”Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari” on turkulaisten kulttuurihistorian tutkijoiden ja opettajien kirjoittama kokoelma pienoistutkielmia suomalaisesta arjesta ja suomalaisista ihmisistä. Kirjoittajina ovat Vuokko Aromaa, Kari Immonen, Merja Isotalo, Marjo Kaartinen, Kari Kallioniemi, Hanne Koivisto, Elli Oinonen-Edén, Tapio Onnela, Hannu Salmi, Timo Tarmio, Totti Tuhkanen, Marja Tuominen, Heli Vanto sekä Pekka Välimäki.

Kukin kirjoittaja on tuottanut parinkymmenen sivun mittaisen pienoistutkielman, jossa suomalaisten elämäntapojen yleisiä muutoksia lähestytään yksittäisten elämänkertojen kautta. Teos etenee 1600-luvun kaskenkaatajista 1900-luvun suomalaisen median kehittymiseen, ja kuten otsikko lupaa, siinä kerrotaan niin sivistyneistön ja kansankynttilöiden (lääkäri, lukkari etc.) kuin talonpoikain ja duunarienkin elämänvaiheista. Jotkut kirjoittajat, esimerkiksi Hanne Koivisto toimittajakuvauksineen, keskittyvät kertomaan menneisyydestä yhden toimijan kautta. Esimerkiksi Elli Oinonen-Edén ja Merja Isotalo puolestaan kertovat ortodoksi- ja saamelaissuvun tarinan 1600-luvulta näihin päviiin asti.

Kirjoittajat ovat halunneet osoittaa, ettei ole olemassa yhtä suomalaisuutta eikä yhtä suomalaista elämäntapaa. Suomalaisen ihmisen kertomuksia ja on yhtä monta kuin on (ollut) suomalaisiakin. Kaikilla niillä on jotakin yhteistä, mutta ne ovat kuitenkin omansalaisia. Teos etsii moniäänisyyttä ja monikerroksisuutta, samoja aikakausia lähestytään erilaisten toimijoiden ja näkökulmien kautta.

Kaikki esitetyt tiedot ovat tieteellisesti ”totta”, kirja siis perustuu normaaliin historiantutkimukseen lähdetöineen ja tutkimuskirjallisuuden kriittisine käyttöineen. Osa päähenkilöistä on kuitenkin luotu vasta kirjan sivuja varten tai hänen tarinaansa on lisätty aineksia muiden ihmisten elämästä. Tällaisia kuvitteellisia henkilöitä ovat mm. TV-toimittaja Heikki Salo sekä paperityöläinen Manu Virta, haastattelujen ja kirjallisuuden pohjalta konstruoitu voikkaalainen työläinen.

Historiankirjoituksesta kiinnostunut lukija olisi toivonut lisätietoa kuvitteellisten ihmisten luomistavasta ja siitä, miten ”faktan” ja ”fiktion” yhdistäminen käytännössä on tapahtunut – milloin lainattu kirje tai repliikki on ”oikea” ja milloin ei. Tämä kiinnostaisi senkin vuoksi, että lukijaa askarruttaa, missä määrin kuvitteellisen toimijan suuhun pistetty repliikki vastaa aikalaisten kielenkäyttöä ja missä määrin se kuvaa kirjoittajan mielikuvaa aikalaisten puhetavasta.

Suomalaisten kertomusten erilaisuus tulee teoksessa selkeästi esille. Yhden ihmisen, perheen tai suvun kohtaloihin mahtuu monenlaisia tavoitteita, saavutuksia ja menetyksiä – työtehtäviä, elämänvaiheita, syntymiä, kuolemia. Sivistyneistöllä ja päättäjillä oli omansalainen ja ”tavallisella kansalla” omansalainen käsitys siitä, millaista oli hyvä elämä, kunnon musiikki, kannattava kaupankäynti, tervehenkinen televisio-ohjelma tai oikean uskon harjoitus. Useimmissa kertomuksissa näkyykin se, miten yksittäinen suomalainen onnistui tasapainottelemaan tällaisten ristiriitaisten vaatimusten ja odotusten välillä.

Tavalliset maanviljelijät ja poronhoitajat koettivat sulattaa mielessään tai jättää huomiotta muutokset, joita sodat, rauhat, rajalinjat ja ylhäältä tulleet määräykset aiheuttivat. Paikallinen piirilääkäri manaili uusia hygieniaa koskevia määräyksiä, joiden merkitystä oli vaikea selvittää paikkakuntalaisille. Kakolan vangit koettivat säilyttää kohtalaisen hyvät suhteet niin tovereihinsa kuin vartijoihinkin – toisinaan tosin vangit kävivät yksissä tuumin lakkoon, jos olot koettiin liian kehnoiksi.

Maailma muuttui, ihmiset sen mukana – joskaan eivät aina ilomielin. Murroslinjat kulkivat paitsi eri yhteiskuntaluokkien sekä kaupungin ja maaseudun, myös sukupolvien välillä. Vanhaa veturinkuljettajaa oudoksutti dieselkauden koneapulaisten viipyilevä työtahti ja junien kiristyvät aikataulut. Ankaraan sairaalakuriin ja nunnanelämään tottunut vanha sairaanhoitaja paheksui nuorten naisten halua pukeutua väljemmin, saada parempaa palkkaa ja elää myös sairaalan ulkopuolella.

Vuokko Aromaa ja Heli Vanto nostavat näkyvimmin esiin suomalaisen naisen historian. He kuvaavat kansakoulunopettajan ja sairaanhoitajattaren työteliäitä opiskelu- ja työvuosia urhean Isa Aspin ja sitkeän Anna Andelminin kohtaloiden kautta. Muissakin kirjoituksissa suomalaisnaiset ovat läsnä ja heidän elämästään ja sen omansalaisista ehdoista kerrotaan, joskin heidän kohtalonsa esitellään useimmiten miehisen päähenkilön kautta.

Kirjoittajat ovat pyrkineet ylittämään perinteisen tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisen tekstin välisen kuilun. Tämä asettaa erityisen paljon vaatimuksia ilmaisulle , sillä ei ole aina helppoa yhdistää tieteellisen esityksen logiikkaa ja kaunokirjallista sujuvuutta uskottavaksi kokonaisuudeksi. Tutkielmien päähenkilöt jäävät hetkittäin irrallisiksi koristeiksi, kun heidän ajatuksensa ja repliikkinsä alistetaan historiallisen tiedon esittelylle. Yleisesti ottaen kerronta etenee kuitenkin juoheasti, ja kirjoittajien vaihtelevat tyylit elävöittävät kokonaisuutta.

Kerronnallisesti kiintoisin on Kari Kallioniemen kirjoittama ”Pelimannista poppariin – sata vuotta suomalaisen populaarimuusikon vaiheita”, joka on laadittu dokumenttikäsikirjoituksen muotoon. Käsikirjoitusmuoto perustelee mm. nopeat siirtymät ajassa ja paikassa. Hannu Salmi puolestaan on kirjoittanut kuvitteellisen Heikki Salon tv-uran haastattelumuotoon. Muutkin kirjoittajat ovat hyödyntäneet kirjeitä, runoja ja lehtiartikkeleita tekstin elävöittämiseksi ja yksityisen kokemuksen konkretisoimiseksi. Mieleen jäävät myös Totti Tuhkasen kauniit ”pensselinvedot”, joilla hän luonnostelee taidemaalari Tuhkasen elämää ja taidemaailmaa vuosisadan vaihteessa.

Kaiken kaikkiaan ”Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari” on virkistävä teos. Kirjoittajakaarti on tuottanut monipuolisen kokoelman ihmiskohtaloita Suomenniemellä, ja kirjoituksissa on tavoiteltu niin näkökulmien kuin kirjoitustyylinkin tuoreutta. Monitahoisuudesta huolimatta teoksen kirjoituksista löytyy myös riittävän yhtenäinen linja. On hyvä, että historiantutkijat pyrkivät esittelemään arjen historiaa tavallisellekin lukijalle, ja että he ovat uskaltautuneet leikittelemään ”historiallisten tosiasioiden” ja ”kaunokirjallisen kerronnan” suhteilla. Lisää tällaista.