KIRJAILIJAN TAVOITTEET

Kai Nieminen on asettanut tavoitteekseen suomentaa Lönnrotin Kalevalan nykylukijan ymmärtämään ja helpommin lähestyttävään muotoon. Niemisen ja SKS:n työlle asettamista tavoitteista seuraa, ettei Kalevala 1999:än kirjoittamisessa teoksen itsenäisyys ei ole ollut keskeisintä: tapahtumat noudattavat Kalevala 1849: kulkua, toistojen karsimisesta huolimatta mitään keskeistä ei saisi jäädä pois, ennen kirjoitettu koetetaan kertoa ymmärrettävämmin, nykylukijaa kiinnostaen. Suomennostyöhön kuuluu, että hän haluaa esittää Kalevalan kokonaan, luku luvulta, tapahtumat säilyttäen. Niemisen tavoite lähenee Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kertojan tavoitetta, hän halusi Aarne Kinnusen mukaan esittää veljesten elämän kokonaisena, alusta loppuun. (Kinnunen, 1989, s. 18, 33). Jälkilauseessa Nieminen kirjoittaa työnsä tavoitteista:
"Kalevala 1999 on kunnianosoitus 150 vuotta täyttävälle Uudelle Kalevalalle. Enne kaikkea toivon, että onnistun herättämään lukijassa kiinnostuksen ja rakkauden Kalevalaan – kiinnostuksen, joka saa hänet tarttumaan Lönnrotin alkuperäiseen teokseen. [–] Mikä oli työni päämäärä? Saattaa Lönnrotin Kalevala lukijan eteen sellaisessa nykykielisessä asussa, että vanhakantaisuuttaan tai murteellisuuttaan vaikeaselkoiset ilmaisut eivät häiritsisi lukemista. Kyse oli siis olennaisesti suomennustyöstä. [–] Alusta asti minulle oli selvää myös, että olen laatimassa uutta Kalevala-versiota nimenomaan runouden tähden." (Nieminen, Kalevala 1999, s. 257-259).

RUNO, PROOSAMUOTO JA KALEVALA

Suurimmalta osin kirja on proosamuotoinen, mutta tekstin lauserakenne lähestyy toistuvasti kalevalamittaa. Peräkkäiset lyhyehköt lauseet muistuttavat hieman kalevalamittaa, vaikka lauseista välillä vain harva rakentuu esim. nelipolvisin trokein tai murretuin trokee-daktyylisäkein, jotka voidaan rytmittää trokeiksi. Esimerkiksi seuraavasta katkelmasta Lemminkäisen mennessä kuokkimaan Pohjolan häihin vain ”aitapylvästä paksumpi” ja ”hampaat kuin haravan varret” noudattavat täysin nelipolvista trokeeta, useat lauseista eroavat siitä vain tavulla. Silti lukijaa helpottaa jos hän on tottunut runsain pilkuin tauotettuihin teksteihin. ”Portin edessä kiemurteli käärme, pirtin hirttä pidempi, aitapylvästä paksumpi. Sata silmää käärmeellä, tuhat kieltä, silmät seulan suuruiset, kielet keihäänvarren pituiset, hampaat kuin haravan varret, selkä kuin seitsemän venettä. Ei uskaltanut Lemminkäinen käydä käsiksi satasilmäiseen käärmeeseen. //Kuka sinut herätti heinän juuresta maan päälle matelemaan?” alkoi Lemminkäinen manata.”(Kalevala 1999, s. 137-138).

Lauseiden vaihteleva rytmi lieventää toisista nykylukijoista ehkä raskaalta tuntuvaa Lönnrotin Kalevalaa. Katkelman sujuvuutta lisäävät lyhyehköjen lauseiden virtaa tasapainottavat pidemmät lauseet ”Ei uskaltanut Lemminkäinen käydä käsiksi satasilmäiseen käärmeeseen” ja ”Kuka sinut herätti heinän juuresta maan päälle matelemaan” Teksti soljuu, sen on kirjoittanut runoilija.

TIHENTYVÄT HUIPPUKOHDAT

Arvostelussaan 21.2. Agricolassa Juho Mattila kirjoittaa Kalevala 1999:n proosamuodon kymmenkertaistavan lukunopeuden, jos kuka haluaa päästä nopeasti perille klassikon tapahtumista. Proosamuoto on toki nopeampaa lukea, mutta tekstin soljuvuuden lisäksi myös toistojen karsiminen johtaa lukemisen sujuvuuteen. Toistojen karsiminen vaikuttaisi perustellulta: kirjoitetun kielen asema on korostunut nykykielessä runonlaulannan aikoihin, ja vielä 1800-lukuunkin verrattuna. Myös puhuttu kieli on muuttunut vähemmän toisteiseksi: enää ei yhtä usein kerrota pelkästään muistinvaraisesti pitkiä tarinoita, opetuksia, historiaa, nykyisin puhuttunakin kuunnellaan usein suorasanaisempaa kieltä, joiden sanamuodon muistamisesta ei olisi apua seuraavana päivänä. Kalevalaa nykykielelle kääntäessään Nieminen on karsinut etenkin niukasti tarinan kulkuun vaikuttavia toistoja.

Kieltä selkiyttäessään ja toistoja karsiessaan kirjailija on joutunut valitsemaan mitä säilyttää, minkä jättää pois toistavana tai murteellisuuttaan tai vanhanaikaisuuttaan heikommin ymmärrettävänä kielenä. Mukana voi hävitä ehkä joidenkin lukijoiden mielestä herkullisiakin sanontoja. Kalevala 1999:ssä Lemminkäisen Tuonelle ampunut mies on ”sokea” ja ”Märkähattu karjapaimen” (Kalevala 1999, s. 74; Kalevala 1994, s. 72), kun Kalevala 1849:ssä hän on myös Pohjolan ”ukko vanha umpisilmä” ja Lemminkäisen mukaan ”katsoa katala” (Kalevala 1994/1849, s. 63). Kalevala 1999:stä umpisilmää ei löydy. Umpisilmä ei ole helpoimmin ymmärrettäviä sanoja, silti se vaikuttaisi mielenkiintoiselta.

Välillä, etenkin tarinan käänteissä ja huippukohdissa tekstiin lomittuu enemmän toistua ja suoria lainauksia Kalevala 1849:stä, Esimerkiksi Pohjolan häihin teurastettiin suunnaton härkä ”Kasvoi härkä karjalassa, /Olihan oikea vasikka! /Hämehessä häntä häilyi, /Pää keikkui Kemijoella. /Sata sylttä sarvet pitkät, /puoltatoista turpa paksu.”(Kalevala 1999, s. 107) on lyhentynyt Kalevala 1849:stä vain kahdella lauseella, rivitys ja Häme-sanan tavutuskin toistuvat Kalevala 1849:stä: ”Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi; /ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka! /Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella; /sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu.”(Kalevala 1994/1849, s. 110)

Toisinaan Kalevalan tekstiä on hivenen nykyaikaistettu. Lemminkäisen laulaessa saaressa Kalevala 1999:ssä kerrotaan mutkattomasti Lemminkäisen alkaneen laulaa. Kappaleen ensi lauseen uusi muotoilu keventää huomattavasti tekstiä ja jatko jääkin miltei Kalevala 1849:n asuun, ja lukija saa jälleen tuntumaa kalevalaiseen kertaavaan, tapausta paisuttavaan, kerrontaa jatkavaan riimittelyyn. ”Lemminkäinen, suruton poika, alkoi laulaa. Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhuille, /tammelle tasaiset oksat, joka oksalle omenan. / omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: /”(Kalevala 1999, s. 150); ”Siitä lieto Lemminkäinen jopa loihe laulamahan. /Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhu’ille, /tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omenan /omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen:/”(Kalevala 1994/1849, s. 177).

Hienoinen nykyaikaistaminen ilmenee myös Lemminkäisen hiihtäen tavoitteleman hiisien rakentaman hirven kuvauksessa. Kohdan lauserakennekin noudattaa lähdetekstiään niin pitkälti, että vertailematta Kalevala 1849:ään voisi luulla tekstin olevan sieltä vielä suorempaan. Suurin mitallinen ero syntyy alkulauseen jälkeen esimerkiksi sanan ”seipähistä” h:n tippuessa pois, mutta Kalevala 1849:ään tottunut lukija saattaa lukea sen silti edelleen nelitavuisena. ”Hiidet olivat juuri rakentamassa hirveä: pään tekivät pökkelöstä, sarvet raidanhaaraksista, jalat rannan vitsaksista, sääret suolta seipäistä, selät aidan riu’uista, suonet kuivista heinistä, silmät lammen ulpukoista, korvat lammen lumpeista, nahan kuusen kaarnasta ja muun lihan lahosta puusta.”(Kalevala 1999, s. 68); ”Hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati: /pään panevi pökkelöstä, sarvet raian haarukasta, /jalat rannan raippasista, sääret suolta seipähistä, /selän aian aiaksesta, suonet kuivista kuloista, /silmät lammin pulpukoista, korvat lammin lumpehista, /ketun kuusen koskuesta, muun lihan lahosta puusta.”(Kalevala 1994/1849, s. 65)

JOUHEASTI ALKAVAT LUVUT

Toistojen vähentäminen antaa Kalevala 1999:ään napakkuutta, jota näkyy esim. useiden lukujen aluissa. Kun Kalevala 1849:n alussa riimitellyt toistot vievät heti alkuunsa osan lukijan huomiosta, Kalevala 1999:ssä laulaminen alkaa jouheasti ”Veliseni, hyvä ystävä, nyt kun satuimme tapaamaan, tartu käteeni ja ryhdy laulamaan kanssani. Lauletaan yhdessä isiltä perityt laulut, [–]”(Kalevala 1999, s. 5) Aloitus on tiiviimpi kuin Kalevala 1849:ssä, rytmikäs ja oivaltava.

Luvun 26 alussa Nieminen nostaa esiin hauskasti Lemminkäisen tarkkakorvaisuuden. ”Lemminkäinen, Ahti saarella asuja, oli kyntötöissä, kun kuuli, tarkkakorvainen, jylinää kylältä, järinää järvien takaa, jalkojen kopinaa ja rekien ratinaa. ”Juhlivat häitä Pohjolassa”, hänen mieleensä juolahti, ”juhlivat ja juovat salaa minulta!” Hän kiristeli kiukkuisena hampaitaan, jätti kyntämisen sikseen ja hyppäsi ratsaille, karautti kotiinsa.(Kalevala 1999, s. 133)” Myös Lemminkäisen kiukun ilmaisua Nieminen on yksinkertaistanut kertovammaksi ja vähemmän groteskiksi. Kalevala 1849:ssä Lemminkäinen, ”Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. //Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, /jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. /Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: /häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! //Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; /veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä.”(Kalevala 1994/1849, s. 156)

Luvun 32 alussa Nieminen korostaa, että irvihampauttaan Ilmarisen emäntä leipoi kiven Kullervon leipään. ”Kullervo, Kalervon poika, kyseli sepän kodissa töitä tehdäkseen. Ilmarisen emäntä pani orjan paimeneksi, suuren karjan kaitsijaksi. Leipoi leivän paimenelle, ja irvihammas kun oli, leipoi kiven leivän sisään.”(Kalevala 1999, s. 167). Kalevala 1849:ssä irvihampaus tulee esiin mutkikkaammin, Kalevala 1999:stä puuttuvaa kuoren kaunistamista kuvataan vielä kaksin lausein: ”Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, /leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: /kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. //Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, ”(Kalevala 1984, s. 194).

HUUMORI TERÄVÖITYY TIIVISTYESSÄÄN

Toisaalla tiiviyttäminen nasevoittaa tekstiä. Kalevala 1849:ssä Lemminkäisen äiti haraa poikansa jäänteitä Tuonelan joesta, koettaa harsia hänestä ihmistä. Korppi tarttuu heti hänen epäilyynsä, kehottaa luovuttamaan ja työntämään lapsensa jokeen.”Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi: /"Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?» /Päätyi korppi kuulemahan. Tuop’ on tuohon vastoavi: /»Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa: /jo silt’ on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut. /Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen! /Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi.» ”(Kalevala 1994/1849, s. 76); ”Vieläkö tästä mies tulisi”, äiti epäili itkien. Korppi sen kuuli, sanoi ”Ei siitä enää mieheksi. Työnnä takaisin jokeen, ehkä siitä tulisi turska!”(Kalevala 1999, s. 77-78) Kalevala 1999:ssä korppi uskottelee, että veteen heitetystä pojasta voisi saada turskan. Pelkkä turska ilman valas-toistoa saa koomisemman sävyn, se myös erottuu helpommin tekstistä, se ei uppoa alituisten muodonmuutosten groteskiin ketjuun siian syömien silmien ja hauen halkaisemien hartioiden kanssa.

Turskan kanssa hieman samaan tapaan koomiseksi tiiviytyy virokankaalaisen lento Pohjolan häiden edellä. Ukko koettaa Virokankaalta koettaa teurastaa suunnatonta härkää, mutta härkä heilauttaakin hänet sivuun. Kalevala 1849:ssä hän kavahtaa jonnekin sivulle: kuuseen, vitsikkoon, pajun sekaan, mutta Kalevala 1999:ssä lento päätyy kuuseen. ”Läksi ukko iskemähän [suurta härkää Pohjolan häihin], Virokannas koskemahan, /Palvoinen pitelemähän. Härkä päätä häiläytti, /mustat silmänsä mulisti: ukko kuusehen kavahti, /Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan!(Kalevala 1994/1849, s. 111); ”Ukko lähti iskemään, mutta kun härkä ravisti päätään, ukko kavahti kuuseen.”(Kalevala 1999, s. 107)

EEPILLINEN KERRONTA

Lappiin juostessaan Lemminkäisen hiihtämä hiiden hirvi kaataa keitokset kodasta ja aiheuttaa sekamelskan: ”Nousi melkoinen meteli Lapin lasten tanterilla: /Lapin koirat haukkumahan, Lapin lapset itkemähän, /Lapin naiset nauramahan, muu väki murajamahan!” (Kalevala 1994/1849, s. 65); ”Niin lähti Hiiden hirvi juoksemaan, porhalsi lappalaisten pihojen halki, kaatoi ohimennessään keittokodassa tulella olleet kattilat niin että lihat lennähtivät tuhkaan ja liemet levisivät lieteen. Siitä nousi melkoinen meteli: koirat alkoivat haukkua, lapset itseä, naiset nauraa ja muu väki möristä.”(Kalevala 1999, s. 68). Niemisen kertojantaidot näyttäytyvät jälleen tapahtumista toisiin soljuvassa tekstissä, hiiden hirvi kaataa kodan miltei tahattomasti. Myös murajamisen käännös möristä on kiinnostava, se muistuttaa myös Kalevala 1849:sta vaikutteita saaneen Aleksis Kiven useissa kohdin käyttämää ilmaisua mörätä

Äänellisistä kohokohdista Väinämöisen soittoa Nieminen kuvaa ” Vanha Väinämöinen soitti. Ei ollut metsässä sitä nelijalkaista joka ei tullut kuuntelemaan: oravat ojentautuivat oksalta oksalle, kärpät asettautuivat aidoille, hirvet hyppivät kankailla, ilvekset pitivät iloa. Susikin heräsi suolta, karhu nousi kankaalta, kapusi petäjään kuuntelemaan. Tapion kaikki kansa kulki kukkulalle soittoa ihastelemaan. [–] //Ilman luonnottaret, ihanat immet, kuuntelivat kanteletta, kuka taivaankaarella, kuka pilven reunalla. Kuutar ja Päivätär olivat kutomassa kultakangasta, mutta kun kuulivat sorean soiton pääsi heiltä sukkula kädestä” (Kalevala 1999, s. 205). Kerronta etenee leppoisan iloisesti, suden ja karhun puuhun kiipeämispuista on jäänyt Kalevala 1849:ään verrattuna tällä kertaa pois kuusi. Soiton tihentyessä hän lainaa miltei suoraan Kalevala 1849:ää, vain hauin hampaiden helähtelyn jälkeiset pari säettä ovat jäänet pois: ”Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.”(Kalevala 1994/1849, s. 235); ” Jo kävi ilo ilolle, /riemu riemulle remahti /tuntui soitto soitannalle, /laulu laululle tehosi. /Helähteli hauin hammas, /jouhet ratsun raikkahuivat.”(Kalevala 1999, s. 203).

SANOJEN JA SYNNYN ETSIJÄT

Jälkipuheessaan Nieminen kertoo, että hän on mm. syntysanojen, hääpuheiden ja peijaispuheiden voimakkaan ilmasuun sidonnaisuuden ja muiden kansantieteellisten lähteiden olemassaolon vuoksi joko karsinut tai pyrkinyt esittämään niitä mahdollisimman muuttamattomina, mutta hänen tavoitteensa ovat olleet runoilijan, ei kansantieteilijän. Tätä taustaa vasten on ehkä kokeellista tarkastella yhtä teemaa Kalevala 1999:ssä ja 1849:ssä keskeisten lukuihin nivoutuvien juonen käänteiden ulkopuolelta. Koska tietäminen ja sanallisuus kuitenkin korostuvat, katson esimerkkien, miten ne näkyvät Kalevala 1999:ssa verrattuna 1849:aan. Koska Kalevala 1999 on tehty käännökseksi eikä uudeksi tulkinnaksi, yhteen teemaan kohdistuva tarkastelu kertoo ehkä enemmän lukijan valinnoista kuin Kalevala 1999:n kokonaisuudesta. Oikeastaan teemasta voi ehkä kertoa vain, tuleeko se yhtä olennaisena esiin kuin Kalevala 1849:ssä ja millaisen kielellisen muodon se saa.

Kalevala 1999:n alussa kertoja ryhtyi laulamaan veljen, ystävän kanssa. Lauluaan hän jatkaa kuitenkin yksin, tai sitten he laulavat yksi kerrallaan. Luvun 15 lopussa (Kalevala 1999, s. 80) hän kertoo laulavansa yksin: ”Niin lähti Lemminkäinen äitinsä kanssa [Pohjolasta kotiin]. Jääköön nyt hetkeksi kotiinsa, laulan muusta välillä.” Kerrallaan kertojia on kuitenkin vain yksi, lopetussanansakin hän laulaa yksin, ehkä veli kuuntelee lukijan lailla. Kertoja näkyy, hän ei ole metsästäjä eikä koe-eläintutkija, ehkä kertoja on lähempänä luonnonsuojelijaa, hän laulaa tuhoamisesta ja päättömästä hävittämisestä, Väinämöiselle sen sijaan tärkeintä on saada sanat selville, rakentaa venettä tiedolla. Merkitys on sama kuin Lönnrotin Kalevalassakin. ”Voi minua poloista, Väinämöinen sanoi, ”ei päässyt vene vesille!” Alkoi tuumia mistä saisi sanat, löytäisi loitsut. Ehkä pääskysen päälaelta, joutsenien jonon päästä, hanhilauman hartioilta? Sanat saadakseen hän tuhosi joukon joutsenia, hävitti hanhilauman ja pääskysparven, mutta turhaan: ei saanut niiltä edes puolta sanaa ”(Kalavala 1999, s. 82); ”Läksi saamahan sanoja. Tuhoi joukon joutsenia, /harkun hanhia hävitti, päättömästi pääskysiä: /ei saanut sanoakana, ei sanoa eikä puolta.”(Kalevala 1994/1849, s. 83). Väinämöinen rakentaa veneen sanoin, jos ei tunne sanoja niin käy hakemassa: preparoi eläimiä, noutaa Tuonelta, Vipusesta, hän saa vallan siihen jonka synnyn tietää, sen hän saa myös tehtyä sanoin.

Sampo jää Kalevala 1849:n tapaan Kalevala 1999:ssä arvoitukselliseksi. Sampo syntyy, mutta sitä ei voida tehdä uudelleen, sen syntyä ei tiedetä. Sampo muotoutuu alasimessa tuulien voimin, tuulet hämmentävät aineksia mutta etukäteen Ilmarinenkaan ei näytä tietävän mitä massasta syntyy tai kuinka se muodostuu. Jonkin ajan päästä Ilmarinen tulee katsomaan, aihio on syntynyt käsin koskematta, loitsimatta, viidennellä yrityksellä. Hän ”Takoi Sammon taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn, rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi Sampo, /kirjokansi kiikutteli, /jauhoi purnun puhtehessa: /yhden purnun syötäviä, /toisen jauhoi myötäviä, /kolmannen kotipitoja.”(Kalevala 1999, s. 52).
Ken tietää synnyn, osaa Kalevalassa valmistaa, hyödyntää ja manata pois. Käärmekään ei pure sitä, joka tietää että ”[s]en on syöjätär sylkenyt” (s. 79 Kalevala 1999), rauta ei haavoita sitä joka tietää, kuinka se lupasi suosta nostettuna ahjon kuumuudessa elää lihaa purematta. Mutta ongelmia seuraa, kun syntyä ei tunneta. Sampoa tehtäessä oli orjien lietsoessa syntynyt neljästi jotain Ilmarisesta kelvotonta: koreaa mutta huonotapaista: korea mutta sotaan hanakka hevonen, samanlainen vene, metsään maitonsa valuttava lehmä ja omapäisesti naapurien pellot kyntävä aura, nämä Ilmarinen palautti massaksi takaisin ahjoon. Sammon synty jää tietämättä eikä sitä ei voida tehdä uudelleen, eikä edes sen tarkoitusta tai tarkempaa käyttöä tiedetä.

Pelkkä jauhomylly se ei Kalevala 1999:n tai 1849:n mukaan ollut: Sammon aikaan Pohjolan tyttäret ja piiat jauhoivat jauhoja, Pohjolan häiden alla kerrottiin käsin jauhavan tyttären ahkeruudesta, tosin kuvaus voi kertoa aiemmistakin, Sampoa edeltäneistä ajoista. ””Siitä onnen myyrä osasi tien neidon kuuluun kotiin”, sanoi lapsi,.”[–] Siitä tiesi neidon kasvaneeksi, kun kerran kulki pihan läpi aamuvarhain ja huomasi miten ahkerasti neiti oli jauhamassa ”(Kalevala 1999, s. 105). Sama ilmenee myös Kalevala 1999:n lähdekirjassa: ”Siitä tiesi teltamoinen, äkkioutoinen älysi, /neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi: /kun kävi pihatse kerran, astui aittojen alatse, /varsin aamulla varahin, /[–]/neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa: /kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, /kiven siili sirkkusena, kivi helmenä heläsi.” (Kalevala 1994/1849, s. 109).
Se, ettei sampo ole pelkkä jauhomylly varmistuu Ilmarisen ja Väinämöisen kiirehtiessä kilvan kosimaan, Pohjolan tytärtä. Heidän saapuessaan Pohjolan tyttö vastaa, ettei jauhinkiireiltään jouda katsomaan tulijoita, vaikka sampo oli silloin jo jauhanut heillä rikkauksiaan: ”Tytti taiten vastaeli: »En joua, isäni kulta: /suur’ on läävä läänittävä, karja suuri katsottava, /paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat; /paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen.»” (Kalevala 1994/1849, S. 100). Kalevala 1999:stä kohta puuttuu, siellä Pohjolan isäntä menee itse suoraan katsomaan pihaan tulijoita (s. 98). Myös vedellä voidaan jauhaa jauhoja sammottakin. Ilmarisen kotona hänen äitinsä kertoo Pohjolan tyttärelle siellä jauhettavan veden voimin. Kohta löytyy sekä 1894 että 1999 Kalevalasta: ”Älä murehdi, miniäni. Tässä talossa sinusta pidetään huoli. Täällä on hyvä ollaksesi, appesi ja anoppisi ovat kuin oma isäsi ja äitisi. Mitä miehesi tekeekin, pyydä sitä sulhaseltasi: ei ole mitään, mitä hän ei sinulle toisi. Äläkä huolehdi, ei sinua täällä liialla työllä piinata: vesi jauhaa vehnät, aalto pesee astiat.”(Kalevala 1999, s. 130); ”Hyvä täss’ on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. /Ei ole kiirettä kivelle eikä huolta huhmarelle: /vesi tässä vehnät jauhoi, koski kuohutti rukihit, /aalto astiat pesevi, meren vaahti valkaisevi.”(Kalevala 1994/1849, s. 152) Tunnetuille asioille löytyy Kalevalasta tarkka selitys, vesi jauhaa jyvät Ilmarisen kotona, rauta taltutetaan sen syntysanoilla, mutta sampoa ei tehdä uudelleen, koska sen syntyä ei tunneta tarkkaaan.

Kalevala 1849:n juonen kulun kannalta keskeiset kohdat näyttäisivät löytyvät myös Kalevala 1999:stä. Tilanteen sävy selviää, vaikka vaikkapa vesi jauhajana kerrotaan hieman erilaisin rytmein. Kalevala 1999 vaikuttaisi silmämääräisesti tekstimäärältään huomattavasti Kalevala 1849:ää ohuemmalta, tästä voi seurata, että jos lukijan keskeisinä pitämät kohdat poikkeavat kirjailijan keskeisiksi näkemistä juonen käänteistä, lukijan etsimää Kalevala 1849:n kohtaa ei välttämättä löydy Kalevala 1999:stä. Etsittäessä esim. temaattisesti sammon olemusta, joudutaan palaamaan Kalevala 1849:n pariin. Jotta voitaisiin vaikkapa vakuuttua siitä, ettei sampo ollut pelkkä jauhoja jauhava vesimylly, olisi hyvä tietää, että sammon aikaan pohjolassa jauhettiin käsin samaan aikaan kun vesimyllyllä jauhettiin siellä, missä sampoa ei ollut. Kalevala 1849:stä selviävät molemmat, mutta Kalevala 1999:stä edellinen jää kerrotulta ajaltaan epäselvän kohdan varaan. Tällaisia lukijoita kirjailija kehottaa jälkilauseessaan hakeutumaan myös Kalevala 1849:n pariin: hän mainitsee Kalevala 1999:n käännöksen lisäksi sovitelmaksi, koska hän on lyhentänyt joitakin jaksoja paljonkin. Hän myös kertoo laatineensa Kalevala 1999:n runouden, ei esimerkiksi folkloren ja kansantieteen tähden.

LUKIJA OMALLA LÖYTÖRETKELLÄÄN

Kalevala 1999 on avannut ainakin minulle uusia näkökulmia Kalevalaan. Kalevala 1999:ää lukiessa huomioin uusia asioita, joita en ollut Kalevalasta aiemmin löytänyt, jännittäen etsin, löytyvätkö samat vivahteet Kalevala 1849:stäkin, mielestäni ne löytyivät hyvin pitkälti, ehkä jotain siian syömien silmien kaltaisia groteskeja kertauksia lukuun ottamatta, mutta silloinkin Lemminkäisen tila oli jo aiemmin esitetty. Ehkä kielen selkeys oli se, mikä auttoi havaitsemaan turskan, ja kertojan asenteen luonnonsuojeluun, Lönnrotin Kalevalasta olin kohdat kyllä lukenut niitä huomaamatta. Kieleltään Kalevala 1999 poikkeaa lähdekirjastaan kylliksi, jotta sen avulla lukija voi pyrkiä ajattelemaan tuoreella tavalla Kalevalaa, vapaampana ehkä kangistuneista tulkinnoistaan. Kalevala 1999 antaa virikkeitä Kalevalan lukemiseen, voi olla että sen avulla löytää Kalevalasta uusia, kiinnostavia kohtia, silloin Kalevala 1999 toimii ehkä parhaiten rinnan Kalevala 1849:n kanssa. Mutta Kalevala 1999:n voi lukea myös itsenäisenä, sujuvan runollisena, eheänä tarinana. Lukijan tavoitteista riippuu, kumpi hänelle parhaiten sopii.

Myös Adam Korpakin kuvitus vapauttaa lukijaa aiemmista, pitkälti Gallen-Kallelan kuvituksen pohjalta ikonisoituneista mielikuvista. Kuvat rytmittävät tekstiä, valtaavat tilaa ja ujuttautuvat, silti niissä on syvyyttä, myyttistä hurjuutta, leikkisyyttä, arvoituksia. Kuvat herättävät yksilöllisiä mielikuvia, minusta esim. Väinämöinen Vipusen hartioilla vaikuttaa pikkuriikkiseltä ortodoksiselta patriarkalta suunnattoman, tumman ja matalaotsaisen, hurjistuneen luolamiehen karvaisella iholla (Kalevala 1999, s. 88-89). Lemminkäistä Tuonesta harovan äidin puitteet ovat hulppeat: kuperat tummat paadet nousevat pystysuoraan korkeuksiin kahden puolen pikkuruista, pystypäin virtaa haraavaa hahmoa (Kalevala 1999, s. 76-77). Sampoa tavoittavan kotka-Louhen luurankomainen pää tumman, hämärärajaisen lintuhahmon keskellä tuo mieleeni manalan lähettilään (Kalevala 1999, s. 214-215). Kullervon lintujen lennon estäväksi aidaksi s. 164-165 pisteaita on sivun alareunojen nauhaksi sijoitettunakin korkea, mutta aukkoinen. Hukuttautunut Aino on Korpakin maalaamana mustuvan kelmeänäkin kaunis, kuin virta olisi juuri nostamassa vartaloa pintaan (Kalevala 1999, s. 28-29).

LÄHTEET

Kalevala 1999. Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen ja kuvittanut Adam Korpak. SKS, Helsinki 1999. 261 s.

Elias Lönnrot: Kalevala 1849. CompOpus-kustannus 1994, Espoo. 290 s. CD-rom.

Kinnunen Aarne: Kertomuksen opissa. Avoimen maailman hahmotuksesta. WSOY 1989. Juva.

Mattila Juho: 21.2.99 Agricola-verkossa, arvostelu ”Kalevalan naiset ja miehet ja me” kirjoista Kalevala 1999 (yllä) ja Kalevalan hyvät ja hävyttömät, Piela Ulla (toim.), SKS, Helsinki 1999.