Lähtökohta ja tutkimuksen taustaa

Väitöskirja liittyy erityisesti 1990-luvulla Suomeenkin laajentuneeseen pakolaiskeskusteluun ja pakolaisuuteen sinänsä sosiaalisena, poliittisena ja kulttuurisena ilmiönä sekä pakolaisen kokemuksiin yksilötasolla. Perinteisessä tiedekatsannossa työ sijoittuu selkeästi sosiaalitieteiden kategoriaan, vaikkakin tekijä on yllättävän hyvin hakenut metodista näkökulmaansa myös muiden tieteenalojen suunnasta; erityisesti nousevat esiin kulttuurientutkimuksen menetelmät ja tutkimusasetelmat.

Työssä yhdistyvät selkeät pakolaisiin ja pakolaisuuteen liittyvät historialliset faktat, pakolaisuuden prosessien lähtökohdat ja kohteena olevien pakolaisryhmien historialliset taustat yksilötason kokemuksiin paosta, pakolaisuudesta ja uudesta asemasta uudessa statuksessa usein satunnaisessa päämäärämaassa. Merkittävää ovat yksilötason kokemukset pakenijan muuttumisesta turvaa hakevaksi pakolaiseksi ja lopulta uuteen yhteisöön liittymisestä ja siinä koettavasta ja koetusta kulttuurisesta kohtaamisesta.

Pentikäinen erittelee avoimesti omaa rooliaan toisaalta tutkimuksen tekijänä ja toisaalta ammatikseen pakolaistyötä tekevänä ja pakolaisuusprosesseja ohjaavana johtavana virkamiehenä. Tällainen avautumisen on tullut nykyisin yhä yleisemmäksi väitöstason tutkimuksessa ja eräässä mielessä subjektisoi tutkijan roolin, mutta toimii samalla selkeänä lähdekriittisenä välineenä ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden päästä sisään tutkijan ja tutkimussubjektien väliseen asennetilanteeseen. Tekijä on koonnut aineistonsa haastattelemalla itse ”asiakasjoukkoaan”, mikä on tuonut jossain määrin ongelmia nimenomaan haastateltujen suhtautumisessa tutkimukseen ja tutkijaan. Hän on kuitenkin varsinaisen ammattinsa antamalla kokemuksella onnistunut välttämään valitettavan yleisen pakolaistutkimuksissa ja -kirjoituksissa esiintyvät kritiikittömyyden, jopa naiiviuden. Tutkimuksen merkittävin anti on – toki muistaen uniikin substanssiaineiston – pakolaisuuden prosessin kokonaisvaltainen hallinta. Tätä aihetta ei käsittääkseni ole tällä tavalla aiemmin juurikaan käsitelty ja siksipä kysymyksenasettelu pakolaishenkilön statuksenmuutoksesta ja sen kokemisesta on tutkimusaiheena mielenkiintoinen.

Pentikäinen hallitsee luonnollisesti tutkimusalansa substanssin, pakolaisuuden ja sen ilmiasut jo ammattinsa kautta hyvin. Hän on myös käsitellyt teeman liittyvää yksilötason ja sosiaalisen identiteetin ongelmastoa pääosin niin kuin sitä nykytutkimuksessa sekä sosiaalitieteissä että kulttuurientutkimuksessa on käsitelty, eittämätön tosiasiahan on, ettei uutta ratkaisevaa identiteettiteoriaa ole viime vuosien aikana kehitetty. Alan tutkimuskirjallisuus on käsitelty riittävästi joskin syventämisen varaa olisi ollut nimenomaan kansainvälisen kirjallisuuden kohdalla. Koska kyseessä on kuitenkin pääasiallisesti empiriaan perustuva tutkimus, ei lukijaa ole raskautettu liiallisella teoreettisella tarkastelulla, riittävällä kyllä.

Tutkimusaineisto koostuu 17 aikuisen ja kolmen lapsipakolaisen haastatteluista sekä kolmesta perhehaastattelusta ja yhdestä ryhmähaastattelusta. Kaikki haastateltavat ovat mukana kokonaismäärässä 17, joista 9 vietnamilaista ja 8 somalialaista. Koko aineisto on Pentikäisen itsensä kokoama ja tutkimusaineistoksi muokkaama. On selvää, että haastateltavien määrä olisi voinut olla suurempikin. Haastattelut on dokumentoitu nauhoille ja purettu litteraatioiksi, joista tekijä on edelleen tiivistänyt referaateiksi, joista kirjoittaja on rakentanut elämäntarinoiksi nimittämänsä kertomuskategorian. Tässä on parin muistutuksen paikka. Haastattelulitteraation muuntaminen tutkimusreferaatiksi on osa ns. folkloristista suodattumista, jossa on mahdollista, että osa tiedon nyansseista katoaa. Tästä asiasta on paljonkin keskusteltu suullisen perinteen tutkijoiden piirissä jo 1970-luvulla. Toinen koskee käsitettä Tutkimuksen anti on, kuten todettu paitsi itse substanssissa myös siinä, että Pentikäinen on hakenut kulttuurientutkimuksessa jo kauan tunnetun van Gennepin siirtymäriittiteorian ja soveltaa sitä omaan aiheeseensa. Pakenijan muuntuminen pakolaiseksi on ensimmäinen taso, jossa yksilö muuntuu osaksi sosiaalista massaa. Tähän liittyvät kaikki irtaumiseen liittyvät fyysiset ja etenkin henkiset vaikeudet. Pakolaisuusstatuksen pakenija saa siirtyessään välivaiheeseen, pakolaisleireille, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin ja muihin vastaanottaviin instituutioihin, joissa he muodostavat edelleen osin kasvottoman massan (ainakin vastaanottajien tai ”säilöjien” mielestä), mutta ovat samalla kiinni omaan lähtökulttuuriinsa enemmän kuin johonkin muuhun sosiaaliseen kategoriaan. Tämä välivaihe on myös omiaan laitostamaan pakolaiset pakolaisstatukseen. Kolmantena vaiheena on liittyminen uuteen, Vaikka Pentikäinen ei pyrikään hakemaan eri siirtymävaiheisiin liittyviä riittejä – niitähän toki saattaisi keksiä vaikkapa viranomaisten käyttäytymisestä, luokittelusta ja sijoittamisesta aina kansalaisuuden saavuttamiseen – nousee esiin siirtymäriittiteorian toinen keskeinen elementti, yksilön statuksen muuttuminen ja siihen liittyvät kulttuuriset vaikeudet niin omassa ryhmässä kuin suhteessa ”uuteen” viitekehykseen. Tämä näkökulma tuo yleiset identiteettiteoriat tässä työssä empiiriselle tasolle.

Valikoituja yksityiskohtaisempia havaintoja

Tutkijasta

Millainen tutkija on Marja Pentikäinen. Sivulla 64 ja siitä eteenpäin kirjoittaja tarkastelee tutkijan ja pakolaistyöntekijän kaksoisroolia oman asemansa kautta. Hän toteaa omaavansa laajan substanssiosaaminen pakolaistyöntekijänä, lisäksi vielä johtavana sellaisena ja että tämä rooli ja tutkijan rooli saattavat sekoittua. Ulkopuolinen joutuu kysymään, onko tällainen sekoittuminen etupäässä tutkijan oma ongelma – missä rooli muuttuu kulloisenkin tilanteen mukaisesti ennestään tunnetusta pakolaisvirkamiehestä tutkijaksi, miten se roolinvaihto onnistuu. Ja toisaalta onko merkitystä sillä, että pakolaisvirkamiehen ”asiakkaat”, jotka ovat tavanneet hänet johtavana virkahenkilönä yhtäkkiä tapaavatkin saman ihmisen uteliaana tutkijana, usein intiimejäkin asioita peräävänä ”vieraana” tai joissain tapauksissa tuttuna, joka onkin ottamassa tutk

Tutkittavista

Tutkimussubjektit ovat vietnamilaisia ja somalialaisia. Tai ainakin ovat sitä olleet. Tekijä käyttää tarkoituksellisesti käsitettä somalialainen, joka ilmeisesti viittaa nimenomaan pakolaisen kansalaisuusstatukseen eikä varsinaisesti etniseen kategoriaan. Kuitenkin työn vanhetessa somalialaisuus muuttuu lähes pääsääntöisesti somalisuudeksi ja lopulta kait sitten suomensomalisuudeksi. Vasta sivulla143 lukijalle selviää, että vietnamilaisetkin tulevat eritaustaisista yhteisöistä, osa on ns. etelävietnamilaisia, osa pohjoisvietnamilaisia, osa khmerejä ja osa sinovietnamilaisia, joilla on kiinalaistausta. Onko näillä toisaalta etnisyyteen ja toisaalta lähtökansallisuuteen liittyvillä käsitteillä laajempaakin merkitystä työssä ja ajatellen koko pakolaiskeskustelua ja ihmisten kategorisointia siinä, se jää selvittämättä? Mielestäni on ja tätä seikkaa olisikin ehkä oSomalialaisten kanssa tilanne on toinen. He ovat pakomatkallaan olleet koko ajan valtionsa jäseniä ja itse asiassa vasta Suomeen tullessaan saaneet epiteetikseen etnonyymin ”somali”. Tämä taas on yleisnimitys kaikille somalialaisille, olivatpa he Somalian tai Suomen kansalaisia. Näin kansalaisuutensa vaihtava ei enää ole somalialainen vaan somali, oikeimmin tulisi häntä kutsua kansalaisuuden saamisen jälkeen suomensomalialaiseksi, jotta uusi ja vanha kansallisuus kulkisivat tasavertaisina rinnakkain.

Otetaan selvyyden vuoksi vielä näitä käsitteenmäärittelyjä. Tässä tutkimuksessa keskeiseksi nousee käsite pakolainen. Ei siis maahanmuuttaja, ulkomaalainen kausityöntekijä, ei siirtolainen, ei kansainvälinen opiskelija vaan pakolainen. YK:n yleissopimushan määrittää pakolaisen, kuten teoksen sivulla 14 määritellään ”henkilöksi, jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon kansallisuuden tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, joka oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton pelaamaan sinne.

Turvapaikanhakija taas on henkilö, joka pyytää suojaa ja oleskeluoikeutta muusta kuin kotimaastaan tai oleskelumaastaan jättämällä turvapaikkahakemuksen.

Suomen lain mukaan pakolainen on henkilö, joka on a) saanut turvapaikan suomessa, b) otettu Suomeen YK;n pakolaisasiain päävaltuutetun hyväksymänä (kiintiö)pakolaisena tai c) perheenyhdistämisen kautta edellisten kanssa aviopuoliso, tai vastaavanlaisissa olosuhteissa asuva henkilö, edellisten lapsi tai mainitun ulkomaalaisen isä, äiti, alaikäinen sisar tai veli. Pentikäisen aineistossa vietnamilaiset ovat ns. kiintiöpakolaisia ja somalialaiset taas turvapaikanhakijoita. Molemmissa ryhmissä on lisäksi pakolaisstatuksen perheenyhdistämisprosessin kautta saaneita.

Mielenkiintoista on todeta, että perheenyhdistämisprosessin kautta on rakentunut kansainvälinen järjestelmä, joka mahdollistaa yhden perheenjäsenen lähettämisen pakomatkalle ja joka onnistuessaan johtaa koko perheen ”lailliseen” siirtymiseen perheenjäsenen luo.

Aineistosta

Tutkimusaineisto koostuu siis 17 aikuisen ja kolmen lapsipakolaisen haastattelusta, joista 8 on somalialaistaustaista ja 9 vietnamilaistaustaista. Koko aineisto on Pentikäisen itsensä kokoama ja muokkaama. Lisäksi aineistoon liittyy erilaisia kenttämuistiinpanoja, oheisaineistoa ja tutkijan omat mielikut haastattelutilanteista. Nämä aineistot muodostavat siis tutkimuksen empirian. Ne on koottu osittain strukturoiduin haastatteluin ja osittain vapain keskusteluin. Mielestäni haastateltavien määrä olisi kyllä saattanut olla laajempikin, on jokseenkin vaikea nähdä, että 8 tai 9 osittain satunnaisesti valittua haastattelukumppania voivat antaa yleistettävän kuvan käsittelemästänne ongelmatiikasta.

Haastattelut on litteroitu ja sen jälkeen niistä on haastattelureferaatteja. Tällainen tapa on ollut ja tuntuu olevan vieläkin kovin yleistä mm. etnografisessa tutkimuksessa, kyse on tällöin ns. keskeismotiivien pelkistämisestä laajempia yhteenvetoja varten. Kun aineisto on näinkin pieni, olisi ollut ehkä syytä kuitenkin esittää edes osa haastatteluista vaikkapa liitteinä kokonaisuudessaan ja niiden keskeismotiivit korpustaulukkona.

Folkloristiikassa tunnetaan käsite folkloristinen suodatin, jolla tarkoitetaan, että litteraatioista tiivistettäessä osa informaatiosta välttämättä katoaa. Kun nyt kyse on muutaman ihmisen verraten intiimeistä haastatteluista, kuten empiriaosassa selkeästi tulee ilmi, saattaa osa tällaista viestintää jäädä pois. Luonnollisestikaan en tässä peräänkuuluta videoitua syvähaastattelua, joka sellaisenaan ei ole tällaisissa tilanteissa mahdollinen ja edellyttää aivan erilaisten kenttätyöotetta ja suhdetta sekä teemastoon että haastateltaviin. Ja panen myös tyytyväisyydellä merkille ns. etnografiset nootit, jotka liittyvät haastatteluihin. Nehän perustelevat Pentikäisen näkemystä, että tutkimus on narratiivinen ja sen aineistosta syntyy biografinen haastattelututkimus.

Lähtökohtana on, että haastatteluissa syntyvät tarinat ovat kertomuksia elämästä. Hyvä näin. Ne eivät siis ole varsinaisesti tarinoita vaan kertomuksia. Joka on riittävä yleisnimi, mikäli otetaan tähän asiaan kantaa folkloristisen perinnelajimuodostuksen kautta. Nimittäin juuri haastattelijahan ohjaa kerrontaa haluamaansa suuntaan, valitsee päämotiiviston ja tarkentavilla kysymyksillä syventää kerronnan intiimiyttä. Mutta kuinka paljon näistä elämäkertomuksista (joka termi korvaa elämäntarinan sivulla 51) jää tutkijalle kertomatta. Karkeasti ottaen tutkija saa vastauksia tietoon, joka hänellä ennestään on – ainakin laajalti ottaen – ja tähän yleisenä olevaan tietoon vastauksista saadaan siis yksilöllisyystaso. Kuten liitteestä sivulta 277-278 selviää, on haastattelurunko siis periaatteessa kaikille samanlainen ja näin kerronnasta tulee luonnollisesti sellaista

Tutkimustehtävä

Sivulla 41 tiivistetään tutkimustehtävä: ”Tavoitteenani on välittää tietoa, jonka avulla voidaan purkaa vallitsevia stereotypioita pakolaisista ja pakolaisuudesta. Suomessa tarvitaan tutkimusta, jossa pakolaisen oma asiantuntijan ääni – oman elämänsä kokijana – saadaan kuuluviin”. Tämä määrittely antaa aiheen ajatella koko työtä laajemmassakin perspektiivissä. Onko tällaisen sosiaalispolitiikan väitöskirjan primaari tehtävä tarjota lukijalleen pääasiallisesti teoreettista päänvaivaa vaiko antaa eväitä mahdollisille sovellutuksille, uuden ajattelemisen konkreettista mallia. Ja tuoda esiin kysymyksiä, joihin käytännön työssä olevat alan ammattilaiset joutuvat jatkuvasti reagoimaan. Onko väitöskirja sen lisäksi että se on väitöskirja myös oppikirja tai operatiivinen käsikirja. Olen itse itsenäisen etnografisen ajattelun empiristi, omaMutta Pentikäinen tarkentaa vielä tutkimustehtäväänsä. Hän kysyy mistä pakolaisuus alkaa ja mihin se päättyy. Ja siinäpä vasta onkin kysymys. Hän alkaa purkaa tätä kysymyksenasettelua selvittämällä miten pakolaisuus rakentuu ihmisen laillisten asemien muutoksina ja konkreettisina rajanylityksinä. Kaikki alkaa jostain joka johtaa pakoon. Ensin on siis pakenija, joka johtaa prosessiin. Pakolaisuutta kuvataan ei vain virallisen statuksen hakemisena vaan osana sitä sosiaalista prosessia, jota pakenija – sittemmin turvapaikan hakija tai pakolainen ja laillistettu asettuja käy läpi matkansa aikana.

Toisena tehtävänä on vastata kysymykseen, minkälaisia ovat pakolaisten itsensä eri vaiheille antamat merkitykset ja tulkinnat. Miten ihmisen käy, millaiseksi hän muuttuu. Miten sosiaaliset suhteet kehittyvät? Ja kolmanneksi Pentikäinen haluaa selvittää, miten pakolaiset itse hahmottavat rajanylityksensä. Tässä haetaan pääasiassa prosessia, johon on jouduttu tai päästy, kun vapauttava mahdollisuus asettua johonkin on varmistunut ja opettelu uuteen alkaa.

Metodi

Tutkimuksen varsinainen operatiivinen työkalu löytyy folkloristiikan, etnografian, uskontotieteen ja sosiologian välimailta, van Gennepin siirtymäriittiteoriasta. Se perustuu ihmiselämän muutoksen prosessointiin, elämän järjestämiseen henkilön sosiaalisesta statuksesta toiseen siirtymisenä ja näihin liittyvinä riittikäytänteinä. Toisaalta ne ovat ihmiselämän syklukseen liittyviä siirtymiä statuksesta toiseen, lapsuudesta nuoruuteen, initiaatiot eri elämänvaiheissa, avioliitto, syntymä, kuolema ja monet muut merkkipaalut elämän taipaleella. Kussakin elämänvaiheessa tapahtuu ainakin osittainen irtauma edellisestä vaiheesta, sen jälkeen tulee välitila, ilman statusta ja lopuksi liittyminen eli siirtyminen uuteen asemaan.

Nytpä tuleekin eteen kysymys, onko tällainen erityisesti sosiaaliseen siirtymiseen liittyvä teoria sovellettavissa käsillä olevaan pakolaistutkimuksen ja jos on, mitä sillä saavutetaan. Empiriaa käsiteltäessä koko työn rakenne asettuu tämän mukaiseksi prosessiksi. Pentikäinen täydentää van Gennepin rakennetta asettumisen kategorialla, olomuodolla, jossa informantit olivat tutkijan heitä haastatellessaan.

Mielestäni van Gennepin mukaan tuominen tähän prosessin analyysiin on hyvä keksintö ja kuten todettu työn yksi suurimmista anneista lukijalle. Ainakin sellaiselle, joka ei ole osannut etsiä aika sekavasta pakolais-, turvapaikanhakija- tai perheenyhdistämisprosessista selkeää kokonaisuutta.

Sivun 38 kaavakuva selkeyttää perusajatusta, joskin vasta sivulla 241 esitetään koko prosessi niin, että kaikki tutkittavat ovat mukana (tähän asti perheenyhdistämisprosessia ei ole oikein osattu tuoda kokonaisuuteen sisään). Olisin odottanut sitä aiemmassa vaiheessa, esimerkiksi empirialukujen alussa kertomassa, missä vaiheessa mennään. Erityisesti tarkentamista oli vaatinut somalialaisten tilanne turvapaikanhakijan statusta edeltävässä matkavaiheessa, joka ei ollut suoranaista pakoa vaan laillista matkustamista Somaliasta lähinnä Moskovaan ja sieltä organisoitua jatkomatkaa uudelle rajalle. Mielestäni tämä vaihe on inhimillisesti ja sosiaalisesti jo välivaihetta, vaikka juridisesti välivaihe saavutetaankin, kun turvapaikkahakemus on luovutettu vastaanottavalle viranomaiselle. Olen myös hieman eri mieltä Pentikäisen kanssa siitä, että tilannetta, jossa oma kansa on osittain kotona, osa eri vapa

Pakolaisuuden prosessi

Irtaumaluvussa 3 kerrotaan sekä kiintiöpakolaisina tulleiden vietnamilaisten että turvapaikanhakijoina tulleiden somalialaisten matkan alusta. Tässä vaiheessa ensin mainitut ovat laittomia pakenijoita, jotka laittomin keinoin ylittävät rajan ja siirtyvät siis laittomuuden kategoriaan.. Vietnamilaiset matkaavat leirille, joka merkitsee pakolaisuuden alkua ja välitilan syntyä. Näitä matkoja on saattanut olla useita peräkkäin, ennekuin se onnistuu – pakenemisvaihe saattaa olla siis pitkä ja olla aktuelli myös kotona (vankilassaolo).

Huomattava on, että tällaisella matkalla edustetaan usein koko perheyhteisöä – mitä se kulloinkin merkitseekin, pakoon saatetaan lähteä perheen edustajana ja seuraavassa vaiheessa kun pakenija pääsee välitilaan, koko perhe siirtyy perheenyhdistämisprosessin alaisina johonkin tilaan, omaan välitilaansa ”potentiaalien lähtijöiden” joukkoon. Tämä on usein merkinnyt lähtöä odotellessa sosiaalista häirintää ja hyljeksintää. Tätä olisi ehkä vielä voinut käsitellä tarkemmin, vaikka aineistosta ilmenee, ettei siitä juurikaan halutu puhua.

Somalialaiset taas ovat matkalla, kunnes saavat turvapaikanhakijan statuksen ja siirtyvät suomalaisiin vastaanottokeskuksiin odottamaan välitilan päättymistä. Perheenyhdistämisprosessi koskee myös somalialaisia, vaikka ehkä eri tavalla; heidän pakomatkansa on saattanut alkaa yhdessä ja perhe on sekin omassa välitilassaan odottamassa yhden jäsenensä onnistumista itsekin pakolaisena vieraalla maalla.

Välivaihe

Välivaihe ja pakolaisstatuksen saaminen merkitsee vietnamilaiselle paon onnistumista ja siinä mielessä lopullista siirtymää uuteen statukseen. Ja usein onnistumista ei vain yksin vaan onnistumista kotimaassa odottavan perheen puolesta . Alkaa uusi odottaminen. Nyt turvassa fyysisesti, mutta henkisen paineen alla. Odotetaan vuosiakin jatkotoimenpiteitä kunnes ”valkoiset jumalat” – tulevien sijoitusmaiden viranomaiset – tulevat ja valitsevat omansa! Kun pakolaisuuden maailma oli lähinnä Malesian ja Thaimaan leirimaailma omine järjestelmineen, on valmistava prosessi ja valituksi tuleminen jo uuden elämän alku – mielenkiinto kohdistuu uuteen maahan ja samalla vanhaan maahan perheen pariin.

Välitilan somalit päätyvät turvapaikanhakijoiksi tässä tapauksessa Suomeen usein kaihoamansa Ruotsin sijaan. Tällöin, turvapaikanhakumenettelyn ensimmäisenä hetkenä kohtalo sinetöi heidät Suomeen. Valinta on kuitenkin usein omaehtoinen. Minne Moskovasta? Vasta tässä loppuu heidän pakonsa ja alkaa välivaihe – odotus. Ilman selkeää identiteettiä. Seuraa laitostuminen ja tuskastuminen prosessin pituuteen. Kunnes joskus se sitten tulee, oleskelulupa ja pakolaisen status.

Välivaihe on siis Pentikäisen rakenteessanne se, kun vietnamilainen pääsee turvaan YK:n pakolaisleirille ja saa siellä pakolaisstatuksen ja vastaavasti somalialainen astuu Vainikkalassa junasta ja pyytää turvapaikkaoikeutta. Kun pakolaisstatus on saatu ja siitä ilmoitettu kotiin ja perheenyhdistämisprosessi aloitettu, on siis perhekin välivaiheessa? Kuten totesin, tämä prosessi sotkee vähän van Gennepin selkeätä kuviota, mutta ei tee siitä lainkaan käyttökelvotonta

Liittyminen

Päättyykö pakolaisuus kiintiöpakolaisuuteen, joka merkitsee pakolaisille mahdollisuutta siirtyä uuteen maahan ja siellä osoitettuun asuinpaikkaan, saada siellä pakolaisstatuksen mukainen turva ja saada perheenyhdistämisprosessin myötä perhe mukaan. Somalialaiset saatuaan myönteisen turvapaikkapäätöksen muuttavat vastaanottokeskuksista kotikuntaansa. Tilanteessa he siirtyvät kuntalaisiksi nauttimaan heille myönnettyjä palveluksia ja etuuksia.

Mutta loppuuko pako. Alkaako asettuminen. Ja asettuminen mihin statuksen. Tosiasia on, että he saatuaan oikeudet suomalaisuuteen muuttuvat suomen pakolaisiksi, erilaiseksi joukossamme. Fyysinen erilaisuus, kielenkäytön ongelmat, uskonto, elämisen tavat jne. erottavat heidät homogeenisesta suomalaisesta perusväestä. Pakolaisuus jatkuu perille pääsystä huolimatta. Siitä tulee sekä yksilöllinen identiteettikysymys että myös sosiaalinen hyväksyttävyyskysymys. Mutta vapauttavaa on, että nyt ihmisellä on mahdollisuus jatkaa matkaa ilman pakolaisstatusta.

Hyppään jo tutkimuksen loppusivuille ja totean, että aineisto kertoo sen olennaisen tosiasian, että suinkaan kaikilla edes pienessä otoksessa ei ole näkyvillä pakolaisuuden loppupäätä. Asettuminen sinänsähän merkitsee kansan hajaannuksen vakiintumista ja vielä ilman, että exodus olisi näkyvissä. Mutta koko ajan, erityisesti somalialaisten osalta on jatkuvan pakolaisuuden – nyt kait siirtolaisuuden ajatus olemassa. Johonkin, jossa on meikäläisiä, ehkä joskus kotiin – edes satunnaisena matkailijana. Ja vietnamilaisten halu nähdä kotiseutu vastaa karjalaistemme halua takaisin tuhotulle kotiseudulleen, lapsille vain ehkä uteliaisuutta tyydyttämään.

Kun teoksen nimi on Loputon matka, on Pentikäinen itsekin sitä mieltä, että asettuminenkaan ei ole lopullista – jossain elää vielä ajatus matkan jatkumisesta jonnekin. Vai onko matka lopussa silloin, kun käydään vanhassa maassa sukulaisia katsomassa ja tunnettaan hyvän olon tunne, kun tullaan takaisin Tampereen pakkaseen.

Asettuminen

Pentikäinen käsittelee vielä luvussa 6, asettuminen, varsin monia merkittäviä ongelmaryhmiä, erilaisuuden ongelmaa, etnisyyden moninaista stigmatisoivaa tilannetta Suomessa, kielen osaamattomuutta ja samalla toisen polven äidinkielen heikkenemistä. Hän nostaa esiin maahanmuuttajaryhmien sisäisen dynamiikan muutoksen perherakenteiden, perinteisten tapojen ja tasa-arvoajattelun muuttaessa perinteistä lähtökulttuuria.

Näin Pentikäinen lähestyy käytännössä sitä tilannetta, johon siirtyi tämän kirjan kirjoittamisen myötä. Hän on siirtymässä tutkimasta pakolaiskertomuksia ja toivottavasti hakemassa uutta haastetta selviytymiskertomuksista. Mutta siinäkin on omat ongelmansa. Niin tutkimuksellisesti kuin sopeutujan ja sulautujan kannalta. On kuitenkin selvää, että nyt siirrytään varsin voimakkaasti kulttuurisen sopeutumisen ja vähemmistöpoliittisen tutkimuksen ja keskustelun piiriin. Esiin nostetut ongelman ovat niitä, jotka eivät koske suomenvietnamilaisia tai suomensomaleja pelkästään vaan kaikkia tai useimpia vieraita joukossamme. Tokihan työvoima-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaan liittyvä kaksipuolinen kotoutusprosessi, kohdistuu sosiaaliturvaa tarvitseviin ja nimenomaan uusiin pakolaisryhmiin, mutta suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuminen ja suomalaisen yhteiskunnan sopeutuminen uuteen globaali

Lopuksi

Marja Pentikäisen väitöskirja Loputon matka. Vietnamilaisten ja somalialaisten kertomuksia pakolaisuudesta liittyy sosiaalipolitiikan tieteenalaan mitä tiiviimmin, mutta sisältää myös mielenkiintoisesti yhdistettyjä elementtejä folkloristiikasta, etnografiasta, uskontotieteestä ja laajemminkin kulttuurien tutkimuksesta. Se olekaan ihme. Nykyaikainen pakolaistyöhän on mitä suurimassa määrin sekä sosiaalisen että kulttuurisen turvallisuuden takaamista maahanmuuttajille, jotka erityisten olosuhteiden jouduttamina ovat jättäneet kotimaansa ja joko ajautuneet tai hakeutuneet nykyiselle asuinsijalleen.

Kokonaiskysymystä on siis tarkasteltu rakentamalla tunnettuun van Gennepin jo satavuotiseen siirtymäriittiteoriaan perustuvan matkareitin, jonka vietnamilaiset ja somalialaiset ovat kulkeneet siirtymällä etapista toiseen, statuksesta toiseen. Kukin näistä etapinväleistä on muodostanut osamatkan, jonka aikana on siirrytty näkymättömiltä ja näkyviltä rajoilta toiselle odottamaan uutta ylitystä, uutta siirtymää.

On selvää, ettei toiseen tarkoitukseen kehitettyä sosiaalisten statusten riittianalyysia ole voitu ottaa tutkimukseen sellaisenaan sovellettavaksi. Pakolaisten siirtymissä on rituaalisuus usein sisäistä, ihminen on tiennyt saavuttavansa uudenlaisen statuksen ilman, että ulkoinen yhteisö sitä varsinaisesti initiaatiomenoilla tai rituaaleilla juhlistaa. Pentikäisen soveltama malli antaa kuitenkin tavalliselle lukijalle mahdollisuuden hahmottaa ja konkretisoida itselleen usein monimutkaista ja monimuotoista prosessia, joka liittyy pakoon lähtöön, pakolaisuuteen ja välillä oloon sekä liittymiseen uuteen yhteiskuntaan. Jokaiselle meille on selvä, että tällainen maailmanmuutos on ihmiselle henkisesti vaikeata, ehkä kuitenkin helpompi kuin jäädä uhanalaiseksi kotiseudulleen. Järkyttävää on myös nähdä perheenyhdistämisprosessien taakse, yksi uskaltautuja lähtee hakemaan tulevaisuutta koko perheellTällaiset siirtymät maailmoista toiseen vaikuttavat myös luonnollisesti ihmisen minuuteen. Pentikäinen ei rehellisenä tutkijana epäröi kuvata myös sopeutumisen kylmää puolta, uuteen kulttuuriin tottumattomuutta, sen arvomaailman karsastamista, perherakenteiden vähittäistä hajoamista kulttuurin muutoksen myötä, sukupuolten ja sukupolvien nousevaa konfliktimaailmaa, joka tulee esiin hänelle uskoutuneiden ihmisten kertomuksissa. Tutkimus onkin hyvä esimerkki siitä, miten vieraitakin ihmisiä voi lähestyä, miten hieman vieraammalle ehkä onkin helpompi purkaa hyvää ja pahaa mieltään kuin tuttavalle olisi, millainen välikappale ammattiauttajan ja tutkijan kombinaatio parhaimmillaan saattaa olla sille, jolla on kertomisen tarve.

Olemme tämän matkan aikana kohdanneet Pentikäisen tutkimuksessa joitakin asioita, jotka olisi voinut sanoa toisinkin. Tai ehkä jonkin puutteen lähdeluettelossa tahi terminologisia vaikeaselkoisuuksia. Näistä käytiin väitöstilaisuudessa akateemista keskustelua, jonka aikana väittelijä valotti näkemyksiään eräiltä kohdin ja vahvisti argumenttejaan. Nämä ehkä osittain tieteentaustoistakin johtuvat erilaiset näkemykset eivät kuitenkaan vähennä tutkimuksen merkitystä hyvänä ja perustavaa laatua olevana akateemisena käsikirjana kaikille, joiden tehtävänä, haluna ja tahtona on työskennellä monikulttuurisuutta edistämässä tässä vielä ehkä liiankin kylmässä maassa.