Lisäyksiä Helsingin vesihuollon historian arvioon

Kirjasta aikaisemmin ilmestyneeseen J.Yrjänän varsin kattavaan arviointiin haluaisin lisätä muutaman pointin. - Herrasen teos oli jo kolmas Helsingin vesilaitosta käsittelevä teos. Siksi tekisi mieli verrata teosta aikaisempiin.

Herranen, Timo: Helsingin vesihuollon historia 1876-2001. Edita, 2001. 238 sivua. ISBN 951-37-3496-X.

Kirjasta aikaisemmin ilmestyneeseen J.Yrjänän varsin kattavaan arviointiin haluaisin lisätä muutaman pointin.

– Herrasen teos oli jo kolmas Helsingin vesilaitosta käsittelevä teos. Siksi tekisi mieli verrata teosta aikaisempiin. Vuonna 1938 ilmestyi ensimmäinen teos (Lillja J. L. W. 1938. Helsingin kaupungin vesijohtolaitos 1876-1936.) ja vuonna 1976 seuraava teos (Erävuori J. 1976. 100 vuotta vesilaitostoimintaa Helsingissä. Helsingin kaupungin julkaisuja no. 28.).

Lähtökohdiltaan työt ovat erilaisia, Herrasen tutkimus kattaa myös vesihuoltoon olennaisesti kuuluvan viemäröinnin, mitä muut tutkimukset eivät valitettavasti tee. Jo tällä perusteella uusi tutkimus on lunastanut paikkansa. Varhaisin Lilljan tutkimus oli kattava kuvaus vesilaitoksen synnystä ja sen varhaisvaiheista. Tarkastelunäkökulma oli kuitenkin selkeästi laitoksen kasvua sisältä seuraava, sillä Lillja johti laitosta vuodet 1939-1946. Tämä toi valitettavan suoraviivaisesti käsitykset myös kiistakysymyksistä kirjan sivuille. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on 1900-luvun alkuvuosina käyty pohjavesikeskustelu (Lillja, s.34-73). Lillja, joka itse oli Helsingin vesijohtolaitoksen palveluksessa, näkee pohjavettä vedenottovaihtoehdoksi
ajaneen B. Gagneurin laitoksen vihollisena ja hänen teoriansa pohjaveden riittävyydestä päättöminä ja näkee Gagneurin Helsingin vesilaitoksen vihollisena (esim.s.52).

Sama käsitys on siirtynyt Erävuoren myöhemmän teoksen sivuille (s.18-19). Kyseessä oli kuitenkin erilaisista näkemyksistä ja opeista johtuva erimielisyys eikä hyökkäys vesijohtolaitosta vastaan. Harva vihollinen haluaa hyvää "hyökkäyksen" kohteelle. DI Berndt Gagneur (1874-1966) toimi eri vaiheissa mm. Viipurin, Joensuun ja Oulun kaupungininsinöörinä ja itsenäisenä konsulttina sekä pohjavesitutkijana. Hän suunnitteli ja rakennutti Viipurin Liimatan pohjavesilaitoksen ja suunnitteli ja valvoi Hämeenlinnan ja Jyväskylän pohjavesilaitokset. Hän osallistui myös Helsingin kaupungin vesitoimikunnan työskentelyyn.

Herranen käsittelee viileän ammattimaisesti kuumaa pohjavesikiistaa (s.70-71), eikä lukijan iloksi edellisten teosten asenteellisuudesta ole jäljellä häivääkään.

– Erävuoren työ perustuu alkuvaiheidensa osalta hyvin pitkälti Lilljan teokseen ja onkin eräänlainen jatko-osa varhaisempaan teokseen. Herrasen teos on selkeästi itsenäinen tutkimus niin määrittelyiltään kuin toteutukseltaankin.

– Herrasen tutkimuksen alkuun olisi ehkä ollut hyvä lisä selkeä määritelmä vesihuollosta. Tämä saattaa alan ammattilaisille olla selvä asia, muttei välttämättä kaikille lukijoille. Vedenhankintaa ja viemäröintiä alettiin Suomessa kutsua yhteisellä nimikkeellä vesihuolto 1950-luvun alussa ja vesilaki vahvisti käytännön vuosikymmen myöhemmin. Viranomaismäärittely vesihuollosta:

"Vesihuollolla tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, jonka muodostavat vedenotto pinta- tai pohjavesistä, veden puhdistuskäsittely, sen johtaminen kuluttajille, veden käyttö eri kohteissa, käytetyn veden kokoaminen ja poisjohtaminen eli viemäröinti, jäteveden puhdistaminen ja purku sekä puhdistusprosesseissa muodostuvan lietteen käsittely."

– Samoin termit "käsittely", jolla tarkoitetaan raakaveden jalostusprossessia ennen jakelua, (aikaisemmin käytettiin samassa tarkoituksessa myös termiä "puhdistus"), sekä "puhdistus", joka tarkoittaa jätevesien haittavaikutusten pienentämistä ympäristölle eri menetelmin puhdistamossa (aikalaisteksteissä esiintyy usein sekaisin "käsittelyn" kanssa) olisi ollut eduksi määritellä. Nyt kirjan alkupuolella termit esiintyvät ajoittain epäloogisesti.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *