Suomalaisen elokuvaesseismin uranuurtaja Peter von Bagh porautuu uusimmassa teoksessaan rikoksen kiehtovaan maailmaan. Ulkoasultaan näyttävä, runsaasti kuvitettu Rikoksen hehku herättää jokaisen rikoselokuvaa – siis jokaisen elokuvaa – harrastavan mielenkiinnon. Teos ei kuitenkaan ole vain komeisiin kansiin pakattu lahjakirja, vaan mielenkiintoinen ja haastava yritys tarkastella rikosta elokuvassa ja rikoselokuvaa yhteiskunnassa, siis hyvin suositeltava kirja kaikille vannoutuneille filmihulluille.

Bagh yrittää kirjassaan ratkaista rikoselokuvan mysteeriä, selvittää sen kiehtovuuden syytä. ”Rikos on yksi niistä unista, jotka kiinnostavat meitä aivan liikaa, jotta voisimme minkään todennäköisyyden mukaan teeskennellä viatonta tai ulkopuolista”. Siksi ”rikos on elokuvan kiistattomasti suurempia ja pysyvimpiä pakkomielteitä”. Teos kurkistaa rikoselokuvaan enemmän tulisieluisesti taiteenlajiin rakastuneen esteetikon kuin viileään objektiivisuuteen pyrkivän tutkijan silmin.

Rikoksen hehku ei ole rikoselokuvan historia, vaan kirja ”suurista rikoselokuvista”, elokuvista, joissa rikos on tavalla tai toisella keskiössä. Bagh lukee tapansa mukaan elokuvan historiaa mestariteosten, unohdettujen helmien ja suurten elokuvantekijöiden historiana. Teos ei pyri olemaan tutkimus vaan tekijänsä näköinen rikoselokuvakaanon, kokoelma Baghin näkökulmasta tärkeitä elokuvia ja henkilökohtaisia suosikkeja. Ajallisesti kirja tulee nykypäivään asti: ensimmäinen käsitelty elokuva on D.W.Griffithin ”Vahingonlaukaus” (1912) ja viimeinen Coenin veljesten ”Fargo” (1996). Valittu elokuvajoukko on kunnioitusta herättävä, sillä analysoitavaksi on valittu satakunta teosta. Osa niistä sivuutetaan muutamalla kappaleella, osaa Bagh intoutuu käsittelemään useamman sivun verran. Baghin kattauksessa on tarkoituksellisia aukkoja, sillä hän on jättänyt pois jo aiemmissa teoksissaan lähemmin tarkastelemansa elokuvat.

Kirja ei ole varsinainen rikoselokuvan historia eikä se pyri liioin määrittelemään rikoselokuvan lajityyppirajoja. Suurien rikoselokuvien joukkoon on otettu teoksia, jotka eivät ensi katsomalta vaikuta lainkaan rikoselokuvilta, mutta joiden kertomassa tarinassa rikos on kuitenkin keskeisessä asemassa. Temaattinen kirjo laajenee näin perinteisen rikoselokuvan ulkopuolelle. Bagh ylittää rikos- ja kauhuelokuvan häilyvän rajalinjan, ja osansa saavat myös komedialliset rikoselokuvat eli teokset, jotka kepeän pintansa alla käsittelevät hyvinkin pirullisesti rikollisuuden yhteiskunnallisia mekanismeja. Ohjaajista rikoselokuvan perinteisesti arvostettujen ja jalustalle nostettujen mestarien (esim. Hitchcock ja Lang) ohella nostetaan esiin sellaisia hieman vähemmälle huomiolle jääneitä tekijöitä kuin Richard Fleischer, Henry Hathaway ja Jules Dassin

Elokuvakohtaisen jäsentelyn ohella teoksessa on myös laajempia katsauksia, kuten luvut gangsterielokuvasta, film noirista ja Humphrey Bogartista. Esimerkiksi film noir -esittely on aivan erinomainen johdatus paitsi itse aiheeseen myös siitä tehtyyn tutkimukseen. Katsauksessaan Bagh kokoaa yhteen film noirin keskeiset piirteet ja luo siten tulkinnallisen viitekehyksen yksittäisten elokuvien analysoinnille. Näitä katsauksia olisi saanut olla enemmänkin. Nyt ongelmana on se, että elokuvajoukon laajuus tekee teoksesta tarpeettoman pirstaleisen, elokuvasta toiseen hyppelehtivästi etenevän. Peter von Bagh on parhaimmillaan erinomainen kirjoittaja, mutta jopa hänen on vaikea keksiä uutta ja olennaista sanottavaa sadasta eri elokuvasta. Elokuvien niputtaminen hieman suurempiin kokonaisuuksiin olisi tuonut teokseen lisää jäntevyyttä.

Käsitellessään klassista Hollywood-elokuvaa ja saman aikavälin eurooppalaista elokuvaa Bagh on omimmilla alueellaan. Valittu elokuvajoukko kattaakin mainiosti tuon ajan elokuvat, mutta viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta löytyy selviä puutteita. Nämä ovat toki makukysymyksiä. Elokuvien määrä on nyt jo valtavan suuri, joten sen kasvattaminen ei olisi ollut mielekästä. Sen sijaan ajallista painopistettä olisi voinut siirtää piirun verran lähemmäs nykypäivää. William Friedkinin 1970- ja 80-luvun merkkiteoksista mukana ei ole yhtäkään. Modernin amerikkalaisen suurkaupunkimiljöön ahdistusta kuvanneista ohjaajista myös Abel Ferrara loistaa poissaolollaan samoin kuin kuluvan vuosikymmenen ehkä taitavin film noir -perinnön uudistaja John Dahl. Myös 90-luvun parhaita sarjamurhaajaelokuvia (erityisesti McNaughtonin ”Henry” ja Fincherin ”Seitsemän”) olisi voinut ottaa mukaan.

Modernimman elokuvan suhteellisen vähäinen määrä on harmillista myös siksi, että Bagh kirjoittaa erittäin oivaltavasti monista viimeisten vuosikymmenien rikoselokuvista, kuten Sergio Leonen ”Suuresta gangsterisodasta”, jonka tunteellisuutta ja ”ajan avaruuden” hallintaa hän kauniisti kuvailee, tai David Lynchin ”Twin Peaksista”, jonka hän on perustellusti ja ennakkoluulottomasti valinnut kokoelmaansa. Em. kritiikistä huolimatta nostan vilpittömästi hattua Baghille, joka tekee arvokasta työtä korostaessaan vanhojen elokuvien arvoa ja merkitystä. Moni nuori elokuvaharrastaja ehkä luulee, että rikoselokuva alkaa Tarantinon ”Reservoir Dogsista”, joten kirja on heille suorastaan sivistävää luettavaa.

Johdannossa Bagh kytkee – taistelevan elokuvakritiikin ihanteiden mukaisesti – kirjansa syntyvaiheet 90-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa on meneillään ”kyyninen omaisuuksien uusjako”. Rikoselokuvan ja rikoksen perspektiivin käsittelyllä on siten sosiaalinen tilaus omassa ajassamme. Näitä poleemisia heittoja keskeisempää on se, että Bagh torjuu mahdollisen – kenties odottamansa – kritiikin toteamalla kirjan etenemistavan olevan syvällisen epätieteellinen. Filmihullun palstoilla Bagh on useaan otteeseen kritisoinut suomalaista akateemista elokuvatutkimusta, joten epätieteellisyyden korostaminen selittyy ehkä tätä taustaa vasten. Tällainen kritiikin ennakoiminen on turhaa, sillä Bagh ei ole ennenkään tanssinut tieteellisyyden askelmerkkien mukaan. Hänen teoksiensa ansiot liittyvät enemmänkin niiden innostavuuteen, Baghin kykyyn tuoda elokuva lähelle lukijaa ja saada hänet vakuuttumaan sen ihmeellisestä vetovoimasta.

Baghia lukiessa elokuvien taikamaailma avautuu jännittävänä ja puoleensavetävänä lukijan eteen. Valkokangas täyttyy elävistä kuvista, valot himmenevät ja pako arjesta alkaa. Hänen tekstistään paistaa aina vilpitön rakkaus elokuvaan, vannoutuneen elokuvaharrastajan eläytyminen ihailemiinsa elokuviin. Ehkä juuri lapsenomainen haltioituneisuus tekee Baghin teoksista niin nautittavaa luettavaa. Hän suhtautuu ihailemiinsa elokuviin kuin keräilijä rakkaimpiin aarteisiinsa, niiden erityisyyttä kunnioittaen ja niiden perintöä hellyydellä vaalien.

Bagh on ladannut kirjansa täyteen kiinnostavia anekdootteja ja lainauksia, joiden paljous tekee kokonaisuudesta hengästyttävän, mutta toisaalta antoisan lukukokemuksen. Uskon, että Rikoksen hehku on tulee vuosien varrella vakiintumaan samanlaiseksi elokuvaharrastajien perusteokseksi kuin vaikkapa Elokuvan historia (1975). Sen kaivavat hyllystään varmasti myös ne, jotka eivät ole mieltyneet Baghin adjektiivikylläiseen kieleen tai hänen hehkuttavaan tyyliinsä. Heidänkin on silti vaikea kiistää teoksen informatiivista arvoa tai sen analyyttistä terävyyttä. Tiukasti tutkimuksellisesta näkökulmasta Baghin lähestymistapaa voi tietysti kutsua nykyään auttamattoman epämuodikkaaksi ”auteurismiksi” ja mestariteosperinteen edustajaksi. Kuitenkin ilman Peter von Baghin kaltaista luovaa ja innostavaa kirjoittajaa suomalainen elokuvakirjoittelu olisi olennaisesti köyhempää ja värittömämpää.

Kaltaiselleni pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvalle videosukupolven edustajalle kirja on välillä katkeraa luettavaa: milloin nämä elokuvat olisi mahdollista nähdä valkokankaalla? Televisioesityksistäkin on monien kohdalla tolkuttomasti aikaa, osa taitaa olla kokonaan näyttämättä. Olisi siis enemmän kuin toivottavaa, että kirjan kuluttaisivat hiirenkorville ne henkilöt, jotka päättävät television elokuvatarjonnasta. Siis nopeasti rikoselokuvasarjoja televisioon Baghin esimerkin innoittamana! Ohjaajasarjat Don Siegelin ja Richard Fleischerin varhaistuotantoa, Edgar G. Ulmeria, Phil Karlsonia, Robert Siodmakia, Jean-Pierre Melvilleä ja Henri-Georges Clouzota, näyttelijäsarjat James Cagneyn, Edward G. Robinsonin ja Robert Mitchumin elokuvia…