicum. SKS, 2006. 395 sivua. ISBN 951-746-747-8.
Tuomo Pekkasen ja Reijo Pitkärannan koostama Nykylatinan sanakirja perustuu pääosaltaan tekijöiden yhdessä Yleisradiolle toimittamiin latinankielisiin viikkokatsauksiin (Nuntii Latini). Latinan kielen professorinakin pitkään toiminut Pekkanen on nykyisin Vatikaanin sanakirjatoimikunnan jäsen ja Rooman kansainvälisen latinankielen akatemian puheenjohtaja. Pitkäranta puolestaan toimii Helsingin yliopiston ja Jyväskylän yliopiston latinankielen dosenttina sekä Åbo Akademin klassillisen filologian dosenttina.
Huolimatta tekijöiden huomattavasta ammatillisesta orientaatiosta latinankieltä kohtaan Nykylatinan sanakirja ei ole – eikä voikaan olla – millään muotoa ”täydellinen”. Sanakirjojen koostamisessa ja toimittamisessa on näet aina kysymys siitä, mitä sanoja ja käsitteitä tekijä haluaa ottaa mukaan – mitkä ovat tekijän henkilökohtaiset motiivit, tarkoitusperät, harkintakyky. Myös Nykylatinan sanakirjassa on täytynyt tehdä tiettyjä rajauksia. Nimensä mukaisesti teos sisältää vain kaikkein uusinta latinankielistä sanastoa. Tavanomaisen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämään liittyvän sanaston lisäksi teokseen on otettu mukaan jonkin verran latinankielistä paikannimistöä sekä oikeus-, lääke-, kasvi- ja eläintieteen erikoistermistöä. Kaikkein tavallisin latinan peruskursseihin liittyvä sanasto on rajattu kokonaan teoksen ulkopuolelle. Tämä on ainoa oikea ratkaisu, sillä latinan opinnot usein aloittava klassisen kauden latina ei mitenkään kuulu käsitteen ’nykylatina’ alaan.
Tavoitteena perinteen jatkaminen
Nykylatinan sanakirjan toimituksellinen periaate vaikuttaa onnistuneelta. Teos täyttänee selvän aukon suomi – latina -sanakirjojen perinteessä. Vuonna 1745 Daniel Juslenius julkaisi teoksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (Lexicon Fennico – Latino – Svecum). Traditiota jatkoi Johan Gabriel Geitlinin laatima Suomalais-latinalainen Sanakirja (1883). 1900-luvun aikana ei syntynyt yhtään uutta suomalais-latinalaista sanakirjaa, mutta latinalais-suomalaisia sanakirjoja julkaistiin peräti kolme lisää. Nämä olivat A. Strengin vuonna 1933 julkaisema Latinalais-suomalainen sanakirja, I. A. Heikelin vuonna 1935 julkaisema sanakirja ja viimeisenä J. W. Salmen alulle panema suppeampi Latinalais-suomalainen sanakirja, joka hänen kuoltuaan ilmestyi vuonna 1955 E. Linkomiehen täydentämänä ja viimeistelemänä. Nämä kaikki sisältävät lähinnä Ciceron aikaisen klassisen latinan sanastoa. Keskiajan niin sanottua vulgaarilatinan sanastoa ja aivan uusimman ajan sanastoa sisältyy oikeastaan vasta muutama vuosi sitten julkaistuun Reijo Pitkärannan Suomi – latina – suomi sanakirjaan (WSOY 2001).
Pekkasen ja Pitkärannan tarkoituksena ei ole kilpailla Strengin ja muiden aikaisempien sanakirjojen kanssa, vaan pikemminkin toimia täydennyksenä niille. Nykylatinan sanakirjan käsitevalikoimaa onkin hyödyllistä vertailla muiden maassamme julkaistujen latinankielen sanakirjojen sanastoihin. Tällainen vertailu antaa selvän kuvan latinan kielen kehityksestä eli siitä, miten latinan kieli on aikojen saatossa sekä foneettisesti että sisällöllisesti muuttunut ja miten latinassa on voitu muodostaa uudenlaisia ilmauksia. Tieteistä ja taiteista, ihmisen elämästä ja uskomuksista on kirjoitettu latinan kielellä yli kahden vuosituhannen ajan. Varsinaisesti uusia ilmauksia ei kuitenkaan tänä aika ole tarvinnut keksiä. Pikemminkin nykyajan tapahtumia kuvatessa voidaan latinan jo olemassa olevasta sanavarastosta poimia käyttökelpoisia ilmaisuja – jolloin siis vanha merkki saa uudenlaisia sisällöllisiä merkityksiä. Toisena vaihtoehtona on muodostaa vanhojen sanojen pohjalta uusia johdoksia, sanontoja ja sanaliittoja. Nykylatinan sanakirja antaa suhteellisen selkeän käsityksen tästä kielihistoriallista muuntumista. Sellaisena se lisännee laadullisesti klassisten kielten tuntemusta suomalaisten tutkijoiden ja alan harrastajien keskuudessa.
Latina ei ole kuollut kieli!?
Latinankieltä opiskelevan kannalta jonkinlaisena puutteena Nykylatinan sanakirjassa voi nähdä sen, että hakusanojen yhteyteen eivät tekijät ole liittäneet verbien täydellisiä teemamuotoja. Tältä osin täytyy turvautua Reijo Pitkärannan Suomi – latina – suomi sanakirjaan (WSOY 2001), joka sisältää lähes täydellisen luettelon verbien teemamuodoista. Toisaalta nyt julkaistu teos ei sisällä ilmaisuja, jotka ovat helposti tavoitettavissa maassamme aikaisemmin julkaistuista latinankielen sanakirjoista. Keskeinen toimituksellinen periaate teoksen koostamisessa on ollut se, että siihen on pyritty sisällyttämään vain sellaisia ilmaisuja ja sanoja, jotka ”muista maassamme ilmestyneistä sanakirjoista joko kokonaan puuttuvat tai esiintyvät nykylatinassa uudessa merkityksessä”.
Nykylatinan sanakirja soveltuu hyvin kaikenlaisten nykylatinaa käsittelevien sanontojen ja tekstien tyyliopilliseen avaamiseen ja tulkintaan, mutta mikään ns. kriittinen editio se ei silti ole: teos ei sisällä minkäänlaisia viitteitä latinankielisiin teksteihin tai auktoriteetteihin, puhumattakaan että siinä olisi jonkinlainen lähdeluettelo, jonka avulla lukija johdateltaisiin syvemmin alan tutkimuksen ja kirjallisuuden pariin. Toisaalta teokseen ei ole sisällytetty erityisesti latinan sanakirjoille tyypillistä erilaisten lentävien lauseiden ja muiden historiallisten fraasien luetteloa. Tältä osin tutkimus nykylatinan osalta näyttäisi olevan vielä tekemättä.
Nykylatinan sanakirjasta lienee apua ennen kaikkea käännöstyötä tekeville, vaikka yhtäkkiä ei tulekaan mieleen yhtään sellaista (klassikko) tekstiä, joka perustuisi erityisesti nykylatinan fraseologiseen käyttöön. Latina on marginaalinen, pienten piirien kieli. Asiaan vihkiytymättömälle se voi näyttäytyä etäisenä ja vaikeaselkoisena. Nykylatinan sanakirja voi parhaassa tapauksessa madaltaa tätä kynnystä. Jos teoksella ei ole muuta hyödyllistä funktiota, ainakin se osoittaa selvästi sen, että ”kaiken voi myös nykyisin ilmaista latinaksi”. Sanakirjan avulla voi halutessa kuvailla aivan viimeisimpiä yhteiskunnallisia ja teknisiä ilmiötä pitkäaikaistyöttömyydestä (inopia quaestus diutina) tasa-arvolainsäädäntöön (legislatio de aequalitate), tekstinkäsittelyohjelmasta (programma textuale) sydänkäyräpiirturiin (electrocardiographium) ja mäkihypystä (desultura scridatoria) aina lypsyrobottiin (robotum mulctarium) saakka.