Luontevaa ja kestävää osallisuutta

ISBN 951-44-5852-4 Kaikki haluavat asua kestävän kehityksen kaupungissa, mutta millainen se on? Onko se korkeiden maamerkkien ja avarien näkymien linnoitus, joka säilyttää arvokkaan luonnon ulkopuolellaan, vai onko se ihmisen ja luonnon mittakaavalla toteutettu ”pesäpuu”, missä on tilaa niin ryytimaille kuin liito-oravillekin? Onko asukkailla tilaisuus kertoa toisilleen, mitä he pitävät kestävänä kaupunkina ja miksi? Seppo Kjellberg ja Raimo Kanerva ovat tutkineet, miten luontoa ja kansalaisten osallisuutta koskevat näkemykset muodostuvat, miten ne ohjaavat ihmisten mielipiteitä ja miten niistä voidaan keskustella avoimesti ja sovussa.

Kjellberg, Seppo ja Kanerva, Raimo: Luonteva kaupunki arvojen valossa - Kansalaisten näkemyksiä kestävästä kehityksestä ja osallisuudesta. Tampere University Press, 2004. 335 sivua. ISBN 951-44-5852-4.

ISBN 951-44-5852-4

Kaikki haluavat asua kestävän kehityksen kaupungissa, mutta millainen se on? Onko se korkeiden maamerkkien ja avarien näkymien linnoitus, joka säilyttää arvokkaan luonnon ulkopuolellaan, vai onko se ihmisen ja luonnon mittakaavalla toteutettu ”pesäpuu”, missä on tilaa niin ryytimaille kuin liito-oravillekin? Onko asukkailla tilaisuus kertoa toisilleen, mitä he pitävät kestävänä kaupunkina ja miksi?

Seppo Kjellberg ja Raimo Kanerva ovat tutkineet, miten luontoa ja kansalaisten osallisuutta koskevat näkemykset muodostuvat, miten ne ohjaavat ihmisten mielipiteitä ja miten niistä voidaan keskustella avoimesti ja sovussa. Raimo Kanerva on yhteiskuntatieteilijä ja Seppo Kanerva tarkastelee yhteistä haastattelumateriaalia teologisen ympäristöetiikan ja moraalin näkökulmasta. Tutkimuksen idea on syntynyt Tampere – Forumin yhteydessä keväällä 1999.

Luonteva kaupunki merkitsee kahta asiaa: kestävää kehitystä sekä asukkaiden vaikutusvaltaa omaan ympäristöönsä eli osallisuutta. Tutkijoiden mukaan luonteva kaupunki kuuntelee arvostaen ja pakottomasti sekä asukkaitaan että luontoa.

Kun liikutaan yhdyskuntasuunnittelun alueella, ajatellaan kaupunkia ihmisen rakentamana suunnitelmallisena elinympäristönä. Samalla on kyse myös ihmislajin habiteetista tai yhdestä elinympäristötyypistä, jonka tämä laji on valinnut itselleen. Kestävä kehitys, joka Brundtlandin komission määritelmän mukaan koskee ekologista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä, on mukana nykyisin lähes kaikkien kuntien strategioissa. Mutta miten ihmiset ”kestävän kehityksen” ymmärtävät ja millaisin perustein tai millaisin moraalisin näkemyksin, elämänkatsomuksin tai arvojen mukaan ihmiset valintojaan tekevät?

Tamperelaisessa tutkimuksessa on haluttu erottaa käsitykset ihmisen ja luonnon suhteista toisaalta ihmiskuvan ja toisaalta moraalin näkökulmasta. Tutkijat ovat tavoitelleet vivahteikkaampaa näkemystä kuin pelkästään kahtiajakoa ihmiskeskeisiin ja ei-ihmiskeskeisiin näkemyksiin. Pitkäkestoisessa ja monivivahteisessa tutkimuksessa on tarkasteltu tutkimushenkilöiden ympäristöetiikan ihmiskeskeisyyttä (antroposentrisyyttä), luontokeskeisyyttä (ekosentrisyyttä) ja kokonaisvaltaisuutta (holismia).

Ihmisen ja luonnon suhde ja ihmisen toiminta tekniikan hyväksikäyttäjänä sisältää erilaisia tulkintoja. ”Luonto ihmisjärjen alistamana” elementtinä on rakentunut vahvasti kulttuurimme sisään. Luonto voidaan myös käsittää ihmisen kumppaniksi, jolloin se on toinen osapuoli ja se pitää ottaa huomioon, vaikkei sille voikaan asettaa moraalisia velvoitteita. Tämän tutkimuksen mukaan ihmisillä on hyvin jyrkästi toisistaan poikkeavia käsityksiä ihmisen ja luonnon suhteista sen mukaan miten he ymmärtävät ”toisen” eli kristillisessä perinteessä käytetyn ”lähimmäisen” käsitteen.

Miksi ihmiset ajattelevat niin eri tavoin? Onko vain niin, että ihmiset deterministisesti vain toteuttavat lapsesta asti kertyneitä sosiaalisia käsikirjoituksiaan? Onko heidän pakko tavoitella jotain vain siksi, että he kuuluvat tiettyyn sukuun, ammattikuntaan, taloudelliseen intressiryhmään tai sosiaaliluokkaan ja heidän on siksi ikään kuin pakko toimia kuten he toimivat. Tamperelaiset tutkijat ovat halunneet seurata toista linjaa: he uskovat ajattelevaan ja tahtovaan ihmiseen. Ihminen pystyy myös toimimaan omien välittömien tarpeidensa vastaisesti ja voi halutessaan irtautua jopa omasta viiteryhmästään. tällöin on kyse moraalista, ihmisen kyvystä tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä. Samoin tulee mahdolliseksi ihmisten tietoinen yhteisöllisyys, yksilöiden ja ryhmien yhteiselo arjessa. Toisaalta tietoisesti elämäänsä ohjaava ihminen usein toimii vain pragmaattisesti, jolloin valinnan kriteerinä on ensisijaisesti käytäntö eli miten valinta auttaa ratkaisemaan käytännönongelmat ja saavuttamaan omat tavoitteet. On siis erittäin toivottavaa, että erilaisten käsitysten ja motivaatioiden kesken voidaan käydä järkevää ja mahdollisimman avointa vuoropuhelua.

Tutkimuksessa on haluttu selvittää, miten dialogi eli vuoropuhelu sitten toimii kaupunkisuunnittelussa yhteisymmärryksen välineenä. Näin siis tutkimusotteessa on ollut keskeisenä lähtökohtana ajatus nykyisessä maankäyttö- ja rakennuslaissakin esiintuodusta vuorovaikutteisuudesta. Oletuksena on, että suunnittelukulttuuria voidaan parantaa ohjaamalla vuoropuheluun osallistuvia ymmärtämään erilaisia rationaliteetteja, kannanottoja ja niiden arvoperustaa. Siis erilaisia näkemyksiä pitäisi voida paremmin käsitellä suunnittelupääomana eikä sotkea niitä vain arvovaltakysymyksiksi tai pitää niitä sokeiden ideologioiden ilmauksina. Poliittisessa kulttuurissa tämä on johdonmukaista demokratian perusajatusten syventämistä.

Tutkimuksen tärkein metodi on ollutkin vuoropuhelu. Tutkijat kutsuivat keväällä 2000 tutkimushenkilöiksi joukon ihmisiä sellaisista tamperelaisista yhteisöistä, joita uuden maankäyttö- ja rakennuslain hengessä saattoi pitää ”osallisina”. Mukaan kutsutuista 21 tahosta tutkimukseen lupautui 13 henkilöä, joiden katsottiin edustavan riittävän laajaa valikoimaa erilaisia kaupunkitahoja. Tutkimus tehtiin eri vaiheissa kyselylomakkeilla ja haastatteluilla. Tutkijat tekivät kumpikin omat yhteenvetonsa samojen haastattelumateriaalien avulla, joten tämäkin oli osa dialogia. Lisäksi tutkimukseen kuului laajahko dialogikierros ja loppukeskustelu.

Tutkimushenkilöiden edustama kaupunkiekologia, osallisuusvalmius ja kaupunkirakenne saatiin kolmeen keskeiseen kuvioon näkyviin yksinkertaistetulla jatkumolla. Ympäristöeettisesti tutkimushenkilöt sijoittuivat jatkumolle ”ihmiskeskeinen kaupunki”- ”pehmeän ihmiskeskeinen kaupunki”- ”pehmeän luontokeskeinen kaupunki” – ”luontokeskeinen kaupunki”. Osallisuuden käsittämisessä tutkimushenkilöt sijoittuivat ”luottamushypyn jatkumolla” epäileviin, realisteihin ja kannattajiin. Kannattajia oli yli puolet – mutta tutkimuksen luonteeseen kuului että ihmisten mielipiteet ja arvostukset kehittyivät ja selkiytyivät sen aikana. Jos jaotellaan tutkimushenkilöitä sen mukaan, mitä he ajattelevat kaupungista rakennetun ympäristön typologian mukaan, voidaan sanoa että ääripäiden vaihtoehtoja ”komea ja väljä kaupunki” sekä ”luontoon sopeutettu kaupunki” kumpaakin kannatti neljä. Välimaaston malleista ”matalaa ja tiivistettyä kaupunkia” (nykyinen taloudellinen ja myös ympäristöhallinnonohjauksen mukainen) kannatti kaksi ja ”puistojen viihtyisää kaupunkia” kolme tutkimushenkilöä.

Tutkimuksessa saatiin luontevan kaupungin vaihtoehtoisiksi malleiksi Linnoitus, Muurahaiskeko, Pesäpuu ja Symbioosi.
Linnoitus on käsitys kaupungista , joka kasvaa ja valtaa alaa luonnolta. Ja luonnolta pitää myös suojautua, siitä nimi. Maailmanlaajuinen taloudellinen toiminta on keskeinen edellytys kaupungin kukoistukselle. Ihmisen ei tarvitse luopua eduistaan luonnonhyväksi. Kaupunkikuva koostuu korkeista taloista eikä yksilönvapaudesta tingitä esimerkiksi autoilun suhteen.
Muurahaiskeko on luontoystävällistä tekniikkaa painottava kaupunkikäsitys. Vaikka nimi viittaa luontoon, on tavoitteena viime kädessä ihmisen hyvinvointi. Kansalaisten osallisuuden sijasta suosittaisiin mieluummin asiantuntijoiden kuulemista ja poliittisen vallan jako on lähinnä käytännön kysymys.
Pesäpuu on kaupunkikäsitys, joka vaatii elämään luontoa arvostaen ja jakaen elintilaa sen kanssa: ihmisillä ja eliöillä on pesä samassa puussa. Ihanteena on urbaanius, joka rakentaa kaupunkia alhaalta käsin, ja ihmisen ja luonnonetu kohtaavat siinä. Kaikkia ihmisiä on kuunneltava ja heidät on otettava mukaan päätöksentekoon yhteistoiminnassa virallisen poliittisen koneiston kanssa.
Luonto on läsnä keskustassakin puistoissa, puistokaduilla ja viheralueilla. Tyypillinen ratkaisu on luonto- ja kulttuurimaisemaa säilyttävä yhtenäinen kaupunkipuisto.
Symbioosi on kaupunkikäsitys, joka vaatii elämään luonnon ehdoilla ja sen yhteydessä. Kaupungin rakentamisen pitäisi jättää mahdollisimman vähän jälkiä luontoon. Asumien ei saa viedä liiaksi tilaa luonnolta. Ihmisenkin vuorovaikutus on tärkeää, eikä sitä saa estää rakentamalla roduin, kansallisuuden tai varallisuuden mukaan erottelevaa kaupunkirakennetta.

Se, miten ihmiset perustelivat valintojaan, on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kun oli jaoteltu elämänkatsomuksia ”idealistisesta” ”materialistiseen” oli saatu kolme ryhmää: uskonnollinen, humanistinen ja biologistinen elämänkatsomus. Mutta elämänkatsomus ei selitä kaikkea. Kokemusta, järkeä ja tunteita käytettiin keskusteluissa paljon perusteluina. Tutkijat olivat varautuneet siihen, että kaupunkikäsitykset ovat yhteydessä erilaisiin ihmiskäsityksiin, moraalisiin näkemyksiin ja elämänkatsomuksiin, mutta ihmiset perustelisivat ratkaisujaan enemmän järkisyillä kuin maailmankatsomuksellisilla suuntaviivoilla. Suoraan kysymykseen: Miten olet omaksunut nykyiset käsityksesi? saatiin vastauksena neljää eri tyyppiä. Katsomuksia edeltää joko kokemus (esimerkiksi nuoruus), käytännön pragmaattinen tieto (asiatiedon hankkiminen), moraalinen tieto (heräämien ekologiaan) tai tunne (esimerkiksi kauneusarvojen vaikutus).

Tutkimus oli luonteeltaan laadullinen ja perustui pienen joukon syvähaastatteluun. Siitä ei siis haluttu vetää määrällisiä johtopäätöksiä, mutta kuitenkin tutkijat ovat halunneet viitata eräisiin mahdollisiin selittäviin tekijöihin. Voidaan olettaa tutkimushenkilöiden iän, sukupuolen, koulutuksen, asuinpaikan jne jotenkin vaikuttaneen heidän kaupunki-ihanteensa muodostumiseen. Lisäksi tutkijat tarkastelivat vielä elämäntilanteeseen tai elämäntapaan liittyvää sidonnaisuutta tai riippumattomuutta (puolue, työpaikka,järjestö ym). Ja vielä yhtenä selittävänä tekijänä nähtiin paradigmanmuutos, kuten tutkimuksessa kutsuttiin sitä ikään kuin ilmapiirin muuttumista eli kuinka asiantuntija- ja valtapiireissä otetaan entistä enemmän huomioon myös luonnontarpeet eikä pelkästään ihmisten.

Tutkimuksesta huomaa myös että ihmiskäsityksen loputon kehitysprosessi lienee taustalla, kun henkilöt ”pallottelevat” arvoillaan ollessaan vuoropuhelussa toistensa kanssa. Kun oma arvopohjamme on hioutunut riittävästi yksilöllisen ajattelun myötä, saatamme sen arvon tuntien myös olla taipuvaisempia arvostamaan toisen ihmisen yksilöllistä ajattelua – ja sen kääntöpuolena myös hyväksymään oman ajattelumme rajallisuuden ja antamaan muille oikeuden olla oikeudessa. Jurgen Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden idean mukaisesti saattaisimme olla valmiit hyväksymään toisen ihmisen rationaliteetin omamme rinnalle. Vai onko edelleen niin, että vuoropuhelutilanteissa kaikki käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen mahdollisimman paljon valtaa?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *