HKScanin ja LSO:n sekä lihakohun välillä on ainoastaan juhlavuoteen liittyvä ajallinen yhteys. Kohun taustalla olevat tekijät – suurten ruokatalojen ylipitkiksi venyneet ja solmuisiksi kiertyneet tuotantoketjut – koskevat kuitenkin myös suomalaisia ruokayhtiöitä, ainakin vältettävänä uhkakuvana ja koko alan imagokysymyksenä. Historiateos siivuttaakin näytille niitä prosesseja, joiden myötä lihateollisuus on kasvanut suuriksi kansainvälisiksi ruokakonserneiksi. Lounaissuomalaisen osuusteurastamon ponnistus pörssilistatun, koko Itämeren altaalla toimivan liha- ja einesjätin pääomistajaksi on kehityksestä kuvaava esimerkki.

Teos keskittyy rajauksensa mukaisesti liiketoiminnan ja rakennemuutoksen historiaan ja jättää vähälle tarkastelulle lihateollisuuden teknisen puolen, tuottajien arkipäivän sekä esimerkiksi tuotantoeläinten hyvinvoinnin – joita kaikkia kyllä sivutaan.

Kirjan ansio on LSO:n ja HKScanin tarinan kytkemisessä koko lihateollisuuden ja pellervolaisen osuustoimintaliikkeen linjoihin sekä Suomen taloushistorian laajempiin kaariin. Puro tarkastelee kirjan alkupuoliskossa osuustoiminnallista liha-alaa osana 1900-luvun mittaan rakentuvaa yhteistyöhön ja sääntelyyn perustuvaa talousjärjestelmää. Åbergin kirjoittama jälkipuolisko luotaa LSO:n ja HKScanin roolia tuon järjestelmän murtuessa 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja 2000-luvulla. Teoksen painotus on näissä dramaattisissa vuosissa, jolloin osuustoiminnallinen lihateollisuus joutui sopeutumaan rahamarkkinoiden säätelyn purkamisen, lama-ajan sekä Euroopan integraation ja uusien kilpailulakien järistyksiin.

Lihatalonpojatavaa yhden näkökulman lisää suomalaisen osuustoiminnan kehityskulkuihin ja ennen kaikkea suurten osuustoiminnallisten yritysryppäiden viime vuosikymmenten muodonmuutoksiin.

Kiristyvä kilpailu ja osuustoiminnan ahdinko

Kuten Åberg toteaa, osuustoiminta alkoi 1980-luvulla näyttää vanhentuneelta ja jäykältä yritysmuodolta. Osana 1980-luvulla leviävää taloudellista uusliberalismia Suomen rahamarkkinat vapautuivat ja muuttuivat pankkivetoisista osakemarkkinavetoisiksi. Nousukauden oloissa valloilleen ryöpsähti raharunsaus. Talous ylikuumeni ja alkoivat niin kutsutut kasinokausi ja kulutusjuhla.

Osuuskuntien liikkumavara aktivoituvilla pääomamarkkinoilla oli kapea. Nurkanvaltausten, vikkelän rahan ja juppikulttuurin ajassa maaseudun mullasta nousseet osuuskunnat näyttivät muutoinkin aikansa eläneiltä. Maaseutuun, paikallisuuteen ja eettisesti virittyneeseen osuusaatteeseen tukeutuva pellervolaisuus tuntui pörssimaailmassa vieraalta. Rahamarkkinoiden kahleiden katkominen oli alkutahteina osuustoiminnan tuleville mullistuksille ja siitä olisi mielellään lukenut muutaman kappaleen enemmänkin.

Åberg kuvaa varmalla otteella 1980–1990-luvun vaihteessa mullistuvaa kilpailun ja yhteistyön suhdetta. Euroopan integraatio kiristi Suomen vanhastaan sallivan kilpailulainsäädännön. Uudet lait (1988, 1992) ja syntynyt Kilpailuvirasto (1988) kurittivat osuustoimintaa ja lakkauttivat vanhat yhteistyömuodot, mm. tähän saakka lailliset kartellit. Alueellisten osuusteurastamoiden vanhoille reviireille perustuva aluejako oli lopetettava.  Kilpailuvirasto tutki MTK:n koordinoimaa kartellimaista tietojen vaihtoa lihayritysten välillä, mutta ei löytänyt todisteita laittomuuksista. Osuustoiminta eli kuitenkin jatkuvan paineen alla.

Eurooppa-integraation huipentuma eli liittyminen Euroopan Unioniin vei valtaa MTK:n käsistä Brysseliin ja lopetti maataloustuloneuvottelut. Rajasuojan kaatuessa lihan hinta tippui ja tuottajien tulot pienenivät rajusti. Kaikki tapahtui aikana, jolloin Neuvostoliiton sortuminen lakkautti yhden vientimarkkinan ja Suomi ajautui pahaan lamaan. Åberg kytkee tämän yleiskehityksen LSO:n ja HK:n yrityshistoriaan onnistuneesti.

Tuottaja, kuluttaja, sijoittaja?

Osuustoiminnallisen liha-alan – kuten osuustoiminnan ylipäänsä – vastaus kiristyvään kilpailuun ja rahamarkkinoilla tapahtuneisiin muutoksiin oli muovautua yhä enemmän sijoittajavetoisen, yhtiömuotoisen yritystoiminnan kaltaiseksi. Åberg kuvaa kuinka LSO yhtiöitti teollisuutensa 1980-luvun lopulla; tätä kautta tuli helpommaksi kerätä markkinoilta pääomia, joita puhdas osuuskunta pystyi hankkimaan vain jäseniltään sekä lainoina ja tulorahoituksena. Järjestelyn tarkoituksena oli samalla tyrkätä omistajia eli lihantuottajia kauemmaksi toimivasta johdosta, jotta tällä olisi suurempi vapaus liiketoiminnan kehittämisessä. Syntyi LSO Food Oy, jonka suunniteltu pörssilistaus kuitenkin venähti taloudellisesti vaikean 1990-luvun alkupuolen takia aina vuoteen 1997.

