Lukeneen ja analyyttisen kuuntelijan vaellus musiikinkäytön kentällä

Tommi Uschanovin esseekokoelma tarttuu reippaalla ja keskustelevalla otteella musiikin merkityksiin, kytköksiin ja käyttöön. Tematiikan käsitteleminen muuallakin kuin musiikintutkijapiireissä on mitä tervetullein aloite. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja on ehdottomasti innostava ja nautittava lukukokemus.

Uschanov, Tommi: Kuinka musiikkia käytetään. Teos, 2020. 208 sivua. ISBN 9789518519754.

Tommi Uschanovin kirjoittajaprofiili on moninainen, peloton ja tuottelias. Hänen tekstejään on yleisesti ottaen kiinnostavaa ja nautinnollista lukea, eikä käsillä oleva tuotos tee tähän poikkeusta. Kirja tarkastelee musiikin käyttösyiden ja -yhteyksien valtavaa kirjoa yhdistellen edeltävien kirjoittajien näkemyksiä, omaa musiikinkäyttäjäkokemusta ja suoranaista anekdoottivyöryä. Tekijän taitavuudesta kertoo, että elementit on pystytty pääosin pitämään tasapainossa ja teksti niin sanotusti svengaa. Kirja onnistuu tarttumaan lukijan ajatteluun ja henkilökohtaiseen kuunteluhistoriaan, kutsuen erilaisten argumenttien poluille ja rohkaisten paitsi avoimuuteen myös itseluottamukseen omakohtaisen käyttäjäpersoonan ja musiikkisuhteen rakentamisessa.

”Kaikki musiikki on käyttömusiikkia”

Kirjassa on neljä pääjaksoa, jotka on otsikoitu ”Musiikin sanomisesta hyväksi tai huonoksi”, ”Eräitä musiikin käyttötarkoituksia”, ”Musiikin ja äänentoiston suhteesta” sekä ”Musiikin ja tanssin suhteesta”. Otsikot muistuttavat kutkuttavalla tavalla menneiden vuosikymmenten ja -satojen musiikkia koskevasta esseekirjoittamisesta länsimaissa (vrt. esim. Eduard Hanslickin 166 vuoden takainen musiikkiestetiikan vonkale Vom Musikalisch-Schönen, joka luonnollisesti sekin päätyy Uschanovin terävän kynän tarkasteluun). Kukin jakso pursuaa sitaattia, anekdoottia ja pohdintaa. Tahti kiihtyy välillä lähes väsyttäväksi, mutta löytää useissa kohden myös poukamansa avaten tunnelmakuvia henkilökohtaiseen, nautinnolliseen ja virkistävään musiikkisuhteeseen.

Gerard von Honthorst – The Concert (1623). National Gallery of Art, Washington D. C., Wikimedia commons.

Uschanov tekee jo johdannossa selväksi, että hänelle ”kaikki musiikki on käyttömusiikkia siinä määrin kuin sitä käytetään eri tarkoituksiin”. Hän ei epäröi heittäytyä keskusteluun äärimmäistenkään ”puhtaan musiikin” puolustajien ja suoranaisten ylimielisyyden ruumiillistumien kanssa – jollaisia musiikkikirjoittamisen massiivisessa menneisyydessä kyllä riittää – mutta löytää ajattelustaan ymmärrystäkin kiihkeitä barrikadeille nousijoita kohtaan.

Käsittelyssä vilahtavat esimerkiksi sellaiset seikat kuin populaarimusiikin tutkimuksen kiihkeä innostus subversiivisten mekanismien ja musiikillisten ryhmäidentiteettien etsimiseen; viihtymisen ja rentoutumisen sinnikäs pitäminen kammottavana sekä sen ihmettely, miten vaivattomasti unohtuukaan pohtia musiikkiarjessa tiheimmin esiintyvää sisältöä, kuten esimerkiksi tunnareita, signaaleja ja mainoksia. Aiheet eivät ole kulttuurisen musiikintutkimuksen sisällä uusia, mutta tutkijaseminaarien ulkopuolella niitä ei ole suuremmin nostettu keskusteluun, siksipä teos on monellakin oikealla asialla. Kritiikkiä koskettelevassa jaksossa esiin nousee myös sellaisia kirjoittajia, jotka olivat itseltäni aiemmin huomaamatta, kuten musiikkikriitikot Deryck Cooke tai W.A. Chislett. Näiden kriitikkojen keskeinen ominaispiirre oli periaate käsitellä kaikkea kohdalle osuvaa musiikkia rakentavasti, pidättäytyen vaatimasta siltä yhtäläisyyksiä omien musiikillisten mieltymysten kanssa.

Käyttäjäkohtaiset musiikkisuhteet

Ei ole ollenkaan yllättävää, että Uschanov palaa toistuvasti Ludwig Wittgensteiniin, jonka tuotanto on yksi hänen ajattelunsa vakituisimmista perustoista. Tämän inspiroimana kasvaa kirjan pohjana oleva lähestymistapa – salliva, utelias ja iloinen musiikinkäyttö. Kirja on sanalla sanoen innoittunut puheenvuoro kaikenlaisten kuviteltavissa olevien musiikkisuhteiden puolesta. Tämä aspekti kulkee koko teoksen läpi, ja saa tuekseen milloin henkilökohtaiseen kokemiseen ja milloin taas tekijän valtaisaan lukeneisuuteen perustuvia argumentteja. Oman lukukokemukseni positiivisuuteen epäilemättä vaikuttaa se, että huomasin nälkäisesti odottaneeni tällaista käsittelyä suomalaiseen musiikkikeskusteluun myös akateemisten tekstien ulkopuolella. Toki itse argumenteista voi vapaasti päätyä olemaan eri linjoilla kirjoittajan kanssa, kuten kävi itselleni esimerkiksi taiteen ”tärkeänä” ja ”hyvänä” pitämisen välistä erontekoa koskevan pohdinnan lopputuleman kohdalla.

Täysi sali Metropolitan-oopperatalolla pianisti Josef Hofmannin konsertissa vuonna 1937. Wikimedia commons.

Akateemiset tutkijat ovat viime vuosikymmeninä jo ilahduttavasti vaivautuneet kysymään tutkimuskohteiksi suostuvilta ihmisiltä, mitä nämä oikeasti tekevät musiikillisessa arjessaan ja miksi. Tällöin kiinnostuksen pääkohteena on tietyn teknologisen formaatin, psykologisten vaikutusten tai alakulttuuri-identiteetin sijaan itse musiikkisuhde ja sen käyttäjäkohtainen määrittely. Tämän kaltainen etnografinen ote ei ole Uschanovin kirjan ytimessä, mutta näen sen kylläkin heti naapurissa: miltä henkilökohtaisten musiikkisuhteiden käytännöt sitten näyttävät ja mitä niistä voi seurata? Työn tuloksista on raportoitu – toki keskenään hiukan eri näkökulmista – esimerkiksi Yhdysvalloista (Crafts et al 1994), Saksasta (Herlyn et al 2005) ja Ruotsista (Bossius & Lilliestam 2011). Käsillä olevan kirjan inspiroimana lukija voi mahdollisesti tarttua myös näiden tyyppisiin selontekoihin siitä, mitä kaikkea musiikinkäyttö voikaan tarkoittaa ja millaisia tulkintoja ja narratiiveja ihmiset rakentavat tällä elämänalueella.

Teos ei ole kaikilta osuuksiltaan täysin tasavahva. Alkupuolen jaksot ovat omasta näkökulmastani jäntevämpiä ja elävämmin keskustelevia kuin kaksi jälkimmäistä, joista horjuvaksi jää erityisesti viimeinen, belgialaista popcorn-ilmiötä puiva osuus. Ilmiöllä sinänsä on muikea kuriositeettiarvo, mutta sen esittelystä ei oikein päästä lentoon kulttuurianalyyttisen otteen parissa, jollaista otsikko ”Musiikin ja tanssin suhteesta” lupailee. Paikka paikoin esseistin sanonnan vapaus toisaalta tuottaa sellaisia tutkija-lukijaa häiritseviä viitteistämättömiä ilmaisuja kuin ”tutkimukset osoittavat”. Samaan hengenvetoon on silti todettava, että yleisesti ottaen lähteet ovat varsin tunnollisesti merkityt pitkin matkaa.

Kaiken kaikkiaan Uschanov purjehtii uljaasti maun, kritiikin, musiikin ”elävyyden” ja tallentamisen sekä ylipäätään sen käyttämisen väyliä. Hän poimii välillä suorastaan sähköistäviä otteita ja elämyksiä omasta ja muiden musiikinkäytöstä sekä herättelee tervetullutta keskustelua siitä, mistä kaikesta musiikin roolissa ja sen käytössä voisikaan olla kysymys.

Mark Solarski, 2017. Wikimedia commons.

Mainitut lähteet:

Bossius, Thomas & Lars Lilliestam (2011): Musiken och jag: rapport från forskningsprojektet Musik i människors liv. Göteborg: Ejeby.

Crafts, Susan & Daniel Cavicchi & Charles Keil (1994): My Music. Hanover: University Press of New England.

Herlyn, Gerrit & Thomas Overdick (2005): Kassettengeschichten: von Menschen und ihren Mixtapes. Münster: Lit Verlag.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *