Pohjoiseen liittyvää kirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt aika paljon, ja tässä on teos,
joka vie lukijan Kalastajasaarennon tuulisille rannoille Pummangin kylään 1930-luvulla.
”Meillä suomalaisilla oli kerran onni omistaa kaista Pohjoisen Jäämeren rannikkoa: meillä oli Petsamon maa.” Tällä lauseella Veikko Salkio (s.1912) aloittaa esikoisteoksensa, jonka hän julkaisi 92-vuotiaana vuonna 2003. Tekijä on kylläkin kertonut suunnitelleensa tämän kirjan kirjoittamista 60 vuotta. Teos kuuluu siis Petsamo-aiheiseen kirjallisuuteen, mutta se on ennen kaikkea luontokirja, ikääntyneen luonnonystävän rakkaudentunnustus nuoruudenmaisemiaan kohtaan.

Luonnonystävän toiveiden maa

Imatralaissyntyinen Salkio kirjoittaa saaneensa jo 13-vuotiaana kipinän päästä arktiseen luontoon lukiessaan tunnetun lintutieteilijä Einari Merikallion teosta Jäämeren ääriltä (joka ilmestyi 1924). Kalastajasaarennon edustalla olevat Heinäsaaret vetivät puoleensa – siellä oli luonnonparatiisi, jonne oli päästävä. Pohjoiseen Salkio hakeutuikin heti tilaisuuden tullen vuonna 1936. Riemulla ei ollut rajoja, kun hän saapui Turja-aluksen kannella nuorena rajavartijana sijoituspaikkaansa Heinäsaarelle, josta siirtyi vähän myöhemmin Pummangin kylään Kalastajasaarennolle. Vuonna 1938 hän sai työpaikan vastaperustettujen Heinäsaarten kansallispuiston sekä Pummankiniemen ja Pääskypahdan luonnonsuojelualueiden vartijana. Suomen ensimmäiset luonnonsuojelualueet perustettiin tuolloin, joukossa nämä Petsamoon kuuluvat kohteet. Nuori mies halusi viettää koko elämänsä näissä maisemissa, sillä hän oli ”jo aiemmin päättänyt, että kauniiksi ja karuksi luonnehditusta Petsamosta en palaisi etelään koskaan…” Toisin kuitenkin kävi, sillä sota muutti niin hänen kuin muidenkin suunnitelmat. Kaikkiaan Salkio ehti viettää Kalastajasaarennolla kolme ja puoli vuotta.

Kirjan kansikuvana on piirros Pummanginniemen jyrkänteistä, joilla sadat merimetsot pesivät omassa yhdyskunnassaan. Kuvituksena on runsaasti tekijän luontoaiheisia piirroksia, joko muistinvaraisesti tai valokuvien perusteella tehtynä. Eniten on kuvia linnuista, mutta mukana on myös muita eläimiä, mereneläviä, kasvillisuutta ja maisemia. Tekijä esittää piirroksin myös Pummangin kylän näkymiä. Kirjan lopussa alueen karttoja sekä pieni viehättävä valokuvaliite vuonna 1937 otettuja kuvia.

Salkion teksti on haltioitunutta luontokuvausta mm. lunnien, merikihujen, ruokkien ja riskilöiden maailmasta sekä tarkkaa maaperän ja kasvillisuuden kuvausta. Rajavartijana ollessaan hän tapasi vuonna 1937 Einari Merikallion, joka saapui Kalastajasaarennolle kuvaamaan lintuja (Merikallion Heinäsaaren lintukirja ilmestyi vuonna 1939). Salkio pääsi mukaan kuvausretkelle puolentoista viikon ajaksi, kantoi raskaita kameravarusteita, avusti kuvauksissa ja ystävystyi lintututkijan kanssa. Tarkoitus oli jatkaa kuvauksia vuonna 1940, mutta sota muutti suunnitelmat.

Erno Paasilinna on omassa Petsamo-teoksessaan kirjoittanut siitä suuresta merkityksestä, mikä Petsamon alueella oli luonnontutkijoille, joita houkuttelivat Jäämeren rikas linnusto ja alueen harvinainen kasvillisuus. Kalastajasaarennon kallioperä oli poikkeuksellinen koko Fennoskandiassa. Paasilinnan mielestä voikin hyvällä syyllä sanoa Petsamon olleen parin vuosikymmenen ajan suomalaisten tutkijoiden tärkein ulkotyömaa.

Muistitietoa ja paikallistarinoita

Veikko Salkion kirjassa on myös muutamia kappaleita Pummangin paikallishistoriasta. Rehellisesti tekijä kylläkin kirjoittaa, ettei hän nuorena pohjoiseen saavuttuaan vielä ollut kiinnostunut paikkakuntalaisten tarinoista. ”Ketäpä nuorta kiinnostaisi menneisyys, kun pää on täynnä nykyisyyttä ja tulevaisuutta. En ollut poikkeus, kun Itteliinin Pekka (Petter Ittelin) syyskuussa 1936 ryhtyi tarjoamaan tarinaa synnyinkylänsä historiasta. Sellaista en ollut etelästä saapunut kuulemaan, vaan olin tullut Jäämeren äärelle satuisen yöttömän kesän maahan tapaamaan siivin ja pikkukäpälin vipeltäviä alkuperäisasujia. Pitkästi edessä oli vielä aika, jolloin suoraan kerjäsin pummankilaistarinoita, mutta ystävyytemme alkaminen Pekan ja hänen väkensä kanssa ei ollut enää päivänkään päässä.”

Teokseen kirjatut tarinat onkin suurimmaksi osaksi kerätty myöhemmin yhteisen evakkotaipaleen varrella sekä entisiä pummankilaisia sotien jälkeisinä vuosikymmeninä tavatessa. Mukana on muistitietoa ystäviltä ja kohtalotovereilta. Salkio on kirjannut talteen paikallistarinoita Pummangin ensimmäisistä asukkaista, heitä kohdanneista sattumuksista, pyyntömiesten puuhista niin merellä kuin maissakin. Välillä ollaan myrskyävällä merellä kalastamassa, välillä puuttomassa tunturissa ketunpyynnissä, välillä rakennetaan aallonmurtajaa.

Kalastajasaarennolla oli tuolloin muutama piskuinen kylä: pohjoisimpana 400 asukkaan Vaitolahti ja 40 asukkaan Kervanto, keskimmäisenä rannikolla 150 asukkaan Pummanki ja lähinnä manteretta 40 asukkaan Maattivuono. Kaikki kylät olivat tiettömän taipaleen takana. Tarvittaessa lähdettiin veneellä asioimaan joko Varanginvuonon yli Norjan puolelle tai Liinahamariin. Liinahamarista alkoi maantie, jota pitkin pääsi Petsamoon ja Rovaniemelle. Kalastajasaarennon ja Manner-Petsamon välillä liikennöi Jäämeri-niminen vuorolaiva, joka poikkesi kolmesti viikossa jokaiseen Saarennon kylään.

Vuonna 1921 tehdyn rajanvedon jälkeen Kalastajasaarennon väestö asui kahden puolen Suomen ja Neuvostoliiton rajaa. Vaitolahden kylä jaettiin kahtia, joten naapureita ja sukulaisia jäi rajan molemmille puolille. Alkuvaiheessa kanssakäymistä oli vilkkaasti, mutta vähitellen tilanne kiristyi ja rajanylitykset kävivät mahdottomiksi. Salkio kertoo ihmiskohtaloista rajan tuntumassa.

Maailmanloppu tuli Pummankiin

Yllä olevalla otsikolla Veikko Salkio kirjoittaa talvisodan alkamisesta neuvostojoukkojen miehittäessä Kalastajasaarennon. Osa paikallisista asukkaista ehti paeta, loput joutuivat viettämään talvisodan vankeudessa Kuolan niemimaalla. Maaliskuun 1940 rauhassa koko Kalastajasaarento siirtyi Neuvostoliitolle, ja loputkin Petsamon alueesta vuonna 1944. Kirjan viimeinen kappale kuvaa pummankilaisia evakkotaipaleella ja asettumassa uusiin oloihin eri puolille Suomea sodan jälkeen. Menetyksestä ja ikävästä ei aina ollut sopiva puhua ääneen, ja Salkio arvelee, etteivät pummankilaisten tuntemuksia kotiseudun menettämisestä ymmärrä muut kuin karjalaiset.

Salkion teos kuuluukin samaan sarjaan Karjala-kirjallisuuden kanssa. Voisi sanoa, että södergranilaisittain kaivataan maahan, jota ei ole: ”Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mitä on, olen väsynyt himoamaan…” Kirjan ensimmäinen piirros esittää merenrannalla olevaa ankkuria ja kuvatekstinä on Muistojen ankkuripaikka. Siitä tämä kirja kertoo – muistoista ja kaipauksesta nuoruuden maisemiin.

Linnut, linnut

Veikko Salkio on tehnyt sodan jälkeen elämäntyönsä Rovaniemellä Lapin luonnonsuojelualueiden valvojana. Luontoharrastuksen tuloksena hän on kerännyt ja täyttänyt valtavan kokoelman nisäkkäitä ja lintuja, jotka ovat Kokkolassa hänen nimeään kantavassa kokoelmassa. Kaipuuta arktiseen luontoon hän on tyynnyttänyt käymällä niin Norjan lintuvuorilla kuin useita kertoja Huippuvuorillakin, mutta Petsamon luonnon veroista hän ei koe löytäneensä. ”Sepelrastaan huilusoolon säestämään Sankalakurun putouksen vienoon solinaan ja koskikaran hillittyyn olemukseen en ole löytänyt korviketta”, toteaa iäkäs luontomies kirjassaan.

Nyt kun kevät tekee tuloaan ja tympeät uutiset lintuinfluenssasta leviävät tiedotusvälineissä, voi ainakin mielikuvituksissaan paeta viattomuuden aikaan, nähdä Kalastajasaarennon ja Heinäsaarten rannat ja kuulla vesilintujen huudot keväisen valon täyttämässä maailmassa.

Ajatella, että Karhusaarilla ja Huippuvuorilla pesivät vesilinnut lentävät syksyisin Petsamon vesille talvehtimaan. Salkio kertoo, etteivät ne koskaan arktisen talven aikana nouse maalle jäätymään, vaan viettävät pitkän pimeän vuodenajan jäättömän Jäämeren turvallisilla aalloilla. Siellä talvehtivat myös jääkyyhkyt, Salkion sanoin ”nuo somat mustavalkeat palleroiset kun pitivät ennen tapanaan talvehtia Petsamon vesillä hyvässäkin etelässä.” Niinpä, niiden etelä on siellä.