Liha-ala oli käytännössä jakautunut kahteen suureen alueosuusteurastamoiden pohjalta kasvaneeseen toimijaan, LSO:hon ja Itikka-Lihapolariin.  Kaksi suurta jakoivat 1991 purkautuvan osuusteurastamoiden keskusjärjestön Tuottajain Lihakeskuskunnan (TLK) perinnön: LSO sai HK:n brändin, Itikka-Lihapolar Atrian. Suurten lihatalojen asemaa vahvisti lisäksi kaupan yhä suurempi keskittyminen S- ja K-ryhmille. Vaikka toisaalta kaupan mahti kasvoi yli teollisuuden, keskusliikkeiden voimistunut ketjuohjaus ja valtakunnalliset hankintajärjestelmät suosivat näitä suuria tavarantoimittajia.

Vanhojen yhteistoiminnalle perustuvien rakenteiden murtuessa 1990-luvulla markkinaehtoisuus ja kuluttajanäkökulma alkoivat jyrätä tuottajaintressiä. Åberg kiteyttää: ”Kotimainen tuottaja ei enää ollut kuningas, vaan kuluttajamarkkinoiden vetämän ketjun loppupäässä.” Vuonna 1994 aloittaneessa LSO:n ja HK:n uudessa toimitusjohtajassa Matti Palokankaassa kiteytyivät uudet ajatukset: hän hätisteli omistajahallinnosta vanhan järjestökulttuurin piirteitä ja tuottajien vaateita. Kiristynyt kilpailu pakotti satsaamaan markkinointiin sitä rahaa, mikä tuottajien mielestä olisi kuulunut maksaa tuottajahinnoissa omistajille. Uudessa kilpailun maailmassa LSO ei enää voinut tilittää kilpailijoita korkeampia hintoja.

2000-luvulle tultaessa kumpikin suuri osuusteurastamo oli kehittynyt nimiään myöten vahvojen tuotemerkkien HK:n ja Atrian ympärille. Eikä kyse ollut vain nimistä. Osuusteurastamoista ruokataloiksi kehittyneet ryhmittymät häivyttivät osuustoiminnallisuuttaan taka-alalle. Tuottajan rinnalle nousivat kuluttaja ja sijoittaja.

Kansainväliseksi pörssiyhtiöksi

LSO:n yhtiöittäminen, yhteistyö yksityistä pääomaa edustavien yhtiöiden kanssa sekä lopulta pörssilistaus 1997 HK Ruokatalo Oy:n nimellä olivat askeleita sijoittajavetoiseen suuntaan. Osuuskunta oli vetäytynyt kokonaan tuotannollisesta toiminnasta ja toimi puhtaasti omistajana. Hyöty tuottajille tuli yksinomaan osingoista ja osakkeen arvonnoususta; tuottajaosuustoiminnan iänikuinen sisäänrakennettu ristiriita oli näin ratkaistu.

Yritysryhmään tuli yhtiöittämisen myötä mukaan ulkopuolisia intressejä, vaikka LSO pitikin isännän otteen pörssiyhtiöstä äänivaltaisilla K-osakkeillaan. Ryhmittymän osuustoiminnallisuus hälventyi holding-toiminnaksi.

Sijoittaja- ja markkinavetoisempi ryhmittymä kansainvälistyi vauhdilla. HK levittäytyi 1990–2000-luvulla yritysostoin ja yhteisyrityksin Baltiaan, Ruotsiin ja Puolaan ja paisui lopulta vuoden 2007 jättifuusiolla ruotsalaisen Swedish Meatsin kanssa Pohjoismaiden johtavaksi ruokayhtiöksi, HKScan-konserniksi. Konsernin liiketoiminnasta enää kolmannes tuli Suomesta. Alkuperäistä osuusaatetta tai osuusliikkeen arvoja – sosiaalista vastuuta, oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, ruohonjuuritason demokraattisuutta – miljardibisnekseksi paisuneessa HKScanissa tuskin enää ensisijaisesti näkyi. Näistä ei välttämättä ollut irtauduttu. Kasvu ja vanhojen rakenteiden murtuminen oli yksinkertaisesti pakottanut kohti sijoittajia ja kuluttajia – kilpailukapitalismin kovempien arvojen maailmaan.

Puron ja Åbergin kuvaama kehitys koskee lähes kaikkia suuriksi kasvaneita osuustoiminnallisia ryhmittymiä ja myös lähes kaikkia suomalaisia: osuuskunnilla on Suomessa yli seitsemän miljoonaa jäsentä, keskivertosuomalainen kuuluu kahteen tai kolmeen osuuskuntaan. Osuustoiminnalliset yritykset ovat monilla aloilla vahvoja: esimerkiksi S-ryhmällä, Valiolla ja Metsäliitolla on kullakin n. 40 prosentin markkinaosuus. Osuustoimintaliikkeen MTK:hon ja Maalaisliittoon/Keskustapuolueeseen kytkeytyvä rooli Suomen 1900-luvun historiassa on ollut tavattoman merkityksellinen. Osuustoiminnan historian olisi syytä kiinnostaa maailman osuustoiminnallisimmassa maassa.

ESO:n karja-auto eläintenhakumatkalla 1960-luvulla. Kuva: HKscan