Tiemuseon julkaisuja sarjassa on ilmestynyt Pohjois-Karjalan alueen liikenteen ja tienpidon historiaa käsittelevä tutkimus. Nimi on sikäli harhaanjohtava, että teoksessa käsitellään myös Raja-Karjalan ja Laatokan Karjalan pohjoisosien liikenteen historiaa. Ehkä nimen valinnan pohjana on ollut tutkimuksen tilaaja Pohjois-Karjalan tiepiiri, jonka edeltäjän Karjalan tiepiirin alueeseen mainitut alueet myös kuuluivat. Teos kattaa liikenteen historian Pohjois-Karjalassa alkaen ensimmäisestä asiakirjoissa esiintyneestä reittikuvauksesta nykypäiviin asti. Teoksella on neljä kirjoittajaa; Marko Nenosen ja Raisa Maria Toivon osuus kattaa Ruotsin vallan ajan. Kimmo Antila on kirjoittanut vuosien 1809-1945 välisestä ajasta. Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta on kirjoittanut Matti Turunen, joka on myös toimittanut kirjan. Kaikilla kirjoittajilla on jo aikaisempaa kokemusta tiehistorioiden tekijänä.

Pohjois-Karjalan liikenteen ja tienpidon historiaan on vaikuttanut keskeisesti kaksi tekijää: Alueen syrjäinen sijainti kaukana hallinnon ja kaupan keskuksista sekä valtakunnan rajan läheisyys, etenkin rajamuutokset. Pohjois-Karjalan lävitse kulki jo keskiajalla merkittävä kauppatie. Tällöin reitti muodostui pääosin vesiteistä. Nenonen ja Toivo osoittavat ettei sen aikainen reitti ole voinut olla pelkästään vesireitti, vaan siihen on sisältynyt muutamia huomattavia maakannaksia. Tällainen oli mm. Maaselän kannas Nurmeksen pohjoispuolella.

Itärajan muutosten myötä kauppa suuntautui 1700-luvulla enenevässä määrin Pohjanmaalle. Tätä kaupan ja liikenteen suunnanvaihdosta on kutsuttu Pohjanmaan liikennevaiheeksi. Samaan aikaan liikenneyhteyksien kehittämisessä siirryttiin vesiltä maanteille. Suuret tienrakennustyöt alkoivat 1700-luvun lopulla, jolloin maantieverkkoa rakennettiin Laatokalta Pohjois-Savoon. Venäjän kasvavat markkinat suuntasivat liikennevaiheen Pohjanmaalta uuteen suuntaan 1800-luvun alussa kun Suomi liitettiin osaksi Venäjää. Nyt markkinakohteena oli erityisesti Pietarin kaupunki. Liikenneyhteyksien kehittämisen painopiste suunnattiin nyt vesiteiden kehittämiseen, vaikka myös sisämaan rautaruukkien vaatimat teollisuuskuljetukset lisäsivät maanteiden tärkeää asemaa. Maantieverkkoa rakennettiin 1830-luvulta alkaen hätäaputöinä. Sata vuotta myöhemmin, pulakauden koetellessa Suomea, teitä ryhdyttiin teettämään työllisyysvaroin. Työttömyystöiden perinne jatkui aina 1960-luvulle, sillä siihen asti suuri osa tierakennustoimista rahoitettiin työllisyysvaroin.

Maanpuolustuksella on ollut merkittävä asema varsinkin rajaseudun tieolojen kehittäjänä. Tällä vuosisadalla kaikista rajaseudun tiehankkeista pyydettiin puolustuslaitoksen lausunnot. Kimmo Antila on perusteellisesti selvittänyt talvi- ja jatkosodan aikaiset teiden kunnossapitoon ja rakentamiseen liittyvät toimenpiteet ja ongelmat. Sen sijaan Ruotsin vallan aikana tieverkon merkitystä strategisena tekijänä teoksessa ei ole pohdiskeltu juuri lainkaan. Etenkin aikakauden kahden viimeisen sodan, Kustaan sodan 1788-1790 ja Suomen sodan 1808-1809, aikana vastarakennettu tieverkko muodosti Pohjois-Karjalaan aivan uuden sotilaallisen tekijän. Näissä sodissa Pohjois-Karjalaan keskitettiin ensimmäistä kertaa varsinaisia sotajoukkoja, tänne muodostui aivan oma rintama. Suomen sodassa tästä kärsi etenkin Venäjän armeija, joka joutui sitomaan hyökkäysjoukkojaan aivan uudelle suunnalle jossa vielä oli huomattavia vesiesteitä, hyökkäystä hidastavia tekijöitä.

Teiden kunnossapito oli vielä 1900-luvulle asti talonpoikien rasitteena. Vuosisadan loppupuolella maksumiehiksi määrättiin myös teollisuuslaitokset. Valtiolle teiden kunnossapito määrättiin vuonna 1921. Tiemestarijärjestelmä luotiin samalla vuosikymmenellä ja kunnossapito sai nykyiset muotonsa seuraavina vuosikymmeninä. Autojen yleistyminen maailmansotien välisenä aikana vaati myös tieolojen kehittämistä. Toisen maailmansodan seurauksena katkenneet yhteydet Laatokalle ja Viipuriin vaativat jälleenrakennuskaudella uusia liikennelinjauksia. Tämän jälkeen ryhdyttiin uudistamaan pääteitä. Valtatie 6:n rakentaminen aloitettiin vuonna 1956. 1960-luku olikin varsinaista tienrakentamisen vuosikymmentä. Teitä levennettiin, suoristettiin ja päällystettiin. Tulevaisuuden päähuomio on asetettu valta- ja kantateille.

Tienraivausta Pohjois-Karjalassa on ammattitaidolla toimitettu ja ulkoasultaan moitteeton. Kartat, kuviot ja kuvat saavat sijansa tekstin täydentäjänä. Yksittäisten teiden etsijälle teos on kuitenkin liian yleisellä tasolla liikkuva. Laajempia tielinjauksia tai jonkin paikkakunnan tiestön kehitystä tutkiva olisi ehdottomasti vaatinut paikkakunnan mukaista hakemistoa. Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen arvoa. Tutkimus on vankka perusteos tienpidon ja liikenteen historiasta pohjois-Karjalassa, vailla organisaatorisen kirjoittamisen rasitteita. Tutkimus osoittaa miten eri lailla Pohjois-Karjalassa vesi- ja maantiet ovat hallinneet liikennettä eri aikoina. Toinen tärkeä tutkimustulos on se, mitä raja on merkinnyt liikenteelle ja sitä myötä kaupankäynnille ja muulle liikkuvuudelle Pohjois-Karjalassa. Nähtäväksi jää mikä merkitys tulevaisuudessa tulee olemaan nyt helpottuneella itärajan yli ulottuvilla yhteyksillä.