Lopputöiden lukijakuntaa laajentamassa

Gradu on samaan aikaan sekä päätepiste että uusi alku. Suurin osa graduntekijöistä jättää tieteellisen kirjoittamisen lopputyörutistuksen jälkeen kokonaan taakseen. Pitkään ja kunnianhimoisesti pakerretut gradut jäävät kirjastoihin pölyttymään, ja tutkimustulokset eivät välttämättä pääse suuremman yleisön tietoon silloin kun ne vielä ovat ajankohtaisia. Tuore artikkelikokoelma Tutkielmamatka verkkoviestintään (Yliopistopaino, Helsinki 2006) on tässä mielessä ilahduttavan erilainen esimerkki.

Matikainen, Janne & Aula, Pekka & Villi, Mikko (toim.): Tutkielmamatka verkkoviestintään. Yliopistopaino, Viestinnän laitoksen tutkimusraportteja 1/2006, 2006. 232 sivua. ISBN 951-570-695-5.

Gradu on samaan aikaan sekä päätepiste että uusi alku. Suurin osa graduntekijöistä jättää tieteellisen kirjoittamisen lopputyörutistuksen jälkeen kokonaan taakseen. Pitkään ja kunnianhimoisesti pakerretut gradut jäävät kirjastoihin pölyttymään, ja tutkimustulokset eivät välttämättä pääse suuremman yleisön tietoon silloin kun ne vielä ovat ajankohtaisia.

Tuore artikkelikokoelma Tutkielmamatka verkkoviestintään (Yliopistopaino, Helsinki 2006) on tässä mielessä ilahduttavan erilainen esimerkki. Professori Pekka Aulan sekä lehtoreiden Janne Matikaisen ja Mikko Villin toimittama artikkelijulkaisu on syntynyt viime vuosina Lahdesta valmistuneiden valtiotieteiden maistereiden graduaiheista. Teos pitää sisällään kolmentoista Helsingin yliopiston verkkoviestinnän muuntokoulutushankkeen opiskelijan tekstit, jotka on muokattu opiskelijoiden 2000-luvulla valmistuneista pro gradu -tutkielmista. Maisterintutkintoon tähtäävä Wermu-ohjelma (2002-06) oli Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikön sekä Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen muuntokoulutusohjelma, joka oli suunniteltu suoritettavaksi työn ohella. Tähän mennessä valmiiksi maistereiksi on leivottu viitisentoista opiskelijaa. Graduja on syntynyt yhteensä 25, joista kirjaan lienee nyt valikoitunut parhaimmisto.

Verkkotutkimus on monien eri tieteenalojen risteyskenttä. Verkko on metafora, joka kattaa varsin monimuotoisen arjen alueen: kuten johdannossa todetaan, se on sekä viestinnän väline että vuorovaikutussuhteita määrittävä tila. Tutkielmamatka verkkoviestintään koettaa kokonaisuutena tehdä oikeutta tälle monimuotoisuudelle. Kirjan kirjoittajina on vain viidesosa Wermu-ohjelmassa opiskelleista 65 viestinnän alan osaajasta, mutta aiheiden kirjo on hyvin monimuotoinen, kuten itse tutkimuksen kohdekin. Tutkimuskohteina on paitsi uusia internetin synnyttämiä ilmiöitä kuten journalistinen verkkomedia ja nuorison käyttämät verkkoyhteisöt, myös perinteisten organisaatioiden kuten pörssin, yritysten, koululaitoksen, kuntaorganisaatioiden ja järjestöjen verkkoviestintää. Monipuolisuutta osoittaa se, että mukaan on mahtunut yksi artikkeli jopa verkkotaiteesta.

Kysymyksenasettelut ovat varsin käytännönläheisiä: johtopäätöksissä päädytään jopa normatiivisiin suosituksiin verkkotekniikan hyödyntämisestä, ja tekijöiden oma tausta tutkimusorganisaatioidensa työntekijöinä paistaa läpi. Tutkimustulokset seurailevat pitkälti yliopistojen viestinnällisissä oppiaineissa tehdyn tutkimuksen painopisteitä. Tutkielmat ankkuroituvat kiinteästi esimerkiksi kansalaisjournalismin, organisaatioviestinnän, verkko-opetuksen sekä fani- ja nuorisotutkimuksen paradigmoihin. Ne vahvistavat tähänastisia tutkimushavaintoja, eikä ole vaikeaa löytää kullekin gradutyölle läheistä esikuvaa tuoreimmasta viestinnäntutkimuksesta. On kuitenkin toki muistettava, ettei gradutyön vähimmäisvaatimuksiin kuulukaan uuden löytäminen vaan oppimisen osoittaminen, ja siinä kirjoittajat ylittävät riman. Todennäköisesti myös tutkielmien ohjaus on ollut siten kiitettävää.

Tyyliltään ja tavoitteiltaan kirjoittajien artikkeliesikoiset ovat kuitenkin vaihtelevia: jotkut tähtäävät selkeästi jo jatkotutkimukseen, toiset taas tyytyvät vain esittelemään tehdyn työn. Esittelyidenkin ansioksi on kuitenkin laskettava se, että niiden päälauseisiin ja yleiskielisiin ilmauksiin luottava kieli on selkeämpää kuin tieteellisissä julkaisuissa keskimäärin.

Intranetistä webbilobbaukseen

Artikkeleista kiinnostavimmat pureutuvat tuoreisiin ja vielä melko vähän tutkittuihin aiheisiin. Liisa Airaksisen graduaiheena on intranet, josta tutkimus on ollut verrattain vähän kiinnostunut, vaikka se onkin yritysten sisäisen organisaatioviestinnän keskeinen voimavara. Tutkimuskohteena on kirjoittajan oma työnantajayritys AGA Oy, jossa sisäinen organisaatioviestintä on kokonaan verkkovälitteistä. Airaksinen on perehtynyt tutkimaansa yritykseen sinänsä harvinaisin määrällisin menetelmin ja havaitsee intranetin käyttömahdollisuuksissa eroja. Hän muistuttaa, ettei intranet välttämättä ole yksinään käytettynä paras mahdollinen viestintäratkaisu niissä organisaatioissa, joissa kaikilla henkilöstön jäsenillä ei ole käytössään henkilökohtaista tietokonetta. Organisaatioiden monikanavaviestintää pohtii myös Liina Hemminki, joka toteaa, että Agronomiliiton, kuten varmasti monen muunkin järjestön, jäsenviestintä on tulevaisuudessa sekä paperia että bittejä.

Aiheeltaan tuore on niin ikään Riitta Gullmanin artikkeli, jossa hän tarkastelee verkkoa poliittisen vaikuttamisen välineenä. Tutkimuskohteena on verkkosivujen avulla tapahtuva lobbaus. Suppean empiirisen aineiston perusteella kirjoittaja päättelee, että perinteisten lobbausorganisaatioiden (tapausesimerkkinä Elinkeinoelämän keskusliitto EK) ja uudempien kansalaisjärjestöjen (tapausesimerkkinä Maan ystävät) tapa käyttää verkkosivuja on hyvin samanlainen eikä eroja varsinaisessa verkkostrategiassa esiinny. Verkkoviestinnän lähtökohta on kuitenkin erilainen: EK:lla verkko on lobbauksessa avustava ja lähinnä tiedon välittämisen väline, kun taas Maan ystäville verkko on aktivoimisen, kansalaisosallistumisen kokoamisen ja ylipäänsä elintärkeän julkisen olemassaolon pääinstrumentti.

Heini Mölsä tarkastelee verkko-opetuksen käyttöönottoa poikkeuksellisesta näkökulmasta innovaationa, jonka leviämiselle hän havaitsee aineistonsa perusteella koulujen rakenteellisten ja kulttuuristenkin tekijöiden asettavan esteitä. Hän toteaa myös, että verkko-opetus tukee erilaisia oppimiskäsityksiä, vaikka opetus onkin tavattu liittää etupäässä konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Erityisesti koulua organisaatioviestinnällisestä näkökulmasta lähestyvät avaukset olisivat jatkossakin tervetulleita.

Graduntekijöiden Tutkielmamatka-kirjan ohella teoksen toimittajakolmikolta ilmestyi koulutusohjelman päättyessä myös alan asiantuntijoiden kirjoittama teos Verkkoviestintäkirja. Teos on Wermussa opettajina toimineiden alan tutkijoiden puheenvuoro samasta aihepiiristä, ja sen tarkoituksena on toimia verkkoviestinnän suomenkielisenä perusteoksena, jollaiselle koulutusohjelmassa havaittiin olevan tilausta. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että alan tutkijat ja opettajat sekä heidän opiskelijansa olisivat tehneet yhteistyötä. Mentorointityyppisesti toteutetuissa yhteisartikkeleissa myös hiljainen tieto olisi siirtynyt tekoprosessin kautta opettajilta opiskelijoille.

Julkaisutoiminta osaksi graduntekoa

Perinteisesti opetus ja opiskelu ovat olleet vaatimattomasti itseensä käpertyvää toimintaa: työt ja tehtävät jäävät hyvin pienen julkisuuden tutkailtavaksi, ja oppilaitosten ulkopuolisia resurssejakin on opittu hyödyntämään vasta viime vuosikymmenen aikana verkostoitumisen tuomien oivallusten myötä. Tutkielmamatkan kaltainen julkaisu antaa viitteitä ja esimerkkiä siitä, että opiskelukulttuuri saattaa olla muuttumassa yhä avoimempaan suuntaan. Etenkin julkaisutoiminta avaa opiskelun suljetut ovet ja tuo opiskelijoiden tuotoksille yhä laajempia potentiaalisia yleisöjä. Jo opiskeluaikaisen ajattelutyön valiot pääsevät useiden silmäparien eteen, jolloin ne saattavat rikastua vuorovaikutuksessa yleisön kanssa jälleen uusiksi kysymyksiksi – mikä saattaa olla mielekäs asia esimerkiksi aidon ongelmalähtöisen oppimisen kannalta.

Tutkielmamatka-kirjassa opiskelun prosessia ja kirjoittajien taustoja ei tehdä näkyväksi, vaikka johdannossa kirjan yleistä syntytaustaa hieman avataankin. Kirjan ei ole näin ollen tarkoitus harhautua artikkelikirjoittamisen konteksteihin, vaan huomion pääpaino on viileästi tutkimusten sisällöissä. Toisaalta, kun täysin uusiin tutkimustuloksiin artikkelit eivät ulotu, voidaan kysyä, onko sen arvo ehkä sittenkin suurempi tekijöille itselleen kuin ulkopuoliselle lukijalle. Tekijöille teos on epäilemättä ollut oppimisen prosessi ja koulutusohjelman ohjausryhmälle eittämätön ilonaihe, hankkeen näkyvyyttä lisäävä julkaisu.

Lukijalle graduntekijät jäävät kasvottomiksi lopputyön kirjoittajiksi, vaikka osa artikkeliesikoisensa rutistaneista graduntekijöistä on tosiasiassa kokeneitakin suurissa organisaatioissa työskenteleviä viestinnän ammattilaisia. Opiskelun "prosessinäkyvyydestä" olisi ehkä kuitenkin ollut lukijallekin hyötyä. Lukija olisi utelias tietämään, millainen muuntokoulutuksen aikana työelämän ja tutkimuksen välille rakentunut silta on ollut. Miten gradu ylipäänsä on tai voi olla vuoropuhelussa työelämän kanssa?

Kirjan julkaiseminen on joka tapauksessa teko, joka nostaa jälleen kerran esiin tärkeän ja kauaskantoisia seurauksia sisältävän koulutuksellisen haasteen: graduaiheiden työstämiseen artikkeleiksi pitäisi yliopistoissa kannustaa nykyistä enemmän. Monilla laitoksilla maisteriksi valmistuvien yhteys tutkimusmaailmaan on huomattavan hauras. Graduhavaintoja ei nykyisellään hyödynnetä ja jatkokehitellä tarpeeksi. On erityisesti huomattava, ettei jatkojalostuksen lopputuloksen välttämättä tarvitse olla uusi tutkimussuunnitelma saati väitöskirja. Jatko-opiskelijoiksi ryhtyvilläkin julkaisutoiminnan aloittaminen jää usein väitöskirjan ohjaajan aktiivisuuden ja ohjauskyvyn varaan, ja kynnys nousta graduntekijästä akateemiseksi asiantuntijaksi on yllättävän korkea. Eikö esimerkiksi kypsyysnäytettä voisi korvata pakollisella artikkelikäsikirjoituksella?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *