Kirjallisuuden, sekä kauno- että tietokirjallisuuden, lukemisesta ja sen muutoksesta 2000-luvun Suomessa ovat huolissaan monet tahot, esimerkiksi Kirjastoseura, äidinkielen opettajat ja Opetusministeriö.

Pelkoa kannetaan siitä, että nimenomaan kirjojen (tekstikokonaisuus, jolla vähimmäismitta ja ISBN-tunnus) lukeminen on koko väestön kohdalla tasaisessa laskussa. Erityisesti lukuinnon pudotus näkyy “uusien ikäluokkien ja sukupolvien” (1990-luvulla ja myöhemmin syntyneet) elämäntavoissa ja harrastuksissa. Näin etenkin poikien ja miesten kohdalla. Kirjaan tarttuminen tai sähkökirjan avaaminen käy heidän kohdallaan yhä harvinaisemmaksi. Mikäli trendi jatkuu koko 2020-luvun, niin kirjojen lukeminen hiipuu asteittain. Viihdettä, tunne-elämyksiä saa ilman kaunokirjoja ja tietoa löytyi ilman tietokirjoja.

Tilanteen kriitikot näkevät, että kirjojen lukemisen jatkuvalla ja vääjäämättömältä näyttävällä vähenemisellä on dramaattisia ja koko suomalaista yhteiskuntaa koskettavia negatiivisia seurauksia. He väittävät, että lukemisen merkittävää vähentymistä tulee verrata jopa ilmastokriisiin. Kirjallisuuden puolustajat katsovat, että kirjallisuus on opettanut yksilöitä ja jopa Suomea kansakuntana ymmärtämään itseään. Kirjallisuus auttaa ihmisiä tulkitsemaan toisiaan ja näin se edistää ihmisten välistä kommunikaatiota ja dialogia.

Kirjojen merkitystä korostavat väittävät myös, että ne jotka eivät lue ja hyödynnä kirjallisuutta, syrjäytyvät työelämässä, arkielämässä sekä yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen. Osattomuus ja eriarvoisuus väestöryhmien välillä voimistuvat. Näin kehkeytyy jopa uusi luokkajako: “lukeva luokka” vastaan ”lukematon luokka”.

Suomeksi kirjoitetun kotimaisen kirjallisuuden laaja harrastaminen on pitänyt suomen kielen elinvoimaisena. Netissä lukeminen ja sinne kirjoittaminen – kuten myös talouden ja työmarkkinoiden globalisoituminen – ovat nostaneet englannin hegemoniseksi kieleksi. Tätä kautta kirjojen puolustajat pelkäävät sitä, että suomi muuttuu finglishiksi eli suomen ja englannin sekoitukseksi. Tämän lisäksi sosiaalisen median viestintäkanavat (Twitter,Tinder ja Tik-Tok ynnä muut) muuttaa kielen kommenteiksi, iskulauseiksi sekä visuaalisten merkkien (kuten meemit) kuorruttamaksi merkkikoosteeksi.

Kirjoja rakastavien kulttuuri-ihmisten lisäksi kirja-alan ammattilaiset, joita on edelleenkin noin 20 000 henkilöä, kamppailevat arkisessa työssään kirjojen puolesta. Nämä ammattilaiset eli kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjakauppojen henkilökunta, kirjastoalan työntekijät sekä harvat Suomessa päätoimisina kirjailijoina toimivat ovat luonnollisesti huolissaan jo omasta työllisyydestään. Osa karsastaa mahdollista toimenkuvansa muutosta: esimerkiksi kirjastovirkailijat pelkäävät sitä, että heistä tulee vapaa-ajan ohjaajia ja digitukihenkilöitä, mikäli kirjallisuuden lainaaminen supistuu jyrkästi. Heistä monethan ovat näihin päiviin asti pitäneet työtään kutsumusammattina.

Lukemisen aika lukemisen aikalaisdiagnoosina

Kansalliskirjaston johtajana toiminut Kai Ekholm ja kustannus- ja kirjakauppa-alalla pitkään työtään tehnyt Yrjö Repo murehtivat kirjassaan Lukemisen aika kirjallisuuden lukemisen nykyisyyttä ja lähitulevaisuutta Suomessa. Tilanteen selkiyttämiseksi ja parantamiseksi he tarjoavat toimittamassaan (ja pääosin kirjoittamassaan) teoksessa ennen muuta “rakenneanalyysin”, jonka avulla kirja-ala voi yrittää välttää karilleajon. Kyseisessä kirjassa, – huolimatta siitä, että se koostuu melko itsenäisistä osioista – on kyse aidosta analyysista: aihe ensinnäkin rajataan, toiseksi se puretaan osiin ja kolmanneksi tulkinta kootaan uudeksi mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Rakenneanalyysin tulokset ilmenevät parhaiten Ekholmin kirjoittamissa pääluvuissa Lukeminen verkon aikakaudella, Kirjallisuus on antanut elämällemme muodon ja Lukemisen rakenteet muuttuvat.

Ensimmäisessä näistä manituista luvuista Ekholm erittelee ensinnäkin kirjallisuuden tehtäviä ja vaikutuksia. Lähtökohtaisesti hän painottaa sitä, että erilaisten tekstien lukeminen on perustava ihmisen lajiominaisuus. Lukemalla ymmärrämme itseämme ja muita. Ekholm viittaa siihen, että Karl Marx, yhdessä Friedrich Engelsin kanssa, rakensi kokonaiskuvansa brittiläisen työväenluokan ja tätä kautta koko työväenluokan taloushistoriasta lähinnä Manchesterin kirjaston tarjoaman kirjallisen materiaalin turvin. Tämä pohjusti Marxin vaikutusvaltaisen ja historiaa muuttaneen teoksen Pääoma kirjoittamista.

Pääluvussa Lukeminen verkon aikakaudella Ekholm tarkastelee kirjojen yhteyttä virtuaaliseen teknologiaan ja erittelee teknologiseen muutokseen kytkeytyvän “siirtymälukemisen” merkitystä. Tällä Ekholm tarkoittaa lukemisen siirtymistä kirjoista toisiin alustoihin ja formaatteihin eli “luetaan” e-kirjoja, äänikirjoja, verkkolehtiä, verkon ilmaisaineistoja ja roolipelien dialogeja. Hänen mukaansa tämä ei rikastuta kirjojen lukemista, vaan surkastuttaa sitä.

Hän moittii myös kirjastoalan ammattilaisia passiivisesta ja väärän toiveajattelun leimaamasta reagoinnista uuteen tilanteeseen. Ekholm esittää numeerisiin faktoihin perustuen sitä, että kirjallisuuden ja uuden virtuaalisen teknologian liitto ei merkitse synergiaetua molemmille. Se ei pelasta kirjastoja kirjallisuuteen keskittyvänä organisaationa.

Uutuudet eli ennen kaikkea sähkökirja ja äänikirja eivät ole lisänneet kirjakauppojen myyntilukujen kokonaisuutta eivätkä ole kasvattaneet kirjallisuuden lukijamääriä ja lainauslukuja, vaan kehitys on Suomessa ollut jo kymmenisen vuotta päinvastainen.

Kirjallisuuden voima ihmisyyden ymmärtäjänä

Kyseisessä luvussa Ekholm esittää juhlallisesti sitä, että kirjallisuus on luonut nykyihmisen niin yksilönä kuin kollektiivina. Suomessa Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja kolmiosainen Tällä pohjantähden alla, joita jopa 1990-luvulla ja sen jälkeenkin syntyneet ovat – jossain määriin – lukeneet, rakensivat kansakunnalle kollektiivista muistia.

Kirjoittajan mukaan elämme 2020-luvulla yhtenäiskulttuurin jälkeistä aikaa, jossa yksilöllisyys ja individualismi hallitsevat. Nämä näkyvät sekä lukemisen tavoissa (“nettilukemisessa”) että luettavien kirjojen sisällössä. Nettilukeminen näyttää lisäävän lukemisen tarjontaa ja lukijan valinnan vapautta, vaikka se onkin digitaalisten järjestelmien (esimerkiksi Amazon ja Google) ohjaamaa. Nettiajassa luetaan ja kuunnellaan (jopa katsellaan) tietokirjallisuuden puolella yhtäällä erilaisia self-help tekstejä ja toisaalla elämänkertoja olivatpa ne kirjan muodossa tai eivät. Kaunokirjallisuudessa kirjailijoiden henkilökohtaiset tunnustukset esimerkiksi autofiktioina äänikirjan muodossa ovat suosittuja uudentyyppisten lukijoiden piirissä. Ekholmin mielestä tämäkin heikentää kirjallisuuden voimaa ennen kaikkea ihmisyyden ymmärtäjänä.

Luvussa Lukemisen rakenteet muuttuvat Ekholm osin aiemmin esitettyä kerraten kokoaa yhteen niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat lähivuosina kirjallisuuden arvonlaskuun Suomessa. Näitä ovat ensinnäkin se, että kirjallisuuden tarjoamat tarinat eivät tyydytä yleisöä samalla tavoin muut, kuten esimerkiksi elokuvien ja tv-sarjojen tarinat. Tähän liittyvä kirjallisuuden viihteellistyminen, mikä näkyy muun muassa dekkareiden ja romanttisen kirjallisuuden tarjonnan kasvuna, ei ole Ekholmin mukaan auttanut lukijakunnan kadon pysäyttämisessä, vaan kirja-ala on tätä kautta sahannut omaa oksaansa. Viihteellistynyt kirjallisuus ei ole avannut portteja vakavampaan kirjallisuuteen. Kirjallisuuden tarjonta on yksipuolistunut.

Tässäkin yhteydessä Ekholm syyttää paitsi kustantajia myös kirjastoalan organisaatiota väärästä strategiasta eli ajamisesta kaksilla rattailla. Yhtäällä halutaan pitää kiinni perinteellisestä kirjallisuudesta ja sen lukijoista samalla kun tehdään myönnytyksiä, joilla yritetään houkutella digiajan yleisöä vaikkapa äänikirjoilla ja vastaavilla digitaalisilla “epäkirjoilla” sekä upeilla uusilla kirjastoilla, joissa kirjoja löytyy yhä vähemmän.

Esittämässään kirjallisuuden lukemisen diagnoosissa Ekholm mieltää muutokset voittopuolisesti negatiivisena. Hän on sitä mieltä, että vaikka kirja näyttääkin vielä Suomessa säilyttäneen tietyn arvostuksen ja suosion, niin pinnan alla kytee. Käytännössä kirjallisuus ei uusiudu kirjallisuutena hedelmällisesti muotojaan muuttaen, vaan se enemmänkin sinnittelee ja rämpii eteenpäin digiajassa ja siirtymälukemisen hallitessa. Ekholm vertaa tilannetta lentokoneeseen. Lento etenee ja tarjoilu pelaa matkustamossa, vaikka osa lentokoneen henkilöstöstä ja matkustajistakin haistaa palaneen käryä.

Kirjallisuuden muuttuva lukijakunta

Numerotietoa kirjallisuuden tuottamisen ja kuluttamisen muutoksesta tarjoa Yrjö Revon laatima pääluku Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta? Tämä tarkastelu on tärkeää, koska erityisesti tilastotietoa suomalaisesta kirjojen tuotannosta (kustantamisesta ja myynnistä) ja kuluttamisesta (lukemisesta, lainaamisesta ja ostamisesta) on niukasti ja se on hajallaan eri tahojen pitämissä tilastoissa.

Revon luvusta voi poimia kiintoisia numerotietoja. Ensinnäkin painetun kirjallisuuden (ei sisällä sähkökirjoja) tuotannon huippu Suomessa sijoittuu jo vuoteen 2006. Tämän jälkeen on ollut tasaista laskua lukuun ottamatta koronavuotta 2020.

Toiseksi kustantajat ovat toki pyrkineet tasoittamaan tilannetta kirjan uusien formaattien avulla. Niinpä vuonna 2020 yleisen kirjallisuuden kappalemääreisestä myynnistä 51 prosenttia oli e-kirjoja tai kuunneltavia äänikirjoja.

Kolmanneksi hätkähdyttävää on se, että Suomi-lukee tutkimuksen vastaajat käyttivät yleiseen kirjallisuuteen (ei sisällä oppi- ja ammattikirjallisuutta) kuuluvien kirjojen ostoon vain 105 euroa koko vuotena 2020.Tämä summahan voi monilla mennä yhdessä ravintolaillassa.

Yhtä kaikki olemassa-olevat kirjallisuutta ja lukemista Suomessa luotaavat tilastoluvut ovat Revon mukaan etupäässä kielteisiä kirjallisuuden suosion kannalta.

Teokseen Lukemisen aika on sisällytetty myös Tiia Winther-Jensenin ja Maiju-Sofia Pitkäsen tuottama luku Verkkoajan uudet lukijat. Sen teksti perustuu vuonna 2020 tehtyihin haastatteluihin, joiden pohjalta kirjoittajat rakensivat tyyppiluokituksen: 1) Itseänsä kehittäjät, 2) tiedon perässä, 3) todellisuuspakoiset, 4) ajan hermoilla, 5) luontevat lukijat, 6) keräilijät, 7) sosiaaliset lukijat, 8) ruuhkavuosilukijat ja 9) lukemisensa hylänneet.

Kirjoittajat eivät tarkastele luokituksensa merkitystä ajatellen kirjallisuuden lukemisen tulevaisuutta Suomessa. Olettaisin, että lukija tyypeissä korostuvat itsensä kehittäjät sekä todellisuuspakoiset ja ajan hermoilla pysyttelevät lukijat 2020-luvun edetessä. Samalla lukeminen jätetään yhä useammin harrastuksista pois, mikäli sitä on ollutkaan. Mikä merkitys tällä on kaunokirjojen ja tietokirjojen tulevaisuudelle?

Lukemisen tulevaisuuskuvat

Tulevaisuutta luotaa myös Ekholmin kirjoittama pääluku Lukemisen tulevaisuus. Tekijä on tuottanut kolme skenaariota eli tulevaisuuskuvaa. Skenaariomenetelmässä jonkin tarkasteltavan ilmiön nykytilasta johdetaan sen erilaisia ja vaihtoehtoisia mahdollisia tulevaisuuksia.

Ekholmin mukaan kirja-ala ja lukeminen Suomessa saattaa suuntautua jonkin (tai joidenkin) seuraavien skenaarioiden suuntaiseksi:

1) Kaikki ympärillämme on muutoksessa, mutta emme halua puuttua siihen liiaksi,
2) Kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme digitaalinen kansakunta ja
3) Pahin on tapahtunut.

Ensimmäisessä skenaarion ydin on siinä, että kirja-alan sopeutuu passiivisesti ja voimattomasti ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin, joita ovat lähinnä uusien ikäluokkien lukemista väheksyvät harrastukset sekä virtuaaliteknologia, joka kytkee kirjoitettua tekstiä yhä enemmän ääneen ja kuvaan. Tähän liittyvä siirtymälukeminen korostaa pintalukemista eli erilaisen materiaalin selailua ja maistelua perinteellisen kirjan edellyttäessä pohtivaa ja sulattelevaa syvälukemista.

Kyseisessä skenaariossa kirja-ala, kirjallisuus ja perinteinen lukeminen toki säilyvät, joskin heikentyneinä. Ekholm esittää, että julkaistujen kirjojen kappalemäärä saattaa pysyä entisellään, mutta kirjojen kirjo kaventuu. Muutamat bestseller-kirjat haukkaavat kirjojen myynnistä alati kasvavan annoksen. Tähän on kustantajien, kirjakauppojen ja lukijoiden tyydyttävä.

Toisessa tulevaisuuskuvassa Kaikki on vaihtanut paikkaa, olemme digitaalinen kansakunta Ekholm painottaa sitä, että siirtymälukeminen, joka kohdistuu uudenlaiseen “tekstiin” (e-kirjat, äänikirjat, podcastit ja elokuviin ja tv-ohjelmiin liittyvät dialogit ja muut vastaavat) tulee nyt hallitsevaksi perinteellisen kirjatekstin lukemisen jäädessä tätä täydentäväksi.

Tässä skenaariossa lukijakunta fragmentoituu yhä enemmän. Enemmistö lukijoista hyödyntää vain uudenlaisia tekstejä uusin metodein. Verkko on helpottanut ja tehnyt halvaksi erilaisten virtuaalisten tekstien lukemisen. Digitaalisessa kansakunnassa ihmisten ei tarvitse nähdä vaivaa ja syventyä varsinaisen kirjallisuuden lukemiseen. Vain pieni osa lukijoista pitäytyy traditionaalisen kirjan kuluttajina.

Kolmannessa skenaariossa Pahin on tapahtunut, Ekholm tulkitsee tilanteen sellaiseksi, että skenaarioissa yksi ja kaksi kuvatut perinteistä kirja-alaa ja lukemista rapauttavat muutostendenssit ovat toteutuneet täydellä voimallaan. Kirjallisuus on “asetettu verkon reunalle”. Se on katoamassa tai ainakin jäämässä pienen marginaaliryhmän harrastukseksi. Toki aina silloin tällöin uusia kirjan kustantajia ja perinteisiä kirjailijoita syntyy: mutta ne luhistuvat taloudellisen paineen alta. Kirjallisuuden harvenevalla lukijakunnalla toki riittää lukemista ainakin jo julkaistujen klassikoiden kanssa.

Kaikki kolme Ekholmin rakentamaa skenaariota ennakoivat kirjallisuuden ja kirjan tulevaisuudelle vaikeuksia.

En osaa sanoa onko Ekholm muotoillut nämä skenaariot kirjallisuuden lukemisen epätoivottavasta tulevaisuudesta “itsensä tuhoaviksi ennusteiksi”, mitä termiä kirjoittaja ei käytä. Tässä yhteydessä hän ei eksplikoi sitä, miten näitä tulevaisuuden negatiivisiksi koettujen näkymien toteutumista estettäisiin. Pääluvussa Lukemisen tulevaisuus, kuten muissakin kirjoittamissaan luvuissa, Ekholm puolustaa kirjallisuuden merkitystä suomalaisessa kulttuurissa abstraktein, ylevin ja moraalisin argumentein:

“Kirjallisuutta tarvitaan monimutkaistuvassa maailmassa, sillä ymmärtämisen tarve on loputon. Ihminen ei elä tiedosta, vaan asioiden välisestä ymmärryksestä. Kun lukija lukee, kirja lukee lukijaansa ja rakentaa häntä.”

Toiseksi Ekholm haluaa, että tehtyä rakenneanalyysia kirjallisuuden ja sen lukemisen nykytilasta syvennetään. Tämä on hänen mukaansa keskeistä kirja-alan tulevaisuudelle. Analyysin tulisi virittää eripuraisia ja keskenään kilpailevia kirja-alan toimijoita (ennen muuta kustantajia) luomaan yhteistä toimintastrategiaa kirjallisuuden pelastamiseksi.

Kolmanneksi Ekholm ja Repo esittävät lyhyesti myös muutamia konkreettisia keinoja kirja-alan kielteisen kehityksen katkaisemiseksi. He ehdottavat – koskien kirja-alan taloudellista tukemista -kirjailijoiden apurahajärjestelmän uusimista ja kirjallisuuden tuottamiselle samanlaista valtion tuotantotukea kuin vaikka turpeen tuotannolle. Toinen parannuskeino olisi kirja-alan tuotantoa ja kuluttamista koskevan numerotiedon kokoamiseen ja analyysiin keskittyvän itsenäisen tilastoyksikön perustaminen.

Onko syytä lukea Lukemisen aika?

Vaikka en vertaisi kirjallisuuden lukemisen vähentymistä suomalaisen nyky-yhteiskunnan ympäristömuutokseen ja yleiseen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuden kaltaisiin ongelmiin, niin kirjallisuuden lukemisen haurastuminen on aihe, joka vaatii tutkimista, keskustelua, poliittisia tekoja ja uudenlaisia arjen valintoja.

Ekholmin ja Revon Lukemisen aika on kirjallisuuden ja lukemisen nykytilasta ja sen ongelmien diagnosoinnista kiinnostuneille suositeltava kirja. Se tarjoaa tilanteesta asiantuntevaan ja terävään analyysiin pohjaavan kokonaiskuvan ja kantaaottavan tulkinnan, joka on harvinaista suomalaisessa tietokirjallisuudessa.

Ekholmin neljässä pääluvussa esittämä synteesi on teoksen parasta antia. Informatiivinen on myös Revon kirjoittama luku, jossa etsittiin vaikeasti löydettäviä ja irrallisia numerotietoja kirjojen tuottamisesta ja kuluttamisesta Suomessa.

Kirjoittajat yhdistävät lukemisen kirjojen lukemiseen, joka on vielä Suomessa yleistä ja osoittaa kirjan vahvaa, vaikkakin hivenen jo hapertuvaa asemaa. Näin kirjallisuuden puolustus käyttää suomen yleiskielen diskursiivista valtaa eli asemaa määrittää mistä ja miten puhutaan ja kirjoitetaan. Lukeminenhan tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan kirjojen lukemista.

Kirjallisuuden asema tarinamarkkinoilla?

Tekijät haluavat säilyttää kirjallisuuden lukemisen monopolina lukemiseen hyväksyen uutena formaattina muun muassa sähkökirjat. Äänikirja ei kuitenkaan näytä olevan ainakaan Ekholmille ja Revolle kirja, koska sitä ei lueta vaan kuunnellaan.

Mutta onko kirja eli melko pitkä kirjoitettu tekstikokonaisuus vielä 2020-luvun lopussakin lukemisen ainoa kohde? Voiko ajatella, että kirjoitetun tekstin kuunteleminenkin on laajassa mielessä lukemista?

Onko syytä ottaa huomioon, että kirjoitettuja ja luettavia tekstejä voi tuottaa ja kuluttaa myös sosiaalisessa mediassa, vaikka ne eivät kirjan mittaa täyttäisi? Eivätkö myös laajat – kenties kuvilla ja videoilla täydennetyt – podcastit ja blogit ole arvokkaita lukemisen ja kirjoittamisen kohteita? Miten tulee suhtautua siihen, että tv-sarjojen käsikirjoitukset kasvattavat merkitystään ja suosiotaan muihin medioihin (kuva, ääni etc.) kytkeytyvinä teksteinä? Kenties myös lyhyet populaarimusiikin kappaleet ovat nekin kuunneltavaa ja luettavaa kirjallisuutta, jotka voivat kertoa yleisöä koskettavia tarinoita kilpaillen näin kirjallisuuden kanssa.

Tarinat eivät tulevaisuuden maailmassa katoa, mutta mikä on perinteisen kaunokirjallisuuden asema näillä tarinamarkkinoilla Suomessa vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Mihin tarvitaan tietokirjallisuutta, kun kaiken tiedon saa netistä vaikkapa googlaamalla